Hei te menneiden vuosikymmenien liikunnanopettajat: miten meni niinku omasta mielestä?

Meillä oli juoppo liikunnanope ja ihan paras! Tiesi paljon urheilusta ja oli rento oppilaille. Paljon eri lajeja pelailtiin ja usein kysyi mitä haluatte. Oman lisän toi alkoholismi kun aina sillointällöin oli ottanut ryyppyä koulussa ja kaatuili jossain urheiluvälinevarastossa 😅 Kännitoilailuista kaikki sai hyvät naurut ja oli puheenaihetta pitkäksi aikaa. Ei koskaan rähissyt tai suuttunut 👍 Liikunnanope sai jatkaa pikkukunnassa eläkkeelle asti vaikka joskus toinen ope joutui viemään kesken päivän kotiin nukkumaan 👍

M39

Vierailija kirjoitti:

Ja kaiken tuon lisäksi laitettiin kaksi suosituinta ja lahjakkainta valitsemaan joukkueet.

Ei laitettu vaan kaksi parasta kyseisten lajien edustajaa. Erittäin fiksu käytäntö jotta joukkueista saatiin mahdollisimman tasaväkiset. 

Vierailija kirjoitti:

En ollut liikunnassa hyvä, mutta tajusin jo silloin, että tuo opettaja on puhunut vuosikausia kaikille oppilailleen tuolla tavalla.

Nostin leukaa, eikä jäänyt traumoja.

 

 

 

 

 

 

Mä olen sanonut nyt ala- ja yläasteikäisille kummilapsilleni, että yhdeltäkään opettajalta ei pidä sietää tuollaista, etenkään liikunnanopettajilta, ja että liikunnantunneilla ei ole mikään pakko tehdä mitään, mikä sattuu tai tuntuu pahalta, eikä sietää nöyryyttämistä tai haukkumista muilta oppilailta. Aina on lupa kieltäytyä ja lähteä pois, vaikka joku uhkailisikin. Ihan niin kuin muuallakin. 

Vierailija kirjoitti:

Tärkeintä oli että sain käskyttää ja itkettää typeriä tyttöjä. 
- Lesbo-Erja, liikunnanopettaja 1970-1995

Kiva että vedit sitten seksuaalisen suuntautumisenkin tähän.

Vierailija kirjoitti:

Joukkueiden jako niin että ne parhaat saivat valita, mikä tietysti ok mutta joka tunti ne tietyt jätettiin aina viimeiseksi ja saatettiin sanoa ettei haluta sitä jotakuta ollenkaan mukaan. Mahtava kiusaamismuoto joillekin ja jokaviikkoinen stressi ja alemmuudentunne toisille. Miten ei opettaja näe tällaisessa mitään ongelmaa? 

Muistan. Suositut ja urheilulliset oppilaat tietenkin sai valita joukkueet. 

Ja sitten kun oli jäljellä ne pari pienintä ja ei-urheilullista, muistan miten ne joukkueet saattoi valita "tyhjä" näyttääkseen ettei halua ketään jäljellä olevista. Miten opettajat antoi tuonkin jatkua viikosta toiseen. Empatian opettaminen ja käsittely puuttui. 

Mikä tuossa mättää? Saa tutustua eri lajeihin. Ihan parasta.

Toisin kun aloittaja kuvittelee, niin lajiin tutustuminen ei edellytä osaamista.

Se on tutustumista. Sitä että kokeilee, epäonnistuu ja kokeilee jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmekymppiset ja sitä vanhemmat ovatkin parempikuntoisia kuin nuoremmat. Erittäin iso kiitos siitä kuuluu nimenomaan liikunnanopettajille.

 

Eivät ole: jo 1,2 miljoonaa lihavaa aikuista suomalaista (lähde: THL) ja tämän voi jokainen omin silmin todistaa, kun katsoo miten ihrat hyllyy ja löllyy tuolla ruokakaupoissa ja Heseissä ja Mäkkäreissä....

 

Ei pysty, mä en ole käynyt hesessä tai mäkkärissä kuin...viimeksi ehkä toissavuonna tai sitä edellisenä. Se oli myöhäinen ilta ja asiakkaat oli teinejä ja varhaisaikuisia palaamassa jostain bilettämästä, he ei olleet läsöjä...vielä.

hra. 47

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihasin koulu liikuntaa mutta osasin silloin ja osaan yhä käydä kuntosalilla ihan ilman koulun ohjausta.

 

Ap olet aikuinen ja vastuussa itsestäsi. Et voi syyttää aikuis iällä tekemistäsi virheistä koulu aikojen liikunnan opettajaa.

 

Kyllä voin, ja syytän koko loppuelämäni.

 

ap

Tämä on erittäin fiksua. 

En ollut mitenkään erityisen hyvä, mutta mielestäni pelaaminen oli mukavaa. 

Olen nainen ja me pelattiin paljon koulun liikuntatunnilla jääkiekkoa ja pesäpalloa. 

Eniten liikunnassa harmitti stressi, ehtiikö liikuntapaikassa seuraavalle oppitunnille. Liikunnan opettajat pakottivat olemaan liian pitkään jossain. 

Lisäksi harmitti sinne liikuntapaikkaa tavaroiden kuljettaminen. Liikuntavälineet ja koulukirjat. Usein tunnit oli päivän alussa yli lopussa. 

En tiedä mitä sukupolvea olet, mutta mulle liikunnan opettajat vittuili 80-luvulla, lapsilleni 2000-luvulla.

Eihän se oikein ole, mutta ei maailma yhteen mänttiin opettajaan pysähdy. Päinvastoin.

Tekee luonteelle hyvää olla huono jossain. Oikeasti. Mulla oli aina kaikki lukuaineet 10, mutta musiikista ja liikunnasta sain vain ysejä. Käsitöistä seiskoja! Se harmitti tietysti silloin keskiarvon takia, mutta opetti kyllä myös nöyryyttä. Olisin varmaan ihan hirveä tyyppi jos olisin ollut kaikessa aina paras ja alkanut kuvitella itsestäni ties mitä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli juoppo liikunnanope ja ihan paras! Tiesi paljon urheilusta ja oli rento oppilaille. Paljon eri lajeja pelailtiin ja usein kysyi mitä haluatte. Oman lisän toi alkoholismi kun aina sillointällöin oli ottanut ryyppyä koulussa ja kaatuili jossain urheiluvälinevarastossa 😅 Kännitoilailuista kaikki sai hyvät naurut ja oli puheenaihetta pitkäksi aikaa. Ei koskaan rähissyt tai suuttunut 👍 Liikunnanope sai jatkaa pikkukunnassa eläkkeelle asti vaikka joskus toinen ope joutui viemään kesken päivän kotiin nukkumaan 👍

 

M39

Nooh, se pahoinvointi voi joskus yllättää ihan kenet vaan, että joutuu kesken työpäivän lähteen lepäämään, joo...

Vierailija kirjoitti:

Jos harrastat liikuntaa, mutta juuri sitä omaa lajiasi ei ole koululiikunnassa ollenkaan tai kerran vuodessa, niin onhan se epäreilua niihin verrattuna, jotka harrastavat pallopelejä. Tämä pätee edelleen nykypäivänä.

Tuli tästä mieleen, että sain elämäni ensimmäistä kertaa kiitettävän arvosanan liikunnasta, kun käytiin edes kerran ratsastamassa. Olin ryhmän ainut, joka harrasti kyseistä lajia säännöllisesti.

Tämä kokemus lähinnä huvitti ja osoitti käytännössä sen, miten harrastuneisuus yhtäkkiä vaikuttaa arviointiin, kun sattuu oma laji kohdalle. 

Jos tämä toistuu vielä nykyäänkin lasteni ikäisten kohdalla, niin arviointia olisi syytä muuttaa ihan huolella.

Kasi minullakin olisi ollut ilman tuota yksittäistä oppituntia. Pistää miettimään ja suorastaan ärsyttämään, että vaan harrastuneisuus huomataan eikä esim. se että on aktiivinen ja hyvä yhteistyössä oli laji mikä tahansa.

Olin huono pallopeleissä, niin huono että minut unohdettiin aina johonkin pallokentän reunalle seisoskelemaan. Olisin voinut hyvinkin vaikka nukahtaa koko tunnin ajaksi. Kerran sainkin pesäpallon päähäni kun katselin lintujen menoja taivaalla. 

Toisaalta olin kova juoksemaan mutta sitä ope ei noteerannut lainkaan. Hän ei varmaan edes tiennyt kuka olin. Minut valittiin tietysti aina viimeisenä joukkueeseen ja välillä unohdettiin valita kokonaan, kävelin vain pallokentän takarajalle seisoskelemaan. Olin hyvä lukuaineissa mutta kaikki liikuntatunnit peilautuvat nykyään syrjässäoloon ja huonommuuteen. 

Aikuisena löysin hiihdon ja lenkkeilyn, yksikseni. 

Olin se raivopää, lätkäfutaajajudoka. Kaikki liikuntatunnit ns sata lasissa yläasteella ja lukiossa, aina voittamassa ja toki kymppi todistuksessa. Intissä porukoissa joissa yksi vaatimus oli pystyä ylimaallisiin hiihtomatkoihin vähäunisten vuorokausienkin jälkeen.

Tånäön? Liikunnallisesti täysi sohvaperuna, tämän vuosituhannen puolella en ole harjoittanut yhtään ns "kosmetiikkakuntoilua". Sen sijaan aina kun mahdollisuus, kävelen rivakasti alle 2 km matkat, portaita ylös erilaisilla askelluksila, kantaessani jotain taakkaa "jumppaan". 

Mutta että kuntosalille, lenkkipolulle, futiskentälle tai tatamille- ei helvetti, mitä joskus silloin ajattelin?

Liikunnanopettajat ovat olleet niin surkeita, että ihmettelen, ovatko he saaneet mitään kasvatustieteellistä koulutusta. Kyllä he ovat opettaneet nuoria vihaamaan liikuntaan, paitsi ne, jotka muutenkin ovat urheilullisia.

Vierailija kirjoitti:

Näissä kommenteissa toistuu se, että jotenkin yllättäen jouduttiin tekemään jotain missä ei oltu hyviä, ja se harmitti. Korreloikohan tietynlaisen luonteen kanssa tämä koululiikuntainho. 

Olisko lapsia joita ei ole kasvatettu kohtaamaan vastuksia tai pettymyksiä? Heti jos on jotain missä ko. henkilö ei ole hyvä taikka loistava, niin se ottaa päähän ja kaikki on ihan p rseestä ja vuosikymmenien jälkeenkin muistellaan samaan henkeen asiaa. Narsistinen luonne.

Kyllä mä sain aina ysin ihan vain sillä että olin hyvässä kunnossa. Siis vaikka en harrastanut koskaan mitään tiettyä lajia. Pyöräily, kävely, puissa kiipeily, pihapelit, uiskentelu, juoksentelu jne vapaa-ajalla riitti hyvään kuntoon jonka turvin sitten onnistui kaikki lajit ihan hyvin, kun jaksoi juosta ja kompensoida sillä teknistä osaamista.

Vierailija kirjoitti:

Onko se siis väärin teidän mielestä, että hyvästä kunnosta saa hyvän numeron liikunnassa ja huonosta kunnosta huonon numeron?

 

---

 

Ei. Mutta ehkä siellä koulussa olisi pitänyt oikeasti opettaa miten sitä kuntoa rakennetaan. Siis vaikka niin että olisi tehty mittaus kauden alussa ja lopussa ja siinä välissä tehty erilaista harjoittelua, lenkkeilyä pururadalla, nopeita sprinttejä, lihaskuntoa jne. Olisi oikeasti nähty kuinka kunto ja tulokset voi kohota ja saatu elämää varten jotain työkaluja. 

Kaunis ajatus, että koulusta vois saada elämää varten työkaluja ja taitoa. Käytännössähän koulusta puuttuu kaikki olennainen oppi ihmisyydestä ja yhteiskunnassa elämisestä, sellaisista oikeista taidoista mitä vois elämässä tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Minulla jäi traumat lähinnä pesäpallosta. Sen sääntöjä ei koskaan käyty läpi. Kerran sain huutia, kun juoksin kaikki pesät kerralla läpi. Säännöissä kun on, että saa mennä vain tietyn määrän kerrallaan.

Harvassa muussa kouluaineessa oletetaan, että lapsi osaa asiat ilman opettamista. Liikunnassa useimmat opettajat olettavat, että heidän ei tarvitse itse opettaa mitään, riittää kun seisoo kentän laidalla ja puhaltaa pilliin.