Lue keskustelun säännöt.
Hymistelyketju, tavallisia juttuja
04.02.2026 |
Räväkät älkööt vaivautuko. Täällä ei saa ilkeillä. Liian pitkästyttäviä kommentteja ei olekaan täyttämään tätä ketjua.
Kaikki mukaan, ketkä ikäviin ketjuihin olette kyllästyneet
Kommentit (5488)
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Koskisiko se emännöitsijääkin? Vai vain meitä muita, jotka nyt jo kieli keskellä suuta kirjoitellaan, ettei vaan sanottaisi vahingossa mitään, mistä hän provosoituu."
Pistän nyt käteni muurahaispesään itsekin, mutta sinun on turhaa valehdella täällä yhtään mitään. On totta, että D saattoi kommentoida välillä ikävästi ja johonkin asiaan tarttua. En sitä kiistä ja sinäkään et ole täydellinen ihminen. En minäkään ole, mutta tuomareiden työt kuuluvat muille, kuin meillä täällä.
Samoin toisessa viestissä valehdellaan, että D provosoituu eri sanoista tms. Sekin on valetta ja täyttä soopaa. Hän ei ollut sellainen ihminen mitä täällä pilkataan ja sairasta juttua kirjoitetaan. Hän ei ole täydellinen, mutta ei myöskään sellainen, että täällä saa toista pilkata. Häpeällistä touhua tuollainen. Hyvin julmaa. Sitten kirjoitetaan arvoista ja seuraavaksi joku retostelee koko toisen ihmisen persoonan ja elämän täällä. Ja pah. Mieti jos sinusta kirjoitettaisiin tänne samoin ja tehtäisiin samat jutut. Olisiko ok. Mieti sitä.
Ainoa, mitä häneltä toivotaan, on, että kirjoittaisi niin kuin muutkin ja hyppisi yli viestit, jotka ei kiinnosta.
Esitin tuon kysymyksen, koska täällä on tunnetusti eri säännöt eri ihmisille.
Minua saa arvostella ihan vapaasti. Olen työelämässä tottunut, että kaikki palautteet on arvokkaita. Niistä voi oppia. Itsetuntokin on hyvä, en ota nokkiini. Työkavereiden kanssa olen tottunut napakoihinkin keskusteluihin. Suora puhe on aina reiluinta.
Valehtelua ja moralisointia vastustan, mutta kukin tyylillään. Nekin kertoo omaa kieltään.
Sinullakin on moraali hukassa jos näet haamuja nurkissa itsekin. Koska täällä häärii ihan joku muu kuin D. Et myöskään vastannut kysymykseeni. Eli olet sen kannalla, että toisesta voi kirjoittaa tänne pahaa. Se kertoo sinustakin. Anteeksi viestini, mutta luen viestisi oikean sanoman helposti.
Olen vastannut sulle aiemminkin moraalikysymyksiin.
Työpaikoilla ja elämässä yleensä olen toiminut niin, etten itse kiusaa ketään. Jos joku kiusaa minua, puolustaudun ja yritän asialinjalla saada hänet lopettamaan. Jos hän lopettaa, asia on sillä selvä, en kanna kaunaa.
Jos hän ei lopeta, vaan jatkaa kiusaamista, vedän sen johtopäätöksen, että hän kohtelee minua, kuten toivoisi itseään kohdeltavan, ja kiusaan takaisin.
Heti, kun hän lopettaa, minäkin lopetan, ja asia on sillä selvä. Yleensä jutut selviää puhumalla asialinjalla.
Lyhennettynä: en aloita kiusaamista, mutta pidän puoleni, jos joku kiusaa.
Tässä on siis selvä syy-seuraus-suhde.
Sinulla voi olla toisenlainen moraali, jonka mukaan elät ja se on tietenkin ok.
Minulla on samanlainen moraali kuin sinulla. Sitä, joka suostuu lapaseksi, sitä kiusataan. Olisko P:n tapauksessakin tämä, muut huomasivat, ettei hän pidä puoliaan. Jollei arvosta itseään edes sitä vertaa, että puolustaa itseään, on varma uhri hyväksikäytölle. En ymmärrä sellaista nynnyyttä.
No sorru sinäkin sitten pilkkaamaan minua. Kiusatun vikahan se aina on jos niin tahtoo nähdä. Ymmärräthän, ettei jokainen tapaus ole samanlainen ja jokaisella samoja mahdollisuuksia. Jos olisi niin oltaisiin tasoissa, mutta yleensä se asetelma on toinen. Hyvä sinulle jos jotain isoa poikaporukkaakin vastaan olisit pärjännyt melko pienikokoisena tyttönä. Tai jonkun tytön isoveljeä tms.
Jos olisin ollut poika niin olisin varmaan vammautunut jo niin kuin se eräs joka sanoi vastaan. Hänet nimittäin hakattiin pahoin. Tosi pahoin. Mutta kun minä olisin vastustanut niin tilannehan olisi sillä ratkennut. Vai niinkö. Kyllähän minä vastustikin. Siihen asti, kun lähettivät ne porukat uhkailemaan minua. Näin on helppoa kirjoittaa. Samalla minunkin, kun täytyi tuolla asua ja koiraanikin lenkittää. Ei muuten ollut enää helppoa sitten lopulta se kaikki. Se on toinen tarina.
Ja miksi minä auttaisin kiusaajaa. Ehkä minä sillä opettaisin häntä. En jalouden vuoksi vaan sen vuoksi, että toinen näkisi ja ehkä tajuaisi jotain elämästään. Ehkä se ajatuksena, että jos kohtelee "pahaa" ihmistä hyvin niin voi myös tämän maailma muuttua. Voi ymmärtää sen, että jos sinua autetaan niin voit itsekin oppia sen, että autat muita puolestasi. Tai yleensäkin saat apua. Joidenkin kohdalla näin.
Jos kaikki lähtevät sotimaan niin sodasta ei tule loppua. Ja hei olen kirjoittanut ettei viha auta minua elämästäni yhtään mitään. Ei se pelasta elämääni ja saa minua voimaan hyvin. Näin miksi myrkyttää sillä elämäänsä. Jokainen ihminen joka on oppinut jotain elämästään tajuaa sen.
Eräs kilpakävelijä kertoi kiusaamisesta aikoinaan ja nykyisin hän ei edes ns tunne mitään kiusaajiaan kohtaan. Ei mitään, vaikka näkee heidät kadulla. Minä olen siinä pisteessä etten koe vihaa mikä on itselleni tärkeä asia. Joskus koen surua, mutta ehkä minäkin joskus kävelen kadulla niin etten tunne mitään. En yhtään mitään kun näen jonkun tyypin. Ei elämäänsä kannata hukuttaa vihaan. - P
Lapsellinen ja jotenkin uskonnollinen harhakuvitelma suoraan jehovilta tms. saada kiusaaja muuttumaan hyväksi mallioppimisella. Ei toimi. Hän halveksisi sua vielä enemmän, kun et vieläkään arvosta itseäsi ja pidä puoliasi. Lue psykologiaa ja ihmisen kehitysoppia, sieltä näet miten toimia. Aseta selkeät rajat miten sua kohdellaan. Nyt et edes halua kunnioitusta.
Tuosta uskonnollisuudesta tuli mieleen lestadiolaisalueet Pohjanmaalla. Siellä ne tekevät joittenkin elämän helvetiksi. Kaksinaismoralismi rehottaa, ja kiusaaminen on rajatonta suljetuissa yhteisöissä. Sairasta vallankäyttöä. Uskonnonvapaus tietysti, mutta kyllähän näistä on uutisia ja kirjojakin kirjoitettu. Pahinta on, jollei pääse lähtemään pois. Lähtijät toisaalta hylätään kokonaan. Vaatii rohkeutta päättää omasta elämästään.
En tiedä, onko uskonnolla tekemistä asiassa, mutta se kiusa, joka P:hen on asuinpaikkakunnalla kohdistunut, on järkyttävää. Jos yhteisö painostaa yhtä, puolustautuminen voi olla pelkkää viivytystaistelua. Moni tarttuu hädässä oljenkorteen, uskoo hyvän lopulta voittavan. Tavallaan hänkin löytää lohtua ajatuksesta, ettei pistä pahaa kiertämään. Hän yrittää luoda ympärilleen kauneutta ja hyvyyttä, vaikka menneet tapahtumat vaikuttavat asioiden tulkintoihin. Se perhosten auttaminen kertoo myös tästä. Hänessä on myös vahvuutta, koska on kaikesta huolimatta kyennyt rakentamaan omalla tavallaan mielekästä elämää.
Me, jotka olemme kasvaneet ja eläneet toisenlaisissa oloissa, emme pysty aina ymmärtämään sitä haavoittuvuutta, jonka vuosien julma kohtelu saa aikaan. Sellaista kohdanneelle maailma voi näyttäytyä erilaisena kuin meille. Olen miettinyt paljon asioita, joita hän on nostanut esiin, siksi kirjoitan tämän. Nämä on vaan omia tulkintojani hänen viesteistä. Voi mennä väärinkin.
Tarratoimikunta
Kakkosella sarja, mikä herättää kysymyksiä. Suosittelen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Papat on sovinnollisempia. Sairaalassa ja vanhainkodissa työskennellessä huomasin tämän.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.
Toivotaan, että olet oikeassa aikatauluasiassa. Yhteiskunta on kyllä kovassa muutospaineessa. Aikanaan, kun maanviljelys koneellistui, sieltä jäi työtä vaille valtava porukka, mutta teollistuminen tarjosi elannon kaupungeissa. Sitten tarvittiinkin pian päiväkoteja ja vanhustehuoltoa, kun naisetkin meni tehtaisiin. Nyt tekoäly muuttaa maailmaa ja tulonjakomalli voi muuttua rajusti. Joustoa löydetään muutostilanteissa aina naisista. Kun työtä ei ole, naiset nakitetaan koteihin hoitamaan vanhuksia ja lapsia, kituutetaan miehen palkalla. Monia töitä teetetään nytkin ulkomaalaisilla, jotka ei kysele työehtojen perään. Kannattaa seurata yhteiskunnallusia muutoksia muualla Euroopassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.
Todistit juuri sen. Äkeänä kirjoitit. Vanhus on vanhuseläkkeellä oleva.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Mulle tuli vielä lisää mieleen eli se, että kyllähän ihmisen elämäntavat ihan vuorokausirytmiä myöten saattaa vuosikymmenten varrella muuttua. Kun olin teini, mun äidillä oli tapana joka lauantaiaamu alkaa klo 7 imuroimaan. Asuttiin silloin asunnossa, joka oli 6h+k. Jostain syystä se imurointi piti aina aloittaa mun huoneesta. Ja mä taas olisin halunnut lauantaina nukkua vähän pidempään kuin kouluaamuina. Kun äiti ikääntyi, niin sehän alkoi nukkua puolille päivin. Keikkui hereillä yöt. Mä taas nyt, kun työelämä ei enää säätele päivärytmiäni,.nousen aika usein ylös jo 5:30 - 6:00 ja menen aikaisemmin nukkumaan. Isäni taas hurahti jo viime kesänä pörssisähkön seuraamiseen - sinänsä ihan kiva, että vanhuksella oli jotain mielenkiintoista elämässään - ja saattoi lämmittää saunan klo 03 yöllä, kun sähkö oli halpaa. Nukkui lyhyitä päikkäreitä pitkin päivää. Mä taas nukun pätkissä vain, jos mulla on kovia kipuja. Joten sen kerran, kun saisin nukuttua edes 6 tuntia yhteenmenoon, en todellakaan haluaisi herätä puolessa välissä uniani siihen, että joku romistelee rollaattorinsa kanssa saunaan. Nythän isä taitaa olla jo siinä kunnossa, ettei mihinkään saunaan edes pääse. Väitti kyllä palvelutarpeenohjaajalle saunovansa, mutta enpä usko. Säädin, mistä kiuas laitetaan päälle, on näissä asunnoissa sellaisessa paikassa, että isä on pää edellä lauteiden alla, jos edes yrittää laittaa kiuasta päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
P kirjoitti tuolla aiemmin, että "viha ei auta minua elämässäni yhtään mitään. Ei se pelasta elämääni ja saa minua voimaan hyvin".
Olen samaa mieltä, että viha ja katkeruus on "sisäistä myrkkyä", joka vahingoittaa paljon enemmän kaunan kantajaa kuin kaunan kohdetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.
Ikä on vaan numero. Vanhus on oikeasti se, joka on jämähtänyt paikoilleen. Asenteet ratkaisee. Osa eläkeläisistä on täysin kartalla, osa ei. Seela Sella on hyvä esimerkki. Hän on kyllä iäkäs, mutta ei vaikuta vanhukselta. Tai Liisa Keltikangas-Järvinen. Sitten on niitä, jotka on muuttuneet kivireeksi. Jankataan ja tuomitaan kaikki päivät päästään. Tällainen vanhus jos tulisi kotiin hoidettavaksi, karkuun tarvis juosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhuudessa ei ole mitään hävettävää eikä vanhus ole haukkumasana. Ikä ei ole vain numero, kyllä vanhuusikä on yksi elämänkaareen kuuluva vaihe, jossa on omat kehitystehtävänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Papat on sovinnollisempia. Sairaalassa ja vanhainkodissa työskennellessä huomasin tämän.
Mihin osoitteeseen voin toimittaa isäni? :D
Vaikka mä isästäni ikävään sävyyn täällä kirjoitankin, niin kyllä mä ymmärrän sitä KÄÄKkää. Isä on jo lähes 80 vuotta saanut itse päättää kaikista asioistaan. On myös aina ollut erittäin älykäs, ratkaisukeskeinen ja muita ihmisiä tarvitsematon. Jos jotain ei ollut olemassakaan, isä teki sellaisen itse. Oli oman alansa tunnettu asiantuntija, kirjoitti oppikirjojakin alasta korkeakouluopiskelijoille ja oli vuosikymmeniä sivutoimisena opettajana Otaniemessä. Teki paljon tutkimustyötä ja kehitteli erilaisia juttuja. Muutamalle keksinnölleen taisi hakea patentinkin.
Isälle on ollut kova paikka huomata, että vaikka hän ratkaisun edelleen itse keksisikin, hän ei enää pysty itse sitä ratkaisua toteuttamaan. Hän haluaa säilyttää itsemääräämisoikeutensa - mikä tottakai hänelle suotakoon - mutta se hänen määräämisoikeutensa koskee vain häntä itseään eikä meitä muita. Minäkin olen saanut päättää omista asioistani jo pian 50 vuotta ja siskoni vieläkin pidempään. Ei meistä kumpikaan halua palata aikaan, jolloin isä määräsi. Siskoni on aina ollut isän kanssa läheisempi kuin minä, mutta ei isä koskaan ärissytkään siskolleni, koska isä ärisi mulle. Nyt, kun minä poistuinkin takavasemmalle ja isästä huolehtiminen on jäänyt siskolleni, hän ei haluaisi enää mennä isän luona käymään. Menee vain velvollisuudesta, koska minä en enää mene. Eikä isä ymmärrä, että mitä enemmän hän vaatii ja ärisee, sitä vähemmän kukaan haluaa siellä enää käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
P kirjoitti tuolla aiemmin, että "viha ei auta minua elämässäni yhtään mitään. Ei se pelasta elämääni ja saa minua voimaan hyvin".
Olen samaa mieltä, että viha ja katkeruus on "sisäistä myrkkyä", joka vahingoittaa paljon enemmän kaunan kantajaa kuin kaunan kohdetta.
Viha on terve tunne, kun kohtaa vääryyttä. Se antaa voimia puolustautua. Siksi kasvatuksessa pitäisi huomioida, että lapset saa ilmaista negatiivisiakin tunteita, ja ne kohdataan. Lasta ei jätetä niiden kanssa yksin. Näin ne eivät patoudu ja purkaudu vaikka alkoholismina tai väkivaltaisuutena.
Patoutunut viha, joka kiistetään, muuttuu katkeruudeksi. Katkeruus myrkyttää ihmisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.
Todistit juuri sen. Äkeänä kirjoitit. Vanhus on vanhuseläkkeellä oleva.
Sori vaan, se on vanhuuseläke :) eri asia.
t. Pilkun pikkuviilari
Enkä ollut äkeä, laitoin oikein hyväntuulisen kursiivin :)
Emmekä kutsu ystävien kanssa toisiamme vanhuksiksi, 60+
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.
Ikä on vaan numero. Vanhus on oikeasti se, joka on jämähtänyt paikoilleen. Asenteet ratkaisee. Osa eläkeläisistä on täysin kartalla, osa ei. Seela Sella on hyvä esimerkki. Hän on kyllä iäkäs, mutta ei vaikuta vanhukselta. Tai Liisa Keltikangas-Järvinen. Sitten on niitä, jotka on muuttuneet kivireeksi. Jankataan ja tuomitaan kaikki päivät päästään. Tällainen vanhus jos tulisi kotiin hoidettavaksi, karkuun tarvis juosta.
Ai 30v? No ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Toivotaan, että olet oikeassa aikatauluasiassa. Yhteiskunta on kyllä kovassa muutospaineessa. Aikanaan, kun maanviljelys koneellistui, sieltä jäi työtä vaille valtava porukka, mutta teollistuminen tarjosi elannon kaupungeissa. Sitten tarvittiinkin pian päiväkoteja ja vanhustehuoltoa, kun naisetkin meni tehtaisiin. Nyt tekoäly muuttaa maailmaa ja tulonjakomalli voi muuttua rajusti. Joustoa löydetään muutostilanteissa aina naisista. Kun työtä ei ole, naiset nakitetaan koteihin hoitamaan vanhuksia ja lapsia, kituutetaan miehen palkalla. Monia töitä teetetään nytkin ulkomaalaisilla, jotka ei kysele työehtojen perään. Kannattaa seurata yhteiskunnallusia muutoksia muualla Euroopassa.
Jokin aika sitten katsoin Yle Areenalta dokumenttiohjelman Europpan vanhuksista ja tilanne alkaa olla vaikea monissa muissakin maissa. Joissain maissa on lakisääteinen velvollisuus huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan ja siinä dokkarissa haastateltiin jotain saksalaista, joka oli sitten hommanut vanhemmalleen hoitopaikan Puolasta. Puolassa kun on halvempaa. Tässähän kyllä olisi hyvä liike idea monille Afrikan maille. Täysihoito 300 eurolla Mosambikissa ja sinne vaan suomalaiset vanhukset hoitoon. Lahjoitin just viikolla 500 euroa Ukrainaan koiratarhalle ja kun googletin asiaa vähän, niin tuohan on monen ukrainalaisen kolmen kuukauden palkka.
Vierailija kirjoitti:
P kirjoitti tuolla aiemmin, että "viha ei auta minua elämässäni yhtään mitään. Ei se pelasta elämääni ja saa minua voimaan hyvin".
Olen samaa mieltä, että viha ja katkeruus on "sisäistä myrkkyä", joka vahingoittaa paljon enemmän kaunan kantajaa kuin kaunan kohdetta.
:)
Vierailija kirjoitti:
Vanhuudessa ei ole mitään hävettävää eikä vanhus ole haukkumasana. Ikä ei ole vain numero, kyllä vanhuusikä on yksi elämänkaareen kuuluva vaihe, jossa on omat kehitystehtävänsä.
Se kehitys on turhan monella se, että muuttuu katkeraksi käkättäjäksi. Tietäisitte, minkälaisia riitoja, jopa väkivaltaa vanhusten hoitopaikoissa joudutaan sovittelemaan. Eikä kyse ole dementikoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun uutisoidaan, että vanhuksista huolehtiminen siirtyy jatkossa jälkipolven huoleksi, tulee mieleen, että minkälaisia kärttymummoja sieltä on tulossa hoidettavaksi. Vanhusten odotetaan olevan viisaita ja lempeitä, mutta sellaisia on lähinnä satukirjoissa. Kansantaloudenkin kannalta vahingollinen järjestely.
Mä jäin eilen miettimän tätä asiaa, mutta kello tuli sitten jo 23 ennenkuin ehdin kirjoittaa. Tämä uusi suuntauso n ehkäjollain tavalla ymmärrettävää, mutta eihän se nyt noin vain tapahdu. Vuosikymmeniä Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa siten, että ihmisillä olisi itsenäisyys ja vapaus eikä olisi enää riippuvainen suvusta, naapureista tai kenestäkään muustakaan. Jos jotain apua tarvitsi, yhteiskunta tarjosi palvelun. Rakennettiin vanhainkoteja, kehitettiin päivähoitoa, pienten koululaisten iltapäivähoitoa jne.
Myös nuorten muuttaminen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan helpottui, kun opiskelija sai erilaisia tukia. Jos parikymppinen nuori asui vielä lapsuudenkodissaan, ihmeteltiin, onko nuoressa jotain vikaa vai miksi ei itsenäisty. Tai jos nuori aikuinen oli usein tekemisissä vanhempiensa kanssa, hämmästeltiin, eikö sitä napanuoraa nyt saa jo poikki. Tämän varhaisen itsenäistymisen seurauksena oli, että yhteistaloudessa aikuinen asui toisen aikuisen kanssa lähinnä vain silloin, kun oli kyse puolisoista. Ja jos suhde ei toiminut, erottiin. Soluasuminen tai muu kimppa-asuminen ei ollut yhteisasumista, vaikka tällaisissa asumismuodoissa joitain yhteisiä sääntöjä olikin. Jokaisella oli omat rahansa ja omat elämänsä eikä yhteisestä jääkaapista otettu ilman lupaa edes toisen maitoa omaan aamukahviin. Eikä suihkussa voinut lutrata tuntia, koska muidenkin piti päästä kylppäriin.
Me suomalaiset ollaan jo vuosikymmeniä ja useammassa sukupolvessa totuttu siihen, että päätetään itse omasta rahankäytöstä, vuorokausirytmistä, kotiintuloajoista, kodin siisteystasossa, mitä ruokaa syödään, keitä kutsuu kylään ja milloin jne jne. Vanhukset eivät halua, että heidän aikuiset lapsensa tulisi yks kaks asettamaan sääntöjä. Eikä ne aikuiset lapsetkaan halua palata lapsuuteensa eli että vanhemmat asettavat heille taas säännöt. En tiedä, miten noissa yhteisöllisissä maissa homma toimii. Kuka laatii pelisäännöt? Kuka saa sanoa viimeisen sanan? Suvun vanhin? Entä jos on kaksi samanikäistä, niin vetävätkö pitkää tikkua? Vai se, joka tuo yhteistalouteen eniten rahaa? Vai joku muu...kuka?
Mun nähdäkseni meiltä suomalaisilta puuttuu taito asua muiden aikuisten kanssa yhdessä ja jakaa niin koti kuin jääkaapin sisältökin muiden kanssa. Plus kaikki muu. Teinivuosinani sain ainakin 100 kertaa kuulla isän suusta: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin ..." ja sittenhän mä en enää asunut. Jos nyt tulisi tilanne, että joutuisin ottamaan isän luokseni asumaan ja sanoisin sille: "Niin kauan, kun asut minun kattoni alla, niin..." sehän suuttuisi. Muistan hämärästi lapsuudesta yhden äitini sukulaisen, jonka luona asui joku vanhus. Se mummeli oli aina meidän kyläillessä hetekalla keittiön nurkassa ja ihan hiljaa. Kahvipöytäänkään sitä ei kutsuttu samaan aikaan. Oli varmaan kiitollinen siitä, että sai edes jonkin paikan olla. Voi mennä vuosikymmeniä ja useampi sukupolvi ennenkuin suomalainen on taas kiitollinen siitä, ettei ihan huutolaiseksikaan joudu. Joten kovin nopeasti ei tule onnistumaan tuo, että mummot ja papat olisi lastensa tai lastenlastensa hoidettavana.Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.
Vanhukset on riitaisia, kuten täälläkin on huomattu, helpolla ei onnistu tuollainen ryhmäasuminenkaan. Anoppinikin valitti kiusaajamummosta, vaikka vain ruokailussa näkivät muita asukkaita.
Eipäs taas yleistetä :( montahan vanhusta täällä edes kirjoittaa? Arvelisin, että vanhuksen määritelmä on yli 80v.
Todistit juuri sen. Äkeänä kirjoitit. Vanhus on vanhuseläkkeellä oleva.
Sori vaan, se on vanhuuseläke :) eri asia.
t. Pilkun pikkuviilari
Enkä ollut äkeä, laitoin oikein hyväntuulisen kursiivin :)
Emmekä kutsu ystävien kanssa toisiamme vanhuksiksi, 60+
Mun alin eläkeikä tulee täyteen nyt elokuussa ja koska olen sitten vanhuuseläkkeellä, niin kyllä mua saa vanhukseksi kutsua. Tosin nykyisin puhutaan työeläkkeestä eikä enää vanhuuseläkkeestä, mutta sama asia käytännössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhuudessa ei ole mitään hävettävää eikä vanhus ole haukkumasana. Ikä ei ole vain numero, kyllä vanhuusikä on yksi elämänkaareen kuuluva vaihe, jossa on omat kehitystehtävänsä.
Se kehitys on turhan monella se, että muuttuu katkeraksi käkättäjäksi. Tietäisitte, minkälaisia riitoja, jopa väkivaltaa vanhusten hoitopaikoissa joudutaan sovittelemaan. Eikä kyse ole dementikoista.
Mä luulen, että monella katkeruus johtuu siitä, että on menettänyt hallinnan omaan elämäänsä.
Hyvä pointti. Meidän isä sanoi: päätät sitten, kun on jalat oman pöydän alla. Sama sisältö. Enpä minäkään kuvittele isälleni noin sanovani. Jos siis meillä asuisi. Tuntuisi todella kaukaiselta, oudoltakin ajatus, että omat vanhemmat muuttaisi meille. Tai aikuistuneet lapset. En ymmärrä mitenkään, että yhteiset arjen tavat lutviutuisi. Omaa rauhaa ei olisi, kellään. Koskaan. Semmoista olen pyöritellyt, että jos jään yksin, enkä pärjää omillani, jonkunlainen perhekoti voisi olla mukava paikka loppuelämäksi. En nyt muista onko tuo se nimi, mutta perheenomainen yhteisö, missä asuu muutamia vanhuksia omissa huoneissaan. Rahaa varmaan vaatisi tuo vaihtoehto.