Hei te menneiden vuosikymmenien liikunnanopettajat: miten meni niinku omasta mielestä?

Ne opettajat vttuili ihan kaikille. Minä olin tyttö, joka pelasin jalkapalloa, niin opettaja vttuili mulle, että eiköhän sinun pitäisi paremmin pärjätä kun jalkapalloakin pelaat.

Minä olin liikunnallisesti aika taitava, mutta silti inhosin niitä tiettyjä pelejä just niiden samassa ryhmässä olevien isokokoisten raivopäiden takia, jotka siis pelasivat koko massallaan ja raivolla. Tietyt raivottaret myös suuttuivat, jos peli ei mennyt kuten he tahtoivat.

Seiskaluokalla ja sitten taas ysillä ja lukiossa liikuntatunnit oli kivoja, kun ryhmässä ei eri ihmiset ja eri opettaja. Itse oisin erityisesti tenniksestä, sulkapallosta, luistelusta ja uimisesta.

Vierailija kirjoitti:

No meillä kasarilla nimenomaan pakotettiin yksilöliikuntaan, meidät tytöt nimittäin. Hypimme telinevoimisteluliikkeitä tambuurinin tahtiin pakotettuina karheisiin jumppapukuihin, ja jumppasalin lattiasta tuli tikkuja jalkapohjiin. Tossuja ei saanut olla. 

 

Olin kateellinen, kun poikien puolelta kuului iloinen huuto ja nauru, kun he pelasivat sählyä ja saivat pitää verkkareita. Joskus pallo karkasi heillä verhon alta tyttöjen puolelle. Se oli kamalaa, kun värjöttelimme pinkesiin jumppa-asuihin survoutuneina.

Toisaalta, teimme kärrynpyöriä, spagaateja, puolivoltteja ja puolijättiläisiä, kieppejä ja hyppyjä. Mitähän koululiikunnassa nykyään tehdään? Osallistuin jumppakärpäsen kisoihinkin kasarilla. 

 

Mulle jäi vaan ärsytys kun ei ikinä pelattu yhdessä mitään. Yksitellen mentiin suorittamaan puomille, telineisiin, hevosen yli, yms.

Aikuisena on sitten tullut harrastettua aika lailla yksilölaje

Tämä! Se samperin telinevoimistelu, pahinta ikinä. Ei sitä oikeasti osannut (ja siitä tykännyt) kuinka muutama tyttö, minäkin kertakaikkinen puupökkelö lähinnä nolasin itseni. Mutta poikien kanssa kisatut klassiset pojat vastaan tytöt pelit oli ihan parhaita! Olin hyvä koriksessa ja pesäpallossa ja niitä tykkäsin pelata. Mutta ei. Piti urheilla tyttöjen juttuja! Ikuiset traumat telinevoimistelusta 😅

Minä ja varmasti moni muukin urheilua harrastava lapsi oltiin totuttu kovaan puheeseen.

Saatiin liikunnanopettajilta pelkästään piilovittuilua. Koskaan ei rehellistä kehua.

Se ei haitannut, koska takana ovat vanhemmat jotka tukevat lasta.

Vierailija kirjoitti:

Lajit joita opin vihaamaan, kiitos koululiikuntatuntien:

-hiihto

-luistelu kaikissa muodoissaan eli taitoluistelu, jääkiekko, ringette

-lentopallo, koripallo, jalkapallo ja sähly 

 En myöskään edelleenkään osaa yhdenkään noiden joukkuelajien sääntöjä kun ei niitä koskaan opetettu.

Uinnista ja juoksemisesta opin nauttimaan aikuisena.

En myöskään koskaan tajunnut niitä ihan puskista järjestettyjä kuntotestejä. Tosta vaan olisi pitänyt vetäistä Cooperin testi, vatsalihasliikkeitä, punnerruksia, kiivetä köyttä pitkin kattoon jne. vaikka mitään näistä ei koskaan harjoiteltu liikuntatunneilla.

Luonnollisesti olin myös lihava ja koulukiusattu lapsi, seitsemännen luokan jälkeen enää vain koulukiusattu koska laihdutin. Joten voitte arvata kuka valittiin aina tyyliin kahden viimeisen joukossa joukkueisiin, jotka tietenkin tähtioppilaat jakoivat.

Ja se suihkuun pakottaminen. Tuleepa tosi h

 

 

 

 

 

 

"En myöskään koskaan tajunnut niitä ihan puskista järjestettyjä kuntotestejä. Tosta vaan olisi pitänyt vetäistä Cooperin testi, vatsalihasliikkeitä, punnerruksia, kiivetä köyttä pitkin kattoon jne. vaikka mitään näistä ei koskaan harjoiteltu liikuntatunneilla."

 

 

Tämä! Kasarilla espoolaiskoulussa meidän liikunnanopettajamme (vanha kireäksi permanentattu eukko, joka vaikutti vihaavan kaikkia lapsia ja rakasti jotain 1950-luvun naisvoimistelua) vain käski meidät kiipeämään köysiä pitkin ja hyppäämään "hevosen" yli, ilman mitään tekniikoiden opettamista, tai edes sen huomioimista että osa meistä lapsista ei edes ylettynyt sen hyppypukin kahvoihin. En tiedä, millainen koulutus tuollaisilla on, vai koulutettiinko liikunnanopettajia ollenkaan. Vaikuttaa siltä, että hommaan palkattiin ihan kuka tahansa vapaaehtoinen, ilman mitään ammatillista osaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se siis väärin teidän mielestä, että hyvästä kunnosta saa hyvän numeron liikunnassa ja huonosta kunnosta huonon numeron?

 

---

 

Ei. Mutta ehkä siellä koulussa olisi pitänyt oikeasti opettaa miten sitä kuntoa rakennetaan. Siis vaikka niin että olisi tehty mittaus kauden alussa ja lopussa ja siinä välissä tehty erilaista harjoittelua, lenkkeilyä pururadalla, nopeita sprinttejä, lihaskuntoa jne. Olisi oikeasti nähty kuinka kunto ja tulokset voi kohota ja saatu elämää varten jotain työkaluja. 

Kunto kohoaa aerobisella urheilulla. Eli juuri ne korikset, futikset, luistelut, lätkät, ringette, hiihdot jne joita täällä vihataan. Teidän kunto on ollut edes se mitä se cooperissa oli sen ansiosta että teidät on pistetty tekemään noita lajeja. Ja vaikea uskoa että vaikka 10 vuotias ei ymmärtäisi jo, että juoksemalla/liikkumalla kunto nous

Joo. Näin aikuisena sen tiedän. Lapsena se oli vaan joka viikkoinen nöyryytys. Mä en tänä päivänäkään halua pelata joukkuepelejä. Sittemmin olen oppinut että mulla on itseasi ssa pallosilmää ja lievää lahjakkuuttakin. Ja tavallaan harmittaa koska opettaja ei koskaan viitsinyt nähdä sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmekymppiset ja sitä vanhemmat ovatkin parempikuntoisia kuin nuoremmat. Erittäin iso kiitos siitä kuuluu nimenomaan liikunnanopettajille.

Minä olen päälle kolmekymppinen ja koululiikuntaa jätti traumat. Olen vasta nyt löytämässä liikunnan iloa.

 

Minulla koululiikuntatraumojen seuranneesta liikkumattomuudesta aiheutui niin pahoja terveysongelmia, että jouduin lopulta hakeutumaan lääkärille. Senkin ajan olisi voinut käyttää hyödyllisempään, mutta ei, piti koululiikunnassa saada minut vihaamaan liikkumista.

 

M39

Syytä itseäsi liikkumattomuudesta. Sinulla on ollut joka hetki vapaus valita toisin. Turha syyttää koululiikuntaa tai muita. Olet luuseri.

n40

Mun mies hiihti kilpaa lapsuutensa ja nuoruutensa.

Muistaa hyvin, miten liikunnanopettajat heittivät urheileville oppialaille ne pahimmat kuitit.

Joukkueiden jako niin että ne parhaat saivat valita, mikä tietysti ok mutta joka tunti ne tietyt jätettiin aina viimeiseksi ja saatettiin sanoa ettei haluta sitä jotakuta ollenkaan mukaan. Mahtava kiusaamismuoto joillekin ja jokaviikkoinen stressi ja alemmuudentunne toisille. Miten ei opettaja näe tällaisessa mitään ongelmaa? 

Näissä kommenteissa toistuu se, että jotenkin yllättäen jouduttiin tekemään jotain missä ei oltu hyviä, ja se harmitti. Korreloikohan tietynlaisen luonteen kanssa tämä koululiikuntainho. 

Vierailija kirjoitti:

Minä ja varmasti moni muukin urheilua harrastava lapsi oltiin totuttu kovaan puheeseen.

Saatiin liikunnanopettajilta pelkästään piilovittuilua. Koskaan ei rehellistä kehua.

 

Se ei haitannut, koska takana ovat vanhemmat jotka tukevat lasta.

Tämähän se oli. Nykymittapuulla kaikille puhuttiin asiattomasti. 

En osunut ikinä siihen pesäpalloon ja kevään liikuntatunnit menivät pääsääntöisesti niin, että seisoin takarajalla. Yhden kerran sain pallon räpsään. Melkoisen onneton tulos suhteutettuna kymmeniin tunteihin. Suunnistustunneilla tiesin reitit valmiiksi etukäteen ja suunnistin kotiin.

Mieleen on jäänyt juuri tuo, että ope oletti lapsen osaavan monenlaista ilman ohjausta. Jotain voimistelumerkkiä hamutessani yritin muun muassa kärrinpyörää sillä puutangolla. Mikä lie sille nimitys. Puomi?

Hyvä olin pitkän matkan juoksussa ja korkeushypyssä. Niitä sitten harrastin ihan itsekseni. Juosta piti varmaan pari kertaa oppituntien aikana. Vähän ihmeellistä. Seisottaa oppilaita pesiskentällä, mutta ei treenata juoksemista.

Erikoinen logiikka teillä. Ensinnäkin ei ihminen siihen kuole, että hän joskus on syrjässä ja tuntee olonsa epäonnistuneeksi. Sitkeämpiä ihmisiä niistä tuli kuin näistä pumpulilapsista.

Ennen ihmisillä oli paljon parempi kunto tavallisen elämän kannalta. Siis tuli terveitä aikuisia, joiden paikat kesti pitkälle keski-iälle raskaitakin töitä, eikä vikisty selkä- ja jalkavaivoja 20-30 -vuotiaana. Eikä pää hajonnut ekasta vastoinkäymisestä. 20-30 vuotta on sitten liikunnanopetustakin tehty entistä hienovaraisemmaksi ja varovaisemmaksi. Ettei kukaan vaan lannistu tai tule paha mieli. Miten tämä näkyy nyt nuoremman sukupolven kestävyydessä, kunnossa, halussa liikkua ja siinä, miten kestävät fyysistä rasitusta? Nythän kaikki on hienosti, kun nuoremmat liikkuu ilokseen tuolla ja ovat niin hyvässä kunnossa, kun koulussa ei lytätä? Päätkin pysyy kasassa, kun ei tullut lapsena koskaan paha mieli?

Katsokaa tuloksia. Sama kuin selitetään, kuinka on hienoa tämä erilaisuuden hyväksyminen yms. No, onko se? Ennen teinit oli karsinassa, ei vaihtoehtoja ja porukasta tuli terveitä aikuisia. Henkisesti siis. Nyt kun saa oikein kaikki mieliteot kukkia ja itseään etsiä laajasti, niin sitä sairaampia nämä etsijät ovat, vaikka senhän piti tehdä heistä paremmin voivia, kun saavat olla kaikkea vapaasti. 

Minä en ollut hyvä pesäpallossa, joten miksi ihmeessä olisin loukkaantunut siitä, että minut valittiin viimeisenä?

Kun jaettiin suunnistuspareja, kaikki olisivat halunneet pariksini jne.

Ei kannata märehtiä mennessä.

Vierailija kirjoitti:

Näissä kommenteissa toistuu se, että jotenkin yllättäen jouduttiin tekemään jotain missä ei oltu hyviä, ja se harmitti. Korreloikohan tietynlaisen luonteen kanssa tämä koululiikuntainho. 

Ei se ole pelkästään se numero. Se on myös ryhmädynamiikka johon opettaja voi vaikuttaa. Ketään ei tarvitse nolata.

Vierailija kirjoitti:

"Mihin perustat tämän väitteesi?" 

No esimerkiksi siihen, että jos edelleen kantaa kaunaa vaikka 20 tai 30 vuotta sitten tapahtuneista lällättelyistä tai vastaavista pikkujutuista, eikä kykene aikuisenakaan ymmärtämään että se kiusaaja oli vasta lapsi. Empaattinen ihminen, kuten esim minä, jota on myös siis kiusattu, ajattelee, että lapsena ihmiset ovat keskeneräisiä ja siksi heille voi antaa anteeksi. Eli kykenee asettumaan sen kiusaajan, lapsen, asemaan: hän toimi ilman parempaa ymmärrystä.

Epäempaattinen kiusattu sen sijaan näkee kaiken vain omasta vinkkelistään ja on esimerkiksi vakuuttunut, että kiusaaja on varmasti psykopaatti ja vielä aikuisenakin kiduttaa muita jne. Koska ei siis kykene miettimään sitä kiusaajan puolta. Ja tässä en tietenkään tarkoita niitä vakavia keissejä joissa kiusaaminen menee selvästi väkivallan puolelle. Kyllä lapsissakin on sosiopaatteja ja heillä uhreja. Valtaosa kiusaamisesta on kuitenki

 

 

 

 

 

Hyvää kaasuvalottamista ja uhrien syyllistämistä siinä. Oletko muuten jatkanut muiden kiusaamista vielä peruskoulun jälkeenkin, esim. työpaikallasi? Vaikutat juuri sellaiselta, joka tuntee olonsa hyväksi vain pahoinpitelemällä muita ihmisiä henkisesti (ehkä fyysisestikin). 

Kaikki ne jotka harrastivat liikuntaa joutuivat tikun nokkaan. Olivat jo "tottuneet" kovaan puheeseen.

Niille muille saatettiin "puhua rumasti".

Vierailija kirjoitti:

Näissä kommenteissa toistuu se, että jotenkin yllättäen jouduttiin tekemään jotain missä ei oltu hyviä, ja se harmitti. Korreloikohan tietynlaisen luonteen kanssa tämä koululiikuntainho. 

Ei, koska mä pärjäsin loistavasti kaikissa muissa aineissa. Niitä toki opetettiin ihan oikeasti. Ei meidän englanninopettaja kuvitellut, että kaikki tietenkin tietävät automaattisesti mitä eroa on "a" ja "an" -artikkeleilla, tai matematiikanopettaja että jokainen osaa laskea kulmien suuruuden ilman opetusta. Vain liikunnanopettajat saivat olla rauhassa epäpäteviä, ja jopa tuhota oppilaiden oppimishalua.

Taitaa enemmän korreloida tietynlaisen luonteen kanssa tuo ylipääsemätön hinku puolustella heikkolaatuisia koululiikunnantunteja, surkeita liikunnan"opettajia" sekä koulukiusaajia...

Jep. Olin ihan peruskuntoinen, mutta ikäisekseni melko pieni ja mulla on nivelissä ongelmia mikä vaikuttaa liikkumiseen vaikka ei olekaan reuma tms.  Jotenkin ajatus oli kuitenkin, että olen samalla viivalla kuin ne päätä pidemmät urheilijanuoret jotka jyräsi muut alle. Tasan nolla oli liikuntaopetuksen ymmärrys siihen, että ihmisillä on eri kyvyt ja kestävyys. 

Telinevoimistelusta tykkäsin. Siinä sai tehdä yksin ja oman kehon rajojen mukaan. 

Niitä harvoja oppiaineita joissa ei opetettu mitään.