Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä

Aa.. okei. Mun mies juttelee kyllä ystäviensä kanssa sentään voinnit.  Monesti kuulen kun se soittelee heidän  kanssaan. Tapaamiset sit aina on jotain tekemistä, eräilyä,  lounastelua tai saunomista

Mietin että miten sitten jos toinen puolisoista dementoituu tai menettää liikuntakyvyn? Eikö toinenkaan sitten enää tee mitään, eli parisuhdetta ei enää ole, kun parisuhde perustui siihen että kaikki tehdään yhdessä? Olisiko sitä sitten  kokonaan  ilman parisuhdetta vai menisikö kumppani vaihtoon? Jos sellainenkin henkilö menisi vaihtoon joka haluaa viettää aikaa ja harrastaa myös muiden kanssa? Vai onko pointti se, että saa olla tekemättä ja harrastamatta kunhan ei tee muiden kanssa? Mieluummin siis vierekkäin vuoteenomana kuin erikseen harrastamassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mies ei enää halunnut lähteä reissuille veljensä kanssa, vihdoin oli hyvä syy eli perhe. No, veljen mielestä minä en päästä miestä lähtemään ja välit on menneet kokonaan poikki. Miestäni ei haittaa yhtään, päinvastoin."

Voi luoja.. exäni käytti hellasäröä tekosyynä aina kun ei huvittanut lähteä johonkin kavereiden tai serkkujen kanssa. Voi että minä inhosin tuota. Mikä on kun ei saa sanottua, ettei nyt huvita?

Mun mieheni ei käyttänyt minua tekosyynä. Sanoi vaan ettei nyt lähde reissuille. Eikä enää koskaan lähtenyt. Veli veti omat, väärät johtopäätöksensä.

Vähän kuin tuo aiempi kirjoittaja joka valitti siskonsa miehestä, joka tunkee mukaan sukumökille eikä päästä vaimoaan yksin jne. Voipi olla että vaimo ei halua mennä yksin. Ovat siksi sopineet että mies tulee mukaan. Jotkut vaan haluaa haukkua ja syyllistää väärää puuta.

Aa, okei ymmärsin kun sanoit  että 'vihdoin oli hyvä syy'. Että tarvitsisi syyn minkä esittää. Toisaalta jos tarvitsi itselleen hyvän syyn olla suostunatta asioihin mitä ei halua, eikä saa toiselle sanottua,  niin mistä tiedät saako hän sanottua sulle mitä oikeasti haluaa?

Vierailija kirjoitti:

Aa.. okei. Mun mies juttelee kyllä ystäviensä kanssa sentään voinnit.  Monesti kuulen kun se soittelee heidän  kanssaan. Tapaamiset sit aina on jotain tekemistä, eräilyä,  lounastelua tai saunomista

No kyllä myös mun mies juttelee ja isoimmat tapahtumat, esim. nyt on puhunut kun äitinsä on aika huonona parinkin ystävän kanssa, joilla on ollut samoja tilanteita. Ihan normaalia. Ja jos mulle jotain tapahtuisi, sairastuisin vakavasti tai kuolisin, takuulla tulisivat heti kyselemään, mitä voisivat tehdä. Jos ero tulisi, kutsuisivat mökilleen ja erilaisiin menoihin, eivät jättäisi yksin.

Ja se on mulle ihana asia, tietää, että rakastamani ihminen ei jää yksin suruineen, jos jotain tapahtuu. Turvallisempi olo ja tulevaisuuteen hyvä ajatus.

Oksettavaa. Tukehtuisin. 

 

Minusta tuntuu että tuon viihtymisen vain kumppanin kanssa taustalla on joku sosiaalinen epävarmuus ja erilaisuuden tai kelpaamattomuuden tunne. Pari naista ketä olen tuommoisesta suhteista tuntenut on anoppi; aivan ihana ihminen minusta, mutta melkonen päsmääjä ja know it all. Nuorena muut naiset on varmaan pitäneet häntä vähän turhan tomerana. Sitten entinen työkaveri; hyvin samantapaisesti kröhöm, suorasanainen ja sellainen 'anna kun minä' -persoona. 

Kun on se ikioma ihminen niin sen kanssa ainakin tuntuu siltä ettei tartte miettiä omaa kommunikaatiota tai et mitähän tuo minun seurasta tykkää

Tulipa edelliseen outo jako. Molemmat kappaleet siis samaa kommenttia 

Vähän kuin tuo aiempi kirjoittaja joka valitti siskonsa miehestä, joka tunkee mukaan sukumökille eikä päästä vaimoaan yksin jne. Voipi olla että vaimo ei halua mennä yksin. Ovat siksi sopineet että mies tulee mukaan. Jotkut vaan haluaa haukkua ja syyllistää väärää puuta.

Kysyttiin, mitä haittatekijöitä on siinä, että läheinen ottaa aina mukaan sen toisen. Siihen minä vastasin. En syytellyt siskonmiestä sen enempää kuin siskoa, sanoin vain, että minä olisin halunnut tavata siskoa ilman sitä miestä, enkä kaivannut hänen huuteluaan sinne taustalle, kun puhun siskoni kanssa puhelimessa.

Mutta olen kyllä sitä mieltä, että vaikka mieheni minut jonnekin haluaisi mukaan, katsoisin kyllä vähän, onko se tilanne, jossa minun kuuluu olla eniten äänessä, kuten nyt vaikka miehen sisarukselle alkaa paapattamaan, kun heidän vanhempi on kuollut. Tai miehen sukumökillä ängetä joka paikkaan kysymyksineni ja mielipiteineni, kun toiset vaikka istuu terassilla kahdestaan.

Huono käytös on kyllä siis ihan miehen omaa valintaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ensihuumassa mahdollista muttei enää 30 vuoden yhdessäolon jälkeen.

Aivan hyvin mahdollista. 

Nimenomaan 30 vuoden jälkeen kun on mahd velat ja lapset hoidettu. On "hitsauduttu".

Vierailija kirjoitti:

"Ei me mennä minkään ohjelman mukaan, ei hyvää päivää tuota sun ajatteluasi 😂😂 Luojan kiitos en ole koskaan edes yrittänyt kanssasi parisuhdetta. Ei tulis mitään, kun kaikkea täytyy koko ajan ylianalysoida, väkisin vääntää ja kääntää. Nimenomaan haluan rennompaa, paljon rennompaa.

PS. Ei meillä ruuan tarvitse olla halpaa. Eikä se sitä myöskään ole. Senkin keksit omasta päästäsi. Keskustele nyt tällaisen kanssa sitten. "

 

 

Olen eri, mutta en tajua yhtään mistä ylianalysoinnista ja väkisin vääntämisestä puhut. En näe mitään sellaista tekstissä, johon vastasit.

Olen myös eri kirjoittaja mut en minäkään kyllä tajua tätä ruokakeskustelua. Teen meillä usein ruoan ja mies tulee joskus töistä ja sanoo että söi niin myöhään lounaan ettei nyt maistu. Sit hän syö sen seuraavana päivänä ja minä voin vaikka kääräistä tortillan sisään tonnikalaa josta mies ei taas tykkää yhtään. En toki tarjoile hälle tonnikalaruokia, mutta voin tehdä itselle ja lapselle ja sanoa miehelle et tuolla on vaikka eineswokki, nuudeleita tai hernekeittoa, ota sieltä.  Tän on pakko olla joku ikäpolvi juttu, että vaimo suunnittelee ruokalistan ja odottaa hellan äärellä töistä tulevaa miestä lihamurekkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on todella ahdistavaa. Tuossahan katoaa minuus.

 

Siihen suhteeseen ei mennä eroamaan, toisin kuin näissä joissa annetaan absoluuttinen minimi toiselle

Voi kyllä antaa 100% panostuksen suhteelle vaikka ei mentäiskään samaan aikaan nukkumaan tai tehtäis kaikkea aina synkassa

Ja se on mulle ihana asia, tietää, että rakastamani ihminen ei jää yksin suruineen, jos jotain tapahtuu. Turvallisempi olo ja tulevaisuuteen hyvä ajatus.

Niin tätäkään ei moni ilmeisesti ajattele. Että voi olla se, joka lähtee ensimmäisenä ja jättää sen rakkaan parhaan ystävän yksin, jolla ei sitten ole ketään.

Vierailija kirjoitti:

Pahimpia nämä symbioosi-ihmiset on työkavereiden kannalta. Ring ring ring koko päivän soi puhelin. Jutellaan kesken kaiken, oliko ne sukat tarjouksessa sittarissa vai prismassa. Ai prismassa ok. Kohta ring ring ring niin kumpi meistä menee ja pitkä keskustelu, kumman kannattaa. Ring ring ring mitä ruokaa laitetaan tänään muuten? Kumpi käy kaupassa?

Selvää on, että tekee kamalan vaikeaa olla se 8 t erossa. Kun ei osaa itse ajatella mitään ilman, että saa siltä toiselta siihen vahvistuksen, yhdessä ne on näin tärkeät asiat päätettävä, me ollaan ME. 

 

Me voimme soittaa toiselle kesken työpäivänkin, eikä tarvitse olla edes varsinaista asiaa. Kaupassakäynnistä ei tarvitse tehdä suurta numeroa, minä kirjoitan listan ostoksista puolisolle puhelimeen ja hän käy kaupassa. Halutessaan voi tehdä myös heräteostoksia. Syömme kotona minun tekemää ruokaa, enkä ikinä tee sellaista ruokaa, josta kumpikaan ei pidä. Kummallakin voi olla lempiruokia, niitä teen ja kumpikin syö mielellään toisenkin lempiruokaa. Ruoka-asioista ei tarvitse tehdä kiistakapulaa, ja meille päivittäiset ruokailuhetket ovat erittäin tärkeitä, ne lisäävät onnellisuutta ja yhteenkuuluvuutta ja ovat tärkeä osa päivän rutiineja. Osataan myös poiketa rutiineista sikäli mikäli aikataulut antaa periksi. Symbioosissa eläminen on parasta. 

Miksi se muka on aina nainen, joka joutuu luopumaan omosta asioistaan mennessään miehen kanssa yhyeen? Yli 40 vuotta symbioottisessa suhteessa eläneenä tuntuu, että kummankaan ei ole tarvinnut luopua mistään ja voi olla ja elää omana itsenään. Symbioosissa kummankin puolison elämän langat kutoutuvat yhteen kauniiksi kudelmaksi. Kummankin pitää tietenkin haluta elää toisen kanssa, ei se pakolla onnistu, eikä ilman rakkautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa monella menee tosiaan puurot ja vellit sekaisin. Se, pakottaako puoliso suhteessa tekemään kaiken yhdessä, soitteleeko koko ajan töihin tai päästääkö edes töihin, määrääkö mitä syöt ja juot, saatko ottaa alkoholia tai mennä Lissun kanssa lenkille, on aivan täysin eri asia kuin se, että pariskunta ihan molempien omasta halusta viettää lähes kaiken ajan yhdessä, tekee yhteiset ruuat, viihtyy yhdessä ihan oikeasti eikä pakolla.

Eka suhde näistä ei ole terve, toinen on.

En ymmärrä onko ketjussa muutama kommentoija oikeasti niin tyhmä, ettei tajua näiden eroa. 

Varmaan näin..mutta kun on ihan omakohtaisesti kokenut sen että puoliso olisikin sitten halunnut enemmän omia asioita ja eron yhteydessä tämä tulee esille. 16/20 vuotiaasta saakka yhdessä, mm muutti nuorena uudelle paikkakunnalle yhdessä. Ja 34/38 vuotiaana sulle selviää että toinen olisi

Mutta eihän tässä ole kuin yksi syyllinen. Se joka ei avannut suutaan ja kertonut, mitä haluaa. 

Me voimme soittaa toiselle kesken työpäivänkin, eikä tarvitse olla edes varsinaista asiaa.

Tekeehän miehesi töitä, jossa soittosi eivät häiritse muita ihmisiä siellä työpäivänä?

Olen alkanut inhota työkaverini vaimoa, vaikka en edes tunne häntä. Mutta se joka päiväinen soittelu, joskus useamman kerran päivässä, joka katkaisee minun työn tekemiseni ja häiritsee, kun yritän tosissani keskittyä johonkin. Nykyään pidän kuulokkeita koko päivän, vaikka ne tekee korviin todella ikävän paineen tunteen.

Mutta parempi sekin kuin se kälättävä ääni, joka vihloo hermoja noooo heeiiiiiii ei muulllaaa mitäääään ihmeitääää.

Vierailija kirjoitti:

Vähän kuin tuo aiempi kirjoittaja joka valitti siskonsa miehestä, joka tunkee mukaan sukumökille eikä päästä vaimoaan yksin jne. Voipi olla että vaimo ei halua mennä yksin. Ovat siksi sopineet että mies tulee mukaan. Jotkut vaan haluaa haukkua ja syyllistää väärää puuta.

Kysyttiin, mitä haittatekijöitä on siinä, että läheinen ottaa aina mukaan sen toisen. Siihen minä vastasin. En syytellyt siskonmiestä sen enempää kuin siskoa, sanoin vain, että minä olisin halunnut tavata siskoa ilman sitä miestä, enkä kaivannut hänen huuteluaan sinne taustalle, kun puhun siskoni kanssa puhelimessa.

Mutta olen kyllä sitä mieltä, että vaikka mieheni minut jonnekin haluaisi mukaan, katsoisin kyllä vähän, onko se tilanne, jossa minun kuuluu olla eniten äänessä, kuten nyt vaikka miehen sisarukselle alkaa paapattamaan, kun heidän vanhempi on kuollut. Tai miehen sukumökillä ängetä joka paikkaan kysymyksineni ja mielipiteineni, kun toiset

Laitathan sinä kaiken miehen syyksi. Että tunkee mukaan mökille vaikka SINÄ haluaisit olla siskon kanssa kaksin. Sinähän et mistään tiedä vaikka siskosi olisi halunnut miehensä sinne mukaan juuri siksi, ettei tarvitse olla kanssasi kaksin.

Siskoasi ei tilanne selvästi haittaa, ei huutelutkaan. 

Mutta helpompi on syyttää siskon miestä, kuin omaa siskoa. Vaikka samalla pitää siskoa saamattomana uhrina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan ensihuumassa mahdollista muttei enää 30 vuoden yhdessäolon jälkeen.

Aivan hyvin mahdollista. 

Nimenomaan 30 vuoden jälkeen kun on mahd velat ja lapset hoidettu. On "hitsauduttu".

Juuri näin. 

Vierailija kirjoitti:

Ja se on mulle ihana asia, tietää, että rakastamani ihminen ei jää yksin suruineen, jos jotain tapahtuu. Turvallisempi olo ja tulevaisuuteen hyvä ajatus.

Niin tätäkään ei moni ilmeisesti ajattele. Että voi olla se, joka lähtee ensimmäisenä ja jättää sen rakkaan parhaan ystävän yksin, jolla ei sitten ole ketään.

Mutta kun sille asialle ei voi mitään. Mun miehellä ei ole juurikaan kavereita, eikä yhtään sellaista jonka kanssa harrastaa jotain tai purkaa murheitaan. Eikä hän myöskään piittaa olla tekemisissä sukunsa kanssa. Minkä minä sille voin? En mitään muuta kuin toivoa, että löytää sitten ystäviä jos minä kuolen. Tai juttelee edes työkavereidensa kanssa. Ja uskon että näin se sitten menisikin.

"Teen meillä usein ruoan ja mies tulee joskus töistä ja sanoo että söi niin myöhään lounaan ettei nyt maistu." 

Minä taas tiedän oikein hyvin, että miehellä on aina nälkä kun tulee töistä. Katson että aina on jotain ruokaa mitä voi lämmittää kun tulee. Yleensä ihan yhdessä suunnitellaan mitä ruokaa syötäisiin ja teen/tehdään iso määrä, josta riittää useaksi päiväksi.