Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä

Naisille on perinteisempää luopua omasta elämästään ja elää vain miehelleen, miehen tarpeista huolehtien ja omansa sivuuttaen. Näitä symbioottisten naisten kommentteja lukiessa aloin ajatella, ettei uraan panostus tuollaisessa suhteessa varmaankaan onnistu.

Ei se oikeasti onnistukaan. Voivat kyllä edetä esimiesasemaan, mutta eivät ole hyviä esimiehiä. Käytännössä nimittäin ovat tarkkoja omasta ajastaan, tulevat myöhään ja lähtevät aikaisin ja nakittelevat hommiaan ja jättävät tekemättä.

Lisäksi tunkevat sen miehen mielipiteen joka asiaan, "juttelemme tästä kotonakin" ja "mieheni sanoi" ja alaiset on siinä, että anteeksi, se sun mieskö meidän esimies onkin.

Mutta joo, yleensä kyllä näissä pahimmissa symbiossa ei kummallakaan ole kummoista uraa, vaan ollaan siellä 8-16.30 maailmassa tinkimättä minuuttiakaan tai sitten samassa vuorossa suostumatta ikinä mihinkään joustoihin tai vuoronvaihtoihin. 

Kaipailen myös kommentteja lapsien suhteutumisesta symbioottiseen suhteeseen; jos se puoliso on maailman kivoin ihminen ja vain hänen kanssaan halutaan viettää aikaa, niin onko koko perhe aina sitten yhdessä? Miten panostus lapsiin ja puolisoon muodostuu, jos puolisolla on vaikka tarpeita jotka ovat ristiriidassa lasten tarpeiden kanssa? Miten tällaiset tilanteet ratkotaan symbioottisessa suhteessa?

karmallinen kohtaaminen voi tuottaa mitä suurimman täyttymyksen tunteen sekä kuvitelman siitä, että kaikki on nyt tässä. Olemme perillä ja voimme vain nauttia keskinäisestä autuudestamme. Sekin on harha ja kuvitelma, johon Elämä meissä ei halua pysähtyä. Elämä ei anna periksi ennen kuin olemme antautuneet sille emmekä enää toisille kaltaisillemme haavoittuneille ihmisolennoille. Elämä ei pysähdy koskaan.

Tässä on tosiaan se viesti, että jompikumpi voi jossain vaiheessa kuitenkin huomata haluavansa elämältä enemmän tai muuta kuin mikä rajoittuu siihen yhteiseen haluun. Kun ollaan yhdessä ajauduttu tai peräti sovittu, että ollaan vaan me, eikä muuta, niin onko sopimusta lupaa muuttaa? Uskaltaako kysyä? Vai käykö niin, että uskottomuudesta tai omaa tahtoa vastaan miellyttämisestä aletaan hakea ratkaisua ristiriitaiseen tunteeseen, kuten tuossa aiemmin Väestöliiton asiantuntija kertoi? Ehkä tulee se kuuluisa keski-iän kriisi: "tässäkö tää elämä oli".

Tiedän sanattomasta vallankäytöstä, olenhan itsekin siihen syyllistynyt. Se menee niin, että kun puoliso kertoo, että työpaikalla olisi golf turnaus kahden viikon päästä lauantaina, niin siihen ei vastaakaan, että "ai kun kiva, pääset kokeilemaan golfia", vaan "aijjaaa....hiljaisuus.." 

ja ehkä sitten "mistä lähtien sinä olet ollut kiinnostunut golfista" Puolisolle ei tule olo, että voi vapaasti lähteä tilaisuuteen vaan olo, että siitä seuraa jotain ikävää, ainakin kumppanin harmistus jos ei muuta.

"Mutta kyllä ihmettelen näitä lausuntoja, joissa sanotaan, että kaikki muut ihmiset ovat merkityksettömiä paitsi oma puoliso. Itse pitäisin henkilöä, joka ei kykene ylläpitämään kuin yhtä ihmissuhdetta vähän suoraan sanottuna pelottavana. "

No tämä!! Oikeastihan kyse on kyvyttömyydestä. Hyvin sanottu!

Joku kysyi lapsista, on kokemusta tuollaisen suhteen lapsena. Ei ikinä kokenut, että vanhempia piti yhdessä rakkaus, vaan enemmänkin tuntui, että se oli jotain katkeruutta ja pelkoa muuta maailmaa kohtaan. Koko ajan varoiteltiin kaikesta ja kerrottiin, miten pahoja muut ihmiset on.

Millekään omalle tunteelle ei ollut tilaa, vaan koko ajan hoettiin, että isäskin sanoo ja mitä isäskin sanoo. Ei se paljon sanonutkaan kyllä, murahteli vaan menemään ja otti vastaan kun äiti hössötti ympärillä. Ikkunassa kyttäsi, että kohta se äitis tulee, jos äiti meni vaikka kauppaan. Ihan sairas "ihana symbioottinen" yhteys oli heillä.

Varmaan siinä ihan vapaaehtoisesti olivat, ei siinä. 

Vierailija kirjoitti:

karmallinen kohtaaminen voi tuottaa mitä suurimman täyttymyksen tunteen sekä kuvitelman siitä, että kaikki on nyt tässä. Olemme perillä ja voimme vain nauttia keskinäisestä autuudestamme. Sekin on harha ja kuvitelma, johon Elämä meissä ei halua pysähtyä. Elämä ei anna periksi ennen kuin olemme antautuneet sille emmekä enää toisille kaltaisillemme haavoittuneille ihmisolennoille. Elämä ei pysähdy koskaan.

Tässä on tosiaan se viesti, että jompikumpi voi jossain vaiheessa kuitenkin huomata haluavansa elämältä enemmän tai muuta kuin mikä rajoittuu siihen yhteiseen haluun. Kun ollaan yhdessä ajauduttu tai peräti sovittu, että ollaan vaan me, eikä muuta, niin onko sopimusta lupaa muuttaa? Uskaltaako kysyä? Vai käykö niin, että uskottomuudesta tai omaa tahtoa vastaan miellyttämisestä aletaan hakea ratkaisua ristiriitaiseen tunteeseen, kuten tuossa aiemmin Väestöliiton asiantuntija kertoi? Ehkä tulee se kuuluisa keski-iän

Joo ja miellyttäjä ei kestä sitä kumppanin harmistusta, joten jättää tekemättä kuten itse haluaa. Mieheni oli nuorena ollut epätavallisen kiinni vanhemmissaan. Taustalla äidin henkiset vaikeudet ja vanhempien perinteinen parisuhde ja työnjako. Mieheni on ainoa lapsi ja syntynyt iäkkäille vanhemmille, äidillä oli perussairaus sekä masennusta. Hän on kertonut siitä kuinka aivan rutiininomaisesti laittoi silloisen parisuhteen sekä kaverisuhteet, harrastukset ja opiskelijan /nuoren ihmisen menot syrjään ja matkusti maalle vanhempien luokse viettämään lähes kaiken vapaa-ajan.

Huomaan yhä hänessä sen miellyttäjän ja jos en itse pitäisi huolta, että hän huolehtii omista tarpeistaan, olen aika varma, että hän olisi lähes aina samaa mieltä kanssani siitä mitä tehdään, mihin mennään, mihin aikamme käytetään. Kysyn siis ihan aktiivisesti haluaisiko hän tulevana viikonloppuna mennä harrastukseensa /millä viikolla ensi kesänä olisi se perinteinen miesten kalastusmatka /onko hän ajatellut ensi keväänä mennä kaverin luokse lappiin etc etc.

Tiedän montakin. Mies käskee mitä tehdään ja nainen on heikko vailla omaa mielipidettä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tuollaisen pariskunnan. Heillä ei ole mitään omia harrastuksia tai ystäviä, vaan kaikki tehdään yhdessä. Miehen pitää käydä välillä työmatkoilla, ja nainen ei tee sinä aikana mitään kodin ulkopuolella. Käy töissä ja kaupassa, ja on loppupäivän sisällä. Ei käy edes kävelyllä yksin. 

Oletpa tarkkaan kytännyt naisen tekemiset. Anna hänen olla rauhassa. Missä hänen pitäisi mielestäsi käydä, riittää hyvin, että jaksaa käydä töissä ja kaupassa. Ehkä sellaiset yksinlenkkeilyt ei kiinnosta ja mies saa sitten innostumaan, kun tulee kotiin. 

Pidä huoli omista asioistasi!

Vierailija kirjoitti:

Kaipailen myös kommentteja lapsien suhteutumisesta symbioottiseen suhteeseen; jos se puoliso on maailman kivoin ihminen ja vain hänen kanssaan halutaan viettää aikaa, niin onko koko perhe aina sitten yhdessä? Miten panostus lapsiin ja puolisoon muodostuu, jos puolisolla on vaikka tarpeita jotka ovat ristiriidassa lasten tarpeiden kanssa? Miten tällaiset tilanteet ratkotaan symbioottisessa suhteessa?

Se menee ihan kuule sillä lailla, että lapsen tarpeet priorisoidaan, koska molemmille lapset ovat tärkeintä perheessä. Tietysti kasvattajien näkökulmasta tarkasteltuina eli mitään pikkutyrannin elkeitä ei katsella.

"Se menee ihan kuule sillä lailla, että lapsen tarpeet priorisoidaan, koska molemmille lapset ovat tärkeintä perheessä. Tietysti kasvattajien näkökulmasta tarkasteltuina eli mitään pikkutyrannin elkeitä ei katsella."

Kyllä, lapsen fyysiset tarpeet. Henkiset tarpeet ja tunteet sitten onkin toinen juttu, kun ollaan ensisijaisesti kiinni siinä toisessa vanhemmassa. Se on kuule sillä lailla, että minä olen elänyt lapsena tämmöisen suhteen sivussa, en todellakaan keskellä, joten tiedän, mistä puhun.

Vanhemmiten vähän ensin nauratti ne niiden jutut, mutta kun alkavat todella ikääntyä, alkaa jo säälittää. Mutta itsepähän ovat elämäntapansa valinneet. Sen tiedän, että minä en aio laittaa omaa elämääni sivuun siinä vaiheessa, kun muistavat minun olemassa oloni.

Herääkö symbioottisessa suhteessa molemmat vanhemmat aina kun vauva herää? Ihmetellyt aina tätä, kun jotkut naiset kuulemma vaativat, että isäkin herää vauvaa katsomaan joka kerta öisinkin. Vaikka isä kävisi töissä. Siis molempien pitää valvoa yöt. Ei voi tässäkään eriytyä yhtään.

Jos molemmille symbioosivanhemmille lapset ovat tärkeintä, niin jääkö se yhteinen aika sitten kakkoseksi? Voiko enää käydä yhdessä aina kävelyllä ja harrastaa yhdessä kaikkea, vai onko pakko tinkiä? Saako kumpikaan sitten enää harrastaa mitään, kun ei voi mennä yhdessä, vai hankitaanko silloin lapsenvahti jokaiseen arkiseen menoon? Vai tyydytäänkö vain olemaan yhdessä kotona 24/7?

Keskinäinen riippuvaisuus voi johtaa vaarallisiinkin tilanteisiin. Kaverin vanhemmilla on ollut aina tällainen teemme kaiken yhdessä -suhde. Heillä ei ole oikein ystäviä, joitain sukulaisia tietysti joo, mutta eivät pidä yhteyttä oikein keneenkään. Lapsillakin on sellainen olo, että tulee tupattua kylään että näkisivät lapsen lapsia, mutta on aina vähän epäselvää passaako tulla häiritsemään heidän rauhaansa. Äidillään on, sanotaan nyt tarkentamatta neurologinen sairaus joka tekee lopulta liikuntakyvyttömäksi ja johtaa kuolemaan. Äiti olisi halunnut diagnoosin jälkeen asumaan rivitaloon, lähemmä palveluita ja pois metsän keskeltä. Mutta päätyi kuitenkin haluamaan jäädä kotiin kuten isäkin. Kaverin piti tehdä omasta äidistään huoli-ilmoitus kun toisen kerran hän joutui sairaalaan luunmurtuman vuoksi. Tällä kertaa isä oli ollut kirkonkylällä asioilla ja äiti oli maannut kipujen kanssa lattialla tunteja ja paleltunut pahoin. Vieläkään ei isä olisi suostunut asumisjärjestelyn muuttamiseen, eikä sitten tietenkään myös äiti. Mutta sosiaalityöntekijä sairaalalla oli suostutellut heidät ensin osa-aikaisen palveluasumisen kautta lopulta pysyvään. Isä ei edelleenkään suostunut muuttamaan kirkonkylälle jotta voisi elää äidin kanssa, eikä äitikään sitä tietenkään halunnut. Heillä kun on yksi mieli ja isän on hyvä omassa kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän montakin. Mies käskee mitä tehdään ja nainen on heikko vailla omaa mielipidettä.

Isäni ja äitini suhde josta mekin lapset kärsittiin. 

Itse olen ollut tällaisessa suhteessa ja vasta jälkeenpäin tajusin, että se olin sittenkin minä joka enemmän mukautui, vaikka mieskin jätti omasta halustaan omat menonsa ja yhteydenpitonsa minimiin. Ei ikinä enää sellaista.

Tällä hetkellä yksi näennäisesti täysin symbioottisessa suhteessa oleva mies liehittelee minua sitkeästi. Tekevät ihan kaiken muun yhdessä nukkumaanmenemisestä (toisen ollessa virkeä) aina kipeänä lenkille mukaan lähtemiseen asti, mutta postinhakureissut ja eräs kotona suoritettava yksilöharrastus on hetkiä, jolloin hän tuntuu olevan täysin vapaa. Ei suo ajatustakaan sille avovaimolleen lähetellessään kaipaavia sydänviestejä. En tajua. Ällöttää miten erilaiselta ulospäin voi asiat näyttää.
Ajatelkaa jos hairahtuisin sen miehen sinnikkyyden takia jonain heikkona hetkenä ja suostuisin läheisempiin väleihin? Ketä silloin syytettäisiin täydellisen pariskunnan täydellisen liiton hajottamisesta? Hyi saasta.

Jännä kun te tiedätte toisten suhteista noin paljon. Varsinkin kahden ulkomaailmasta  sulkeutuneen ihmisen elämästä. Ootteko te laittaneet jotain valvontakameroita ja kuuntelulaitteita heidän kotiin, vai mistä kaikki tieto on peräisin? Ei kai muutama lause kerro kaikkea ihmisten elämästä! :D Mutta jatkakaa vaan.. mahtaa olla oma elämä tylsää juoruakoilla 

Vierailija kirjoitti:

Jännä kun te tiedätte toisten suhteista noin paljon. Varsinkin kahden ulkomaailmasta  sulkeutuneen ihmisen elämästä. Ootteko te laittaneet jotain valvontakameroita ja kuuntelulaitteita heidän kotiin, vai mistä kaikki tieto on peräisin? Ei kai muutama lause kerro kaikkea ihmisten elämästä! :D Mutta jatkakaa vaan.. mahtaa olla oma elämä tylsää juoruakoilla 

Eiks täällä ole ihmiset itse kertoneet suhteistaan ja että nimenomaan haluavat sellaisen suhteen jossa aivan kaikki tehdään yhdessä? 

Toisaalta huomiona, että moni on kertonut vain oman näkökulmansa ja puolison näkökulma puuttuu. Tiedän itsekin omasta ystäväpiiristä, että läheisriippuvaisten puolisot eivät aina ole onnellisia, mutta se kontrolloija ei ota toisen toiveita vastaan.

Ja yhteinen sometili ja spostiosoite... 

Mun ensimmäinen ajatus on aina luottamuspula kun bongaan tälläisiä tyyppejä. 

Vierailija kirjoitti:

Se, että voi soittaa (Licence to Call :)) ei tarkoita sitä, että on pakko vastata. Itse ainakin älyän, että jos puoliso ei vastaa, tai katkaisee ym. ym., niin ei ehdi vastaamaan. Samoin päinvastoin. Älypuhelimissa on kaikenlaisia mahdollisuuksia ilmaista, että nyt ei sovi soitella. 

 

Meillä taitaa olla niin että kun mä soitan niin pitää vastata, koska silloin mulla oletettavasti on jotain todella tärkeää. Jos ei pysty just vastaamaan niin soittaa heti kun mahdollista takaisin. 

Mä olen kotona, ja jos puoliso on töissä niin hän soittaa kun kerkeää yleensä ja aamulla ihan vaan että hengissä ollaan puolin ja toisin, on tien päällä lähes koko ajan, useita päiviä peräkkäin. 

Samoin jos ollaan omilla reissuillamme niin aamuin illoin "hengissä ollaan"-soitto. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän montakin. Mies käskee mitä tehdään ja nainen on heikko vailla omaa mielipidettä.

 

Isäni ja äitini suhde josta mekin lapset kärsittiin. 

Tuttua.

Muistan kun käytiin vanhemmilla kylässä kun pojat alle kouluikäisiä. Äitini oli tapaamisesta täysin hermoraunio. Ei ottanut mitään kontaktia lapsiin. 

Lähdettiin nopeasti pois. Kumminkin matkaa heille 160 km.  Isä saattoi meidät asemalle.

Tällaista kylmää kohtelua on ollut aina. Ja ylipäätään tuohon liittoon ei mahtunut ketään muuta kuin vanhemmat. Ja toistensa kontrolloiminen.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut tällaisessa suhteessa ja vasta jälkeenpäin tajusin, että se olin sittenkin minä joka enemmän mukautui, vaikka mieskin jätti omasta halustaan omat menonsa ja yhteydenpitonsa minimiin. Ei ikinä enää sellaista.

Tällä hetkellä yksi näennäisesti täysin symbioottisessa suhteessa oleva mies liehittelee minua sitkeästi. Tekevät ihan kaiken muun yhdessä nukkumaanmenemisestä (toisen ollessa virkeä) aina kipeänä lenkille mukaan lähtemiseen asti, mutta postinhakureissut ja eräs kotona suoritettava yksilöharrastus on hetkiä, jolloin hän tuntuu olevan täysin vapaa. Ei suo ajatustakaan sille avovaimolleen lähetellessään kaipaavia sydänviestejä. En tajua. Ällöttää miten erilaiselta ulospäin voi asiat näyttää.
Ajatelkaa jos hairahtuisin sen miehen sinnikkyyden takia jonain heikkona hetkenä ja suostuisin läheisempiin väleihin? Ketä silloin syytettäisiin täydellisen pariskunnan täydellisen liiton hajottamisesta? Hyi saasta.

Tässä on hyvin paljon samaa kuin omassa kokemuksessani. Olen siis sen miehen puoliso, joka kasvoi miellyttäjäksi kun tunsi olevansa nuorena vähän vastuussa äitinsä hyvinvoinnista. Kun aloimme tapailemaan hän eli suhteessa, jossa ei omien sanojensa mukaan halunnut enää olla useampaan vuoteen. Hän oli tullut vastaan suurissa päätöksissä, joita ei itse halunnut jo, ja häntä suojeli varmaan samanlaisilta tuulipuvuilta enää se, että asuivat olosuhteiden pakosta toistaiseksi eri kaupungeissa.

Mies lähti suhteesta siis uskottomuuden kautta ja joutui häpeäänsä miettimään elämäänsä jälkikäteen ihan tovin. Hän on sanonut että on mahdollista että hänen äitinsä hieman alleviivasi huonoa oloaan, jotta saisi teini-ikäiseltä pojaltaan tukea, koska puolisolta sitä ei saanut. Isä oli sitä mieltä että mielen sairaudet on heittäytymistä ja laiskuutta. Mieheni oppi halveksumaan miehiä, jotka eivät auta heikompaa. Kun hän itse sitten halusi erota tapailusuhteesta jo alkuvaiheessa, oli naisystävä tullut tietysti hirveän surulliseksi ja hän oli peruutellut erosta. Yritetään vielä. Tämä oli toistunut useamman kerran ja muodostunut neuvottelustrategiaksi kaikessa muussakin; jos mies ei halunnut jotain, nainen tuli siitä kovin masentuneeksi. Sitten mies taipui.

Sitten tuli varmaan se keski-iän kriisi ja uskottomuuden avulla ulos. Nainen on kirjoittanut, että suhde oli aivan ihana ja täydellinen miehen uskottomuuten saakka.