Lue keskustelun säännöt.
Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä
Tiedättekö tällaisia pareja?
Mikä tähän ajaa?
Esim. yksin ei voi seurata mitään sarjaa, vaan sarja valitaan siten, että se miellyttää molempia ja sitä katsotaan aina yhtä aikaa.
Oman unirytmin mukaan ei toimita, vaan etsitään kompromissi, jonka mukaan mennään yhtä aikaa sänkyyn, aletaan nukkumaan samaan aikaan käsi kädessä ja herätään samaan aikaan. Syödään samaa ruokaa aina.
Nämä ihmiset eivät ikäänkuin ole itsenäisiä ja omia itsejään, vaan muokkaavat itsensä täydelliseen symbioosiin toisen kanssa. Miksi?
Kommentit (786)
Vierailija kirjoitti:
Mutta ei kuulkaa mitään hätää, minulla on jo mies, on ollut jo 32 vuotta ja loppua ei näy. Jatkamme symbioosielämäämme tästä eteenpäinkin, tosin ihan erilaista kuin kuvittelette 😊
Millaista me kuvitellaan sen olevan? Käsitänkö oikein, että puolisosi ei SAA tehdä mitään ilman sinua, vaikka haluaisikin? Oliko hänellä omia harrastuksia kun tapasitte?
Juuri tuollaista sinä kuvittelet sen olevan. Vastasit ihan itse kysymykseesi, eikä sinulle kannata muiden vastata asioiden oikeaa laitaa, koska et kuuntele. Sellaista "keskustelua".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä äiti valitsi perheen luona asumisen, täysin ymmärrettävää, ja lopulta palveluasumisen, ymmärrettävää sekin. Minusta hyvä, että isä ja lapset asuvat kotonaan edelleen. Kotiin olisi alun alkaenkin kannattanut hommata äidille apua, että pärjää isän poissaollessakin.
Tässä tapauksessa siis oli aikuiset lapset, jotka asuivat jo omillaan. Isä ja äiti siis kahdestaan isossa talossa kaukana avusta. Minä lähtisin ilman muuta mieheni kanssa kaupunkiasuntoon, jos se helpottaisi hänen oloaan ja vointiaan. Tietysti lähtisin!
Kun sitä apua ei nyt niin vaan nykyään hommata kotiin, jollei ole todella hyvätuloinen.
Jos kerran ne aikuiset lapset ovat niin kovin huolissaan, eivätkö he yhdessä voisi laittaa vähän euroja kasaan? Tai no, ei tietenkään. Helpompi vaan haukkua omia vanhempiaan ja heidän valintojaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos puhuttaisikin perheenäidistä, ei yksikään lapsi valitsisi asua jossain korvessa ilman äitiä, jos yhdessä asuminen olisi mahdollista esteettömässä asunnossa. Eikä tervepäinen äiti edes harkitsisi lasten hylkäämistä miehen tarpeiden vuoksi. Ihminen ei ole terve jos mies menee kaiken muun edelle.
Otetaanpa esimerkki. Temosten olisi pitänyt myydä kotinsa, yrityksensä ja eläimensä, jos Olga ei olisi enää pärjännyt kotona, vaan olisi joutunut muuttamaan jonnekin missä saa apua helpommin ja pärjää fyysisesti paremmin. Niinkö tosiaan? Ja kun eivät sitä tehneet, se on sairasta hulluutta ja riippuvuutta? Vaikka tiedetään että perheen äiti kuolee joka tapauksessa,kuten tässä ketjussa kirjoittjakin sanoo?
Te väännätte nyt sairautta ja riippuvuutta joka paikkaan, ettekä ajattele järjellänne. Ei sekään tervettä ole
"Olen eri. Puhutpa rumasti sekä tästä miehestä että myös vaimosta. Kunnioitus tiessään. Sinä olet ilmeisesti ihan ulkopuolinen? Kun et puhu isästäsi tai äidistäsi. Vanhempani ovat 85, tänä vuonna 86 ja asuvat maalla isossa talossa, puulämmityksellä. On isot hienot kasvimaat ym. Ei tulisi mieleenkään alkaa vaatia heitä muuttamaan kaupunkiin ja pikkuasuntoon jossa ei ole heille mitään tekemistä. Lasten ja lastenlasten, saati ulkopuolisten ihmisten, ei pidä päättää ja vaatia vanhempiensa puolesta."
Puhun kaverini suulla, jolla on varsin oikeus päättää, ettei äitinsä jää oloihin jossa hänen henkensä on vaarassa. Ja niin päättikin: teki huoli-ilmoituksen, johon vastattiin ja äiti saatiin kuntoaan vastaaviin asumisolosuhteisiin. Kun ihmisellä on hermostoa ja lihaksia rappeuttava sairaus joka vie jalat alta portaissa ja kahvikuppia ei pysty pitämään kädessä, ei hän tarvitse isoja hienoja kasvimaita, vaikka puoliso haluaisikin jatkaa symbioottista elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
täällä nyt joku trolli viihdyttää itseään, joten tässä oli sitten tämän ketjun anti.
Moido!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa tuntuu olevan montaa erilaista käsitystä siitä mitä symbioosisuhteella tarkoitetaan. Tuollainen suhde missä ei pärjätä tai osata olla ilman toista saati mukaudutaan ja myönnytään, on mielestäni yksiselitteisesti vain epäterve suhde. En kuitenkaan pidä mitenkään pahana jos luonnostaan suhde muodostuu sellaiseksi hyvin tiiviiksi ihan vain sen takia, että viihdytään vilpittömästi niin hyvin.
Meillä on kumppanini kanssa hyvin tiivis suhde ja oikeastaan lähes kaikki vapaa-aika tulee vietettyä yhdessä joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Me todellakin syömme samaa ruokaa, menemme nukkumaan ja heräämme samaan aikaan, yhdessä käydään lenkillä ja kaupassa jne. Kummallakin on tietenkin aina mahdollisuus tehdä ja mennä oman mielen mukaan, mutta jotenkin aina silti olemme toistemme ykkösvalintoja.
Olen eri. Puhutpa rumasti sekä tästä miehestä että myös vaimosta. Kunnioitus tiessään. Sinä olet ilmeisesti ihan ulkopuolinen? Kun et puhu isästäsi tai äidistäsi. Vanhempani ovat 85, tänä vuonna 86 ja asuvat maalla isossa talossa, puulämmityksellä. On isot hienot kasvimaat ym. Ei tulisi mieleenkään alkaa vaatia heitä muuttamaan kaupunkiin ja pikkuasuntoon jossa ei ole heille mitään tekemistä. Lasten ja lastenlasten, saati ulkopuolisten ihmisten, ei pidä päättää ja vaatia vanhempiensa puolesta.
- eihän siinä ole mitään syytä muuttaa, jos vanhukset ovat hyväkuntoisia ja pystyvät huolehtimaan talostaan ja pihastaan ja itsestään eikä ole pelkoa sairauskohtauksista.
Mutta jos ihmisten kunto on huono, niin silloin on ymmärrettävää, että aikuiset lapset ovat heistä huolissaan.
Isoisäni siirrettiin kotitalostaan kirkonkylään, kun hän asui talossa yksin, kaatui kotipihalla eikä päässyt ylös omin voimin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Jollekin on vissiin aivan ymmärrettävää, että lopulta talo on tärkeämpi kuin elää viimeiset vuodet puolison kanssa yhdessä ja hänen tukenaan sairaudessa."
Kyseistä sairautta ei kerrottu, se jätettiin tarkoituksella kertomatta. Kerrottiin että sairaus heikentää ja johtaa väistämättä kuolemaan. Aikataulua kuolemalle ei kerrottu, eikä sitä että aikaa onkin vielä vuosikausia. Tarkoituksella varmaan jätettiin pois, että päästään sitten vastaajille vlttuilemaan.
Eikö symbioosisuhteilijan kuuluisi silloin muuttaa sinne kerrostaloon ja vaihtaa lenkkeily ristikkosanalehtiin koska puoliso ei enää voi kävellä ja palelee ja kärsii auringon häikäisystä, sekä pihvit sosekeittoihin, koska puoliso ei enää pysty nielemään kappaleita?
Tottakai muuttaa, itsestäänselvää, että molempien elämä muuttuu sellaiseksi mitä pitkäaikaissairaus antaa myöden. Siten voidaan olla onnellisia vielä vaikka viidettäkymmenettä vuotta. Onnellisessa symbioosissa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu olevan montaa erilaista käsitystä siitä mitä symbioosisuhteella tarkoitetaan. Tuollainen suhde missä ei pärjätä tai osata olla ilman toista saati mukaudutaan ja myönnytään, on mielestäni yksiselitteisesti vain epäterve suhde. En kuitenkaan pidä mitenkään pahana jos luonnostaan suhde muodostuu sellaiseksi hyvin tiiviiksi ihan vain sen takia, että viihdytään vilpittömästi niin hyvin.
Meillä on kumppanini kanssa hyvin tiivis suhde ja oikeastaan lähes kaikki vapaa-aika tulee vietettyä yhdessä joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Me todellakin syömme samaa ruokaa, menemme nukkumaan ja heräämme samaan aikaan, yhdessä käydään lenkillä ja kaupassa jne. Kummallakin on tietenkin aina mahdollisuus tehdä ja mennä oman mielen mukaan, mutta jotenkin aina silti olemme toistemme ykkösvalintoja.
Juuri näin. Tätä täällä on yritetty selittää, mutta ei. Tämä on näitä esoem-ketjuja. Kovasti halutaan kokemuksia ja vastauksia, mutta oikeasti se on vain heidän hulluutensa villitsemistä 😂
Vierailija kirjoitti:
"Jollekin on vissiin aivan ymmärrettävää, että lopulta talo on tärkeämpi kuin elää viimeiset vuodet puolison kanssa yhdessä ja hänen tukenaan sairaudessa."
Kyseistä sairautta ei kerrottu, se jätettiin tarkoituksella kertomatta. Kerrottiin että sairaus heikentää ja johtaa väistämättä kuolemaan. Aikataulua kuolemalle ei kerrottu, eikä sitä että aikaa onkin vielä vuosikausia. Tarkoituksella varmaan jätettiin pois, että päästään sitten vastaajille vlttuilemaan.
Neurologisia sairauksia: Parkinson, Levyn kappaletauti, Alzheimer, MS tauti, Lymen tauti... Yksikään ei johda välittömään kuolemaan vaan nimenomaan vähitellen heikkenevään toimintakykyyn. Toisilla nopeammin, toisilla vie enemmän aikaa. Ikäkin vaikuttaa, 80 on melko iäkäs ja toimintakyvyn heikkeneminen on tosiasia, sairas tai ei.
koittakaa nyt päättää pitääkö sen vanhan naisen jäädä omakotitaloon miehensä ja kasvimaiden vuoksi vai kuoleeko ihan justiinsa ja joutaa osastolle tekemään kuolemaa pois miehensä ja pienten lastensa tieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kerran ne aikuiset lapset ovat niin kovin huolissaan, eivätkö he yhdessä voisi laittaa vähän euroja kasaan? Tai no, ei tietenkään. Helpompi vaan haukkua omia vanhempiaan ja heidän valintojaan.
Tiedätkö kun nykyään kaikilla lapsiperheillä ei ole rahaa laittaa euroja kasaan. Hyvä kun saavat oman perheensä elätettyä.
Lisäksi ei ole lapsieni asia elättää minua tai huolehtia minulle hoitajaa. Etenkään jos asia on ratkaistavissa sillä, että minä muutan mieheni vuoksi helpompiin oloihin. Sinäkö mieluummin pistät lapsesi huolehtimaan ja rahoittamaan kuin luopuisit asumismuodostasi puolisosi vuoksi?
Ihme symbioosia todella.
Vierailija kirjoitti:
Olen eri. Puhutpa rumasti sekä tästä miehestä että myös vaimosta. Kunnioitus tiessään. Sinä olet ilmeisesti ihan ulkopuolinen? Kun et puhu isästäsi tai äidistäsi. Vanhempani ovat 85, tänä vuonna 86 ja asuvat maalla isossa talossa, puulämmityksellä. On isot hienot kasvimaat ym. Ei tulisi mieleenkään alkaa vaatia heitä muuttamaan kaupunkiin ja pikkuasuntoon jossa ei ole heille mitään tekemistä. Lasten ja lastenlasten, saati ulkopuolisten ihmisten, ei pidä päättää ja vaatia vanhempiensa puolesta.
- eihän siinä ole mitään syytä muuttaa, jos vanhukset ovat hyväkuntoisia ja pystyvät huolehtimaan talostaan ja pihastaan ja itsestään eikä ole pelkoa sairauskohtauksista.
Mutta jos ihmisten kunto on huono, niin silloin on ymmärrettävää, että aikuiset lapset ovat heistä huolissaan.
Isoisäni siirrettiin kotitalostaan kirkonkylään, kun hän asui talossa yksin, kaatui kotipihalla eikä päässyt ylös omin voimin.
On vanhemmillani ollut vakaviakin sairauskohtauksia ja niistä pitkiäkin toipumisia. Siihen ovat saaneet apuja. Ja sitä suuremmalla syyllä on tärkeää että saavat asua loppuaikansa siellä missä haluavat. Koti on heille rakas paikka, mutta eihän sitä ulkopuoliset ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä äiti valitsi perheen luona asumisen, täysin ymmärrettävää, ja lopulta palveluasumisen, ymmärrettävää sekin. Minusta hyvä, että isä ja lapset asuvat kotonaan edelleen. Kotiin olisi alun alkaenkin kannattanut hommata äidille apua, että pärjää isän poissaollessakin.
Tässä tapauksessa siis oli aikuiset lapset, jotka asuivat jo omillaan. Isä ja äiti siis kahdestaan isossa talossa kaukana avusta. Minä lähtisin ilman muuta mieheni kanssa kaupunkiasuntoon, jos se helpottaisi hänen oloaan ja vointiaan. Tietysti lähtisin!
Kun sitä apua ei nyt niin vaan nykyään hommata kotiin, jollei ole todella hyvätuloinen.
Jos kerran ne aikuiset lapset ovat niin kovin huolissaan, eivätkö he yhdessä voisi laittaa vähän euroja kasaan? Tai no, ei tietenkään. Helpompi vaan haukkua omia vanhempiaan ja heidän valintojaan.
Ihme jänkkäämistä. Joku Parkinson tai Alzheimer niin siinä ei mikään vieraileva hoitaja riitä. Tämäkin oli kaatunut jäätyään hetkeksi yksin. Millä sinä johonkin metsään hommaat ympärivuorokautiset hoitajat? Siis 5 hoitajaa pyörittämään kolmen vuoron rinkiä?
Ja mikä olikaan se erityinen syy miksei mies voinut muuttaa sinne palvelutaloon rakkaan vaimonsa kanssa kun sen terveys sitä vaati? Kumpi painaa enemmän teidän ihanien symbioottisten suhteiden yhteispäätöskriteeristössä: toisen terveys ja turvallisuus vai MINUN haluni (ei tarvitse vastata, eiköhän se ole tullut jo selväksi)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa tuntuu olevan montaa erilaista käsitystä siitä mitä symbioosisuhteella tarkoitetaan. Tuollainen suhde missä ei pärjätä tai osata olla ilman toista saati mukaudutaan ja myönnytään, on mielestäni yksiselitteisesti vain epäterve suhde. En kuitenkaan pidä mitenkään pahana jos luonnostaan suhde muodostuu sellaiseksi hyvin tiiviiksi ihan vain sen takia, että viihdytään vilpittömästi niin hyvin.
Meillä on kumppanini kanssa hyvin tiivis suhde ja oikeastaan lähes kaikki vapaa-aika tulee vietettyä yhdessä joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Me todellakin syömme samaa ruokaa, menemme nukkumaan ja heräämme samaan aikaan, yhdessä käydään lenkillä ja kaupassa jne. Kummallakin on tietenkin aina mahdollisuus tehdä ja mennä oman mielen mukaan, mutta jotenkin aina silti olemme toistemme ykkösvalintoja.
Juuri näin. Tätä täällä on yritetty selittää, mu
ESOEM tosiaan. Harmi sinällään koska mielelläni olisin asiallisesti aiheesta keskustellut, näin oman miehen kanssa lähes 24/7 vapaa-ajasta viihtyvänä. Mutta täytyy antaa olla kun menee sen verran typeräksi jo nuo heidän lapsellisuudet.
Kun kateellisuudesta puhutaan, voin todeta, että ei se, että miehellä on hyvät, terveellä pohjalla olevat suhteet sukulaisiin ja useita hyviä ystäviä, mielenkiintoinen työ ja sen mukana tavalliset menot ja pari häntä ilahduttavaa harrastusta ole todellakaan minulta pois. Päinvastoin.
Kenties tässä on se ydin, jota itsekin olen hakenut. Tuntuu niin oudolta, että ihmisellä täytyisi olla joku ykkösvalinta, eli että ihminen voisi haluta ja saada vain yhden asian. Että yleensä tarvitsee valita, vaan ei voi saada ihan normaalia ihmisen elämän kirjoa, useita asioita.
Mutta ehkä sitten on niin vaatimattomia ja vähään tyytyviä, että heille se yksi riittää.
Ja tietysti sairaalla kahdeksankymppisellä on pienet lapset.
Kun pohdin omaa, pitkää parisuhdettani lasteni isän kanssa, siihen mahtuu monta vaihetta ja erilaisia kausia. Molemmilla on ollut lupa ja tilaa kasvaa, olemmekin molemmat muuttuneet paljon vuosien varrella. Harrastuksia ja tuttavia on tullut ja mennyt. Olemme parhaita kavereita toisillemme ja vietämme mielellämme aikaa yhdessä, mutta myönnän että hän pelkästään ei riittäisi minulle - tarvitsen aikaa yksin, aikaa ystävien kanssa, aikaa lasten kanssa, aikaa ikääntyvien sukulaisten kanssa.
Pohdin, onko symbioosisuhteessa lupaa muuttua, tai alkaa haluta uusia asioita? Koska ilmeisesti puoliso pitää ottaa kaikkeen mukaan, ja kaikesta täytyy molempien tykätä. Tämä ei ole kettuilua, vaan yritän ymmärtää mitä sellainen ihminen ajattelee, joka haluaa elää parisuhdettaan symbioosissa. Eikö myöskään itselle ole vuosikymmeniin tullut halua kokeilla jotain uutta juttua, mikä ei puolisoa niin kiinnosta?
"Ja mikä olikaan se erityinen syy miksei mies voinut muuttaa sinne palvelutaloon rakkaan vaimonsa kanssa kun sen terveys sitä vaati?"
Voiko tällaiseen palvelutaloon tai hoitokotiin muuttaa myös terve puoliso? Nykyään puhutaan näiden hoitopaikkojen puutteesta ja siitä, että hyvin sairaat joutuvat kotonaan asumaan ja turvautumaan kotihoidon palveluihin, koska hoitopaikkoja ei ole riittävästi.
Juuri näin, sinä et sitä nyt ymmärrä etkä tule selvästi ymmärtämäänkään. Sinulle on sitä jo selitetty, sekä minä että moni muu.
Mutta kun et haluakaan kuulla vastauksia ja ymmärtää, vaan tarve on vain haukkua ja väännellä asioita, saada lisää myllyyn vain haukkuaksesi meidänlaisia ja suhdettamme perättömillä väitteillä, niin miksi sinulle enää kukaan viitsisi vastata. Asiallinen keskustelu olisi eri asia, mutta kun ei se näköjään onnistu.