Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä

"Isä ei edelleenkään suostunut muuttamaan kirkonkylälle jotta voisi elää äidin kanssa, eikä äitikään sitä tietenkään halunnut. Heillä kun on yksi mieli ja isän on hyvä omassa kodissa."

Eli symbioosisuhteen toinen osapuoli joutaa sitten pois kun ei hänestä ole enää kaveriksi mihinkään?

Omat vanhempani olivat symbioottisessa suhteessa yli 50 vuotta. Rauha heidän muistolleen.  Pidin sitä aina outona ja ei toivottuna suhteen muotona. Mun mielestä tähän liittyy  epänormaalia läheisriippuvaisuutta. Usein nämä ihmiset ovat aivan onnettomia kun toinen menehtyy ja eivät kykene jatkamaan elämäänsä yksin. 

Tätä kuitenkin pidetään (vai pidetäänkö) parisuhteen mallina, jossa puolisot tulevat "yhdeksi lihaksi". 

"Eiks täällä ole ihmiset itse kertoneet suhteistaan ja että nimenomaan haluavat sellaisen suhteen jossa aivan kaikki tehdään yhdessä? "

Niinpä onkin. Ja nimenomaan kertonut, että jos kumppanikokelas osoittautuisi sellaiseksi joka haluaa omia harrastuksia ja tavata ystäviä yksin, niin suhde ei voisi jatkua, koska "arvot ja elämäntavat" ovat niin erilaiset. Siis etsitään niin kauan kunnes löytyy kumppani joka haluaa nukkumaan samaan aikaan, syödä samaan aikaan ja kuluttaa samanlaista kulttuuria, harrastaa samoja harrastuksia jne. Ei niin, että ollaan vaan ajauduttu vuosien mittaan siihen että tehdään kaikki yhdessä kun se on vaan helpointa ja kivointa, vaan etsitään sellaista suhdetta missä olisi näin.

Ymmärrän tuollaisen suhteen tilanteessa, missä molemmat on olleet yksinäisiä, eikä tosiaan ole muuta sosiaalista elämää tai kodin ulkopuolista harrastusta lähtötilanteessakaan. Mutta luopua kaikesta mitä on vuosikymmenet rakentanut suhteen vuoksi..kuulostaa painostavalta.

Vierailija kirjoitti:

"Eiks täällä ole ihmiset itse kertoneet suhteistaan ja että nimenomaan haluavat sellaisen suhteen jossa aivan kaikki tehdään yhdessä? "

Niinpä onkin. Ja nimenomaan kertonut, että jos kumppanikokelas osoittautuisi sellaiseksi joka haluaa omia harrastuksia ja tavata ystäviä yksin, niin suhde ei voisi jatkua, koska "arvot ja elämäntavat" ovat niin erilaiset. Siis etsitään niin kauan kunnes löytyy kumppani joka haluaa nukkumaan samaan aikaan, syödä samaan aikaan ja kuluttaa samanlaista kulttuuria, harrastaa samoja harrastuksia jne. Ei niin, että ollaan vaan ajauduttu vuosien mittaan siihen että tehdään kaikki yhdessä kun se on vaan helpointa ja kivointa, vaan etsitään sellaista suhdetta missä olisi näin.

Ymmärrän tuollaisen suhteen tilanteessa, missä molemmat on olleet yksinäisiä, eikä tosiaan ole muuta sosiaalista elämää tai kodin ulkopuolista harrastusta lähtötilanteessakaan. Mutta luopua kaikesta mitä on vuosikymmenet rakentanut

Ilmankos nykyään tuntuu, tai näyttää, niin kamalan vaikeilta ihmisten pariutuminen. 

Toisesta keskustelusta poimittua:

Olin myös 20 vuotta naimisissa miehen kanssa, joka onnistui hiljentämään minut. Eron jälkeen kirjoitin av:llekin kysymyksen, mitä ovat tarpeet. Niin hukassa olin, kun olin elänyt miehen elämää. Koska silloin elämä oli helpompaa, minua ei syyllistetty ja rauha oli maassa. 

Erossa mies kritisoi minua, koska en kerro omia ajatuksiani. Hän oli aivan oikeassa. 

Vierailija kirjoitti:

Keskinäinen riippuvaisuus voi johtaa vaarallisiinkin tilanteisiin. Kaverin vanhemmilla on ollut aina tällainen teemme kaiken yhdessä -suhde. Heillä ei ole oikein ystäviä, joitain sukulaisia tietysti joo, mutta eivät pidä yhteyttä oikein keneenkään. Lapsillakin on sellainen olo, että tulee tupattua kylään että näkisivät lapsen lapsia, mutta on aina vähän epäselvää passaako tulla häiritsemään heidän rauhaansa. Äidillään on, sanotaan nyt tarkentamatta neurologinen sairaus joka tekee lopulta liikuntakyvyttömäksi ja johtaa kuolemaan. Äiti olisi halunnut diagnoosin jälkeen asumaan rivitaloon, lähemmä palveluita ja pois metsän keskeltä. Mutta päätyi kuitenkin haluamaan jäädä kotiin kuten isäkin. Kaverin piti tehdä omasta äidistään huoli-ilmoitus kun toisen kerran hän joutui sairaalaan luunmurtuman vuoksi. Tällä kertaa isä oli ollut kirkonkylällä asioilla ja äiti oli maannut kipujen kanssa lattialla tunteja ja paleltunut pahoin. Vieläkään ei isä olisi suostunut asumisjärjestelyn muuttamiseen, eikä sitten tietenkään myös äiti. Mutta sosiaalityöntekijä sairaalalla oli suostutellut heidät ensin osa-aikaisen palveluasumisen kautta lopulta pysyvään. Isä ei edelleenkään suostunut muuttamaan kirkonkylälle jotta voisi elää äidin kanssa, eikä äitikään sitä tietenkään halunnut. Heillä kun on yksi mieli ja isän on hyvä omassa kodissa.

 

Mä taas en näe tuossa mitään riippuvuutta. Siis vaimo halusi että perhe myy talonsa syrjässä ja muuttaa kaupunkiin hänen sairautensa vuoksi?

Itse en ikinä vaatisi noin, vaan päinvastoin pitäisin tärkeänä että perhe jää kotiinsa, jos minä lähden tästä maailmasta muutenkin. "Kiva" sillä perheellä sitten asua vastentahtoisesti kaupungissa sen jälkeen, ja äitikin menehtyi.

Tässä äiti valitsi perheen luona asumisen, täysin ymmärrettävää, ja lopulta palveluasumisen, ymmärrettävää sekin. Minusta hyvä, että isä ja lapset asuvat kotonaan edelleen. Kotiin olisi alun alkaenkin kannattanut hommata äidille apua, että pärjää isän poissaollessakin.

Esimerkiksi minä olen ketjussa sanonut että jos nyt etsisin uutta miestä, en edes alkaisi seurustella miehen kanssa jolle oma aika, omat menot, harrastukset, reissut, on supertärkeää. Koska eihän siinä olisi mitään järkeä, että aletaan seurustella täysin erilaisia asioita arvostavan kanssa, ja sittenkö ihmettelisin kun toinen ei muutukaan? 😂 Suosittelen kaikille, että pariudutaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntuu itselle sopivilta, eikä kenen tahansa.

Mutta ei kuulkaa mitään hätää, minulla on jo mies, on ollut jo 32 vuotta ja loppua ei näy. Jatkamme symbioosielämäämme tästä eteenpäinkin, tosin ihan erilaista kuin kuvittelette 😊

"Mä taas en näe tuossa mitään riippuvuutta. Siis vaimo halusi että perhe myy talonsa syrjässä ja muuttaa kaupunkiin hänen sairautensa vuoksi?

Itse en ikinä vaatisi noin, vaan päinvastoin pitäisin tärkeänä että perhe jää kotiinsa, jos minä lähden tästä maailmasta muutenkin."

Kysymys on lähes 80-vuotiaasta pariskunnasta. Oletin sen tulleen ilmi kun kerroin lapsenlapsista ja lapsen tekemästä huoli-ilmoituksesta.. Aika moni 80-vuotias on jo ihan itse päättänyt luopua 160 neliöisestä talosta ja puolen hehtaarin tontista, jonka kunnossapitoon puoliso ei enää sairauden vuoksi pysty ja jonka portaissa neurologisesta sairaudesta kärsivä puoliso ei pysty kulkemaan..

Mutta you do your thing. Valinnan valtahan on lopulta hänellä joka torjuu kaiken muutoksen. Niin tässäkin, vaimo on vaan vuosikymmenien mittaan aivopesty uskomaan, että miehensä tahto on myös hänen tahtonsa.

Esimerkiksi minä olen ketjussa sanonut että jos nyt etsisin uutta miestä, en edes alkaisi seurustella miehen kanssa jolle oma aika, omat menot, harrastukset, reissut, on supertärkeää. Koska eihän siinä olisi mitään järkeä, että aletaan seurustella täysin erilaisia asioita arvostavan kanssa, ja sittenkö ihmettelisin kun toinen ei muutukaan? 

Saanko kysyä; miksi se on sinulle niin tärkeää, ettei kumppanille oma aika, omat harrastukset tai omat läheiset ole supertärkeitä? En yhäkään ole päässyt kiinni siihen miksi. Tavallaan ymmärrän että pariskunnan elämä voi sellaiseksi muodostua ajan mittaan. Tavallaan senkin, ettei pariskunnasta se osapuoli joka on kärsinyt yksinäisyydestä, haluaisi olla yksin enää koskaan kun on vierelleen saanut puolison. Mutta että tämä on parinvalinnan kriteeri jo ennenkuin edes on tavattu, sitä minä en ymmärrä miksi.

Ja ennen kuin puhutaan rahantuhlauksesta ja baarien suttuisesta ilmapiiristä, niin ajatellaan että se oma juttu on vaikka jalkapallojunnujen valmentaminen pari kertaa viikossa ja turnauksissa matkustaminen joukkueen ja valmentajakollega-parhaanystävän kanssa päivä-kaksi kuukaudessa. Ei kävisi sulle?

Mutta ei kuulkaa mitään hätää, minulla on jo mies, on ollut jo 32 vuotta ja loppua ei näy. Jatkamme symbioosielämäämme tästä eteenpäinkin, tosin ihan erilaista kuin kuvittelette 😊

Millaista me kuvitellaan sen olevan? Käsitänkö oikein, että puolisosi ei SAA tehdä mitään ilman sinua, vaikka haluaisikin? Oliko hänellä omia harrastuksia kun tapasitte?

Vierailija kirjoitti:

Omat vanhempani olivat symbioottisessa suhteessa yli 50 vuotta. Rauha heidän muistolleen.  Pidin sitä aina outona ja ei toivottuna suhteen muotona. Mun mielestä tähän liittyy  epänormaalia läheisriippuvaisuutta. Usein nämä ihmiset ovat aivan onnettomia kun toinen menehtyy ja eivät kykene jatkamaan elämäänsä yksin. 

 

Tätä kuitenkin pidetään (vai pidetäänkö) parisuhteen mallina, jossa puolisot tulevat "yhdeksi lihaksi". 

 

 

Itse samaa mieltä. Voisin kertoa itse kuinka äitini joka on kiltti, alistuva lapatossu on elänyt sairaalloisessa avioliitossa jo 40 vuotta, on orja jolla ei saa olla omia mielipiteitä tai ajatuksia, kuitenkin elää toista varten. Me lapset kärsittiin hirveästi kun oli 2 puolta äidistä: äiti jonka piti palvella isää kaikessa, olla kotityö yms orja ja sit äiti joka yritti olla meille äiti parhaalla mahdollisimmalla tavalla kuitenkin niin ettei isä hermostu siitä että antaa liikaa huomiota meille. Kun isä uhkaili mm itsemu*halla kun ei kestä meitä äiti meni ihan hysteeriseen tilaan eikä nähnyt sitä että taas tää oli keino pitää varpaillaan, samoin kun isä uhkaili jatkuvasti avioerolla yms äiti meni taas hysteeriseen suorastaan lähes katatoniseen tilaan. En tiedä haettiin symbioottisella suhteella orja-isäntä mallia mutta tämä kuvastaa myös mielestäni sen kuinka äiti roikkui isässä ja teki kaikenlaisia töitä että olisi "hyödyksi" Vaikka kuinka pskasti toinen kohteli, ei äitille tullut koskaan mieleen että voisi olotila nikn fyysinen ja varsinkin henkinen helpottaa jos vaan lähtisi, olisi ottanut meidät mukaansa ja aloittanut elämänsä toisella puolen Suomea vaikka, ei tullut mieleen hänelle ettei tuo ole terveyteen, me sanottiin äitille monta kertaa että et ole ansainnut tuota kohtelua (eikä kyllä mekään) että sun elämä menee hukkaan , eroa. 

Tässä äiti valitsi perheen luona asumisen, täysin ymmärrettävää, ja lopulta palveluasumisen, ymmärrettävää sekin. Minusta hyvä, että isä ja lapset asuvat kotonaan edelleen. Kotiin olisi alun alkaenkin kannattanut hommata äidille apua, että pärjää isän poissaollessakin.

Tässä tapauksessa siis oli aikuiset lapset,  jotka asuivat jo omillaan. Isä ja äiti siis kahdestaan isossa talossa kaukana avusta. Minä lähtisin ilman muuta mieheni kanssa kaupunkiasuntoon, jos se helpottaisi hänen oloaan ja vointiaan. Tietysti lähtisin!

Kun sitä apua ei nyt niin vaan nykyään hommata kotiin, jollei ole todella hyvätuloinen.

Jos puhuttaisikin perheenäidistä, ei yksikään lapsi valitsisi asua jossain korvessa ilman äitiä, jos yhdessä asuminen olisi mahdollista esteettömässä asunnossa. Eikä tervepäinen äiti edes harkitsisi lasten hylkäämistä miehen tarpeiden vuoksi. Ihminen ei ole terve jos mies menee kaiken muun edelle.

Vierailija kirjoitti:

Mutta ei kuulkaa mitään hätää, minulla on jo mies, on ollut jo 32 vuotta ja loppua ei näy. Jatkamme symbioosielämäämme tästä eteenpäinkin, tosin ihan erilaista kuin kuvittelette 😊

Millaista me kuvitellaan sen olevan? Käsitänkö oikein, että puolisosi ei SAA tehdä mitään ilman sinua, vaikka haluaisikin? Oliko hänellä omia harrastuksia kun tapasitte?

Luultavasti jotain tarpeetonta ja tyhmää niin kuin autojen rassaus tai salibandy. Yhdessä sitten huomasivat että lenkkeily ja palapelit on paljon mukavempia ja kehittävämpiä harrastuksia.

Vierailija kirjoitti:

Jos puhuttaisikin perheenäidistä, ei yksikään lapsi valitsisi asua jossain korvessa ilman äitiä, jos yhdessä asuminen olisi mahdollista esteettömässä asunnossa. Eikä tervepäinen äiti edes harkitsisi lasten hylkäämistä miehen tarpeiden vuoksi. Ihminen ei ole terve jos mies menee kaiken muun edelle.

Tämä! Ihminen jolla tulee mieleen, että perheenäitihän voisi jättää perheensä ja mennä yksin kuolemaan sinne kirkonkylän asuntoon, koska miehensä nyt kuitenkin haluaisi jäädä sinne omakotitaloon... tulee kertoneeksi kaiken tarpeellisen itsestään ja omasta parisuhteestaan.

Vierailija kirjoitti:

Jos puhuttaisikin perheenäidistä, ei yksikään lapsi valitsisi asua jossain korvessa ilman äitiä, jos yhdessä asuminen olisi mahdollista esteettömässä asunnossa. Eikä tervepäinen äiti edes harkitsisi lasten hylkäämistä miehen tarpeiden vuoksi. Ihminen ei ole terve jos mies menee kaiken muun edelle.

Jollekin on vissiin aivan ymmärrettävää, että lopulta talo on tärkeämpi kuin elää viimeiset vuodet puolison kanssa yhdessä ja hänen tukenaan sairaudessa. Symbioosi on siis todellakin tavoiteltava tilanne vain niin kauan kuin se näyttää MINUN valitsemaltani elämäntyyliltä. Itse en luopuisi edes yhdestä rakennuksesta, jotta symbioosi voisi jatkua, uuden tilanteen, siis puolisoa kohdanneen sairauden, määrittämissä rajoissa.

Eikö symbioosisuhteilijan kuuluisi silloin muuttaa sinne kerrostaloon ja vaihtaa lenkkeily ristikkosanalehtiin koska puoliso ei enää voi kävellä ja palelee ja kärsii auringon häikäisystä, sekä pihvit sosekeittoihin, koska puoliso ei enää pysty nielemään kappaleita?

Se on se kateus semmosta. Ei kaunista koskaan ketään. Onnellinen ihminenhän ei keskity kyyläämään ja arvostelemaan muiden ihmisten parisuhteita, tai muiden yksityisasioita muutenkaan, että siitä kyllä huomaa kuka on antanut katkeruuksilleen vallan, eikä osaa kehittää itseään henkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Se on se kateus semmosta. Ei kaunista koskaan ketään. Onnellinen ihminenhän ei keskity kyyläämään ja arvostelemaan muiden ihmisten parisuhteita, tai muiden yksityisasioita muutenkaan, että siitä kyllä huomaa kuka on antanut katkeruuksilleen vallan, eikä osaa kehittää itseään henkisesti.

Mutta nyt kun tämä on keskustelun aihe johon sinäkin osallistut niin ehkä osaat vastata kysymykseen miksi? Miksi on jo etukäteen tärkeää, ettei tulevalla puolisolla olisi omia harrastuksia tai läheisiä, joita tapaa itsekseen?

Trollihan sinä olet, joten tuskin vastaat.

En luule minäkään haluavani suhdetta, jossa toiselle jokin asia on SUPERtärkeä, eli semmoinen, jota ei voi muuttaa missään olosuhteissa, eikä silloinkaan, kun olosuhteiden muutokset vaativat sitä hyvinvoinnin vuoksi.

Mutta sen sijaan ajatus, että en rakastu ihmiseen, vaan hänen "arvoihinsa" (eli se, että haluaa syödä samaa ruokaa kanssani yhtä aikaa ja mennä nukkumaan samaan aikaan) on kyllä vielä vieraampi.

Kun kateellisuudesta puhutaan, voin todeta, että ei se, että miehellä on hyvät, terveellä pohjalla olevat suhteet sukulaisiin ja useita hyviä ystäviä, mielenkiintoinen työ ja sen mukana tavalliset menot ja pari häntä ilahduttavaa harrastusta ole todellakaan minulta pois. Päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

"Mä taas en näe tuossa mitään riippuvuutta. Siis vaimo halusi että perhe myy talonsa syrjässä ja muuttaa kaupunkiin hänen sairautensa vuoksi?

Itse en ikinä vaatisi noin, vaan päinvastoin pitäisin tärkeänä että perhe jää kotiinsa, jos minä lähden tästä maailmasta muutenkin."

Kysymys on lähes 80-vuotiaasta pariskunnasta. Oletin sen tulleen ilmi kun kerroin lapsenlapsista ja lapsen tekemästä huoli-ilmoituksesta.. Aika moni 80-vuotias on jo ihan itse päättänyt luopua 160 neliöisestä talosta ja puolen hehtaarin tontista, jonka kunnossapitoon puoliso ei enää sairauden vuoksi pysty ja jonka portaissa neurologisesta sairaudesta kärsivä puoliso ei pysty kulkemaan..

Mutta you do your thing. Valinnan valtahan on lopulta hänellä joka torjuu kaiken muutoksen. Niin tässäkin, vaimo on vaan vuosikymmenien mittaan aivopesty uskomaan, että miehensä tahto on myös hänen tahtonsa.

Olen eri. Puhutpa rumasti sekä tästä miehestä että myös vaimosta. Kunnioitus tiessään. Sinä olet ilmeisesti ihan ulkopuolinen? Kun et puhu isästäsi tai äidistäsi. Vanhempani ovat 85, tänä vuonna 86 ja asuvat maalla isossa talossa, puulämmityksellä. On isot hienot kasvimaat ym. Ei tulisi mieleenkään alkaa vaatia heitä muuttamaan kaupunkiin ja pikkuasuntoon jossa ei ole heille mitään tekemistä. Lasten ja lastenlasten, saati ulkopuolisten ihmisten, ei pidä päättää ja vaatia vanhempiensa puolesta.