Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Symbioottinen parisuhde, jossa kahdesta tulee ikäänkuin yksi ja mitään ei tehdä yksin ja kaikki mitä tehdään, tehdään yhdessä
Tiedättekö tällaisia pareja?
Mikä tähän ajaa?
Esim. yksin ei voi seurata mitään sarjaa, vaan sarja valitaan siten, että se miellyttää molempia ja sitä katsotaan aina yhtä aikaa.
Oman unirytmin mukaan ei toimita, vaan etsitään kompromissi, jonka mukaan mennään yhtä aikaa sänkyyn, aletaan nukkumaan samaan aikaan käsi kädessä ja herätään samaan aikaan. Syödään samaa ruokaa aina.
Nämä ihmiset eivät ikäänkuin ole itsenäisiä ja omia itsejään, vaan muokkaavat itsensä täydelliseen symbioosiin toisen kanssa. Miksi?
Kommentit (847)
Tämä 100%. Itse alan olla sitä mieltä että aitoa välittämistä tosiaan on (yleensä, eli mitä todennäkoisimmin, eli pois lukien outlierit) ydinperheen ja siitä läheisimpien muiden sukulaisten välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en tuohon pystyisi, nyt 40 miehenä joka haluaa nukkua yksin... ihan vaan sen takia että jos joku nukkuisi vieressä niin tietäisin että valvloisin koko yö, poikkeuksena on jos lemmikki on vieressä. Jos pystyy elämään täysin symbioosissa toisen kanssa niin antaa mennä vaan mitä se kenellekkään muulle kuuluu? Toiset ovat ovat kasvis syöjiä toiset lihan syöjiä, tuokin on asia mikä ei kuulu muille millaan tavalla. Jokainen tallaa tavallaan. Annetaan toisille tilaa ja elää elämänsä just niin kuin haluaa, sillä se sopu saadaan aikaan.
Aha hah haa. Ihmiset täällä arvostelevat asiaa mistä heillä itsellään ei ole edes omakohtaista kokemusta. Kuvitellaan asian olevan jotenkin kauheeta. Ei tajuta että toiset viihtyvät kumppaneidensa seurassa ihan oikeasti. Olet onnekas jos olet löytänyt kumppanin jonka seurassa viihdyt ja tunnet olosi mukavaksi. Mitä sitten jos haluatte tehdä asioita yhdessä? Mitä se kenellekään kuuluu!
Vierailija kirjoitti:
Jos molemmat ovat onnellisia, niin hyvä niin. Ulkopuolisille tällainen on kuitenkin ahdistavaa ja tosi ärsyttävää, jos esim. ei voi tavata pariskunnan toista osapuolta yksinään, vaan aina vain molemmat yhdessä.
Toki voi tavata, mutta silloin ei kummankaan puolisot ole luonnollisesti mukana. Tällainenkin tapaus lähipiirissä, että tietyn henkilön vaimo roudataan kaikkialle mukaan ja on aina mukana illanvietoissa jne., mutta muiden (tai tiettyjen henkilöiden) vaimot ei saisi olla. :D Kaiken näköisiä kulkijoita riittää.
Vierailija kirjoitti:
Aha hah haa. Ihmiset täällä arvostelevat asiaa mistä heillä itsellään ei ole edes omakohtaista kokemusta. Kuvitellaan asian olevan jotenkin kauheeta. Ei tajuta että toiset viihtyvät kumppaneidensa seurassa ihan oikeasti. Olet onnekas jos olet löytänyt kumppanin jonka seurassa viihdyt ja tunnet olosi mukavaksi. Mitä sitten jos haluatte tehdä asioita yhdessä? Mitä se kenellekään kuuluu!
Mulla on omakohtainen kokemus. Olisin puolustanut kiivaasti suhdettani vielä kohdassa 14-15 vuotta kun lapsikin oli alakouluikäinen. Mutta sitten alkoi alamäki. Liiallinen läheisyys ja yhdenmukaisuuden vaatimus oli nakertanut väliltämme kunnioitusta ja suhdetta leimasi outo taustalla häilyvä kilpailu ja kritiikki. Näin on ollut myös jokaisessa suhteessa missä on tällainen "kaikki yhdessä ja yksimielisenä" -meininki mitä olen havainnoinut. Jossain vaiheessa vaan kuulee sivukorvalla kun juhlien eteisessä käydään sähisevää ajatuksenvaihtoa siitä, että lähdetäänkö nyt vai myöhemmin ja kuinka "et jää, kun en minäkään saanut jäädä sillon Teijan häihin". Tai taksissa kotiin mennessä onkin yksi pariskunta kuin myrkyn nielleitä, etkä yhtään ymmärrä mistä on kyse, kunnes muistat että mies kävi kaverin kanssa pyörittämässä rulettia jossain välissä. Olenpa oikeasti kuullut kerran pariskunnan kiistelevän saako nainen ottaa illanistujaisessa viiniä -ja ei muuten saanut koska mieskään ei ollut saanut ottaa vappuna tmv.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan että nämä pariskunnat eivät edes tajua miltä se ulospäin näyttää ja kuulostaa. Kun joku sanoo aikuiselle ihmiselle, että et kyllä ammu sitä rakettia ne on ihan tarpeettomia ja typeriä tai toinen julistaa, ettei Markus kyllä ota GT:tä kun Markus ei tykkää olla kännissä..
En koskaan nolaisi miestäni niin, että puhuisin tai julistaisin hänen puolestaan mitään. Sanaa ME käytetään MEILLÄ kuvaamaa jotain mitä on tehty tai ollaan aikeissa tehdä. Ei kuvaamaan sitä mistä kukakin tykkää tai mitä toivoo /arvostaa /inhoaa jne.
Meillä lähestulkoon näin.ollaan oltu naimisissa 27 vuotta.ollaan jing ja jang😂Eikä yhtään kyllästytä vieläkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tää varmaankin jakaa ihmisiä aika lailla. Olen itse pitkässä parisuhteessa miehen kanssa, joka haluaisi olla jonkinlaisessa symbioosissa koko ajan. Itse koen, että tarvitsisin hiukan etäisyyttä ja omaa tilaa jotta voisin taas kohdata hänet samalla mielenkiinnolla kuin joskus aiemmin. Mutta kun en pääse hänestä millään, en hetkeksikään, alan pikemminkin kaipaamaan hänen luotaan pois kuin lisää hänen seuraansa. Minulta on kadonnut kokonaan esim. seksuaalinen kiinnostus häneen - ja toisaalta taas tunnen, että hän haluaisi olla niin koko ajan minun nahoissani, että siinä on jotain todella epätervettä.
Tässä vielä yritetään löytää asiaan ratkaisuja ja olen käynyt parin eri terapeutin luona myös yksikseni. Ensimmäinen ymmärsi mitä puhuin, mutta hän (kuultuaan kaiken) oli sitä mieltä, että meidän pitäisi erota. Toinen terapeutti taas sanoi jossain jo aika varhaisen vaiheen keskustelussa, että "jotkut puhuvat oman tilan tarpeesta parisuhteessa ja minä sitten kysyn, että mitä se sellainen oma tila parisuhteessa muka on" => tässä vaiheessa minä taas totesin, että tämä terapeutti ei ehkä ole oikea ihminen jatkokeskusteluille.
Minusta tuntuu, että olen parisuhteeni myötä menettänyt yhteyden omaan itseeni ja joudun nyt väkisin sen tilan takaisin ottamaan. Vielä en tiedä, jatkuuku parisuhde sitten kun pääsen taas ihmisenä omille jaloilleni.
Vierailija kirjoitti:
Tää varmaankin jakaa ihmisiä aika lailla. Olen itse pitkässä parisuhteessa miehen kanssa, joka haluaisi olla jonkinlaisessa symbioosissa koko ajan. Itse koen, että tarvitsisin hiukan etäisyyttä ja omaa tilaa jotta voisin taas kohdata hänet samalla mielenkiinnolla kuin joskus aiemmin. Mutta kun en pääse hänestä millään, en hetkeksikään, alan pikemminkin kaipaamaan hänen luotaan pois kuin lisää hänen seuraansa. Minulta on kadonnut kokonaan esim. seksuaalinen kiinnostus häneen - ja toisaalta taas tunnen, että hän haluaisi olla niin koko ajan minun nahoissani, että siinä on jotain todella epätervettä.
Tässä vielä yritetään löytää asiaan ratkaisuja ja olen käynyt parin eri terapeutin luona myös yksikseni. Ensimmäinen ymmärsi mitä puhuin, mutta hän (kuultuaan kaiken) oli sitä mieltä, että meidän pitäisi erota. Toinen terapeutti taas sanoi jossain jo aika varhaisen vaiheen keskustelussa, että "jotkut puhuvat oman
Tunnistan täysin mistä puhut. Jotenkin suhteessa ja perhe-elåmässä oli niin paljon ääntä, että seurasi oäänsisäinen kohina jolta en enää kuullut itseäni. Muistan eron jälkeen kun istuin kokoamassa itselleni ruokapöydän tuoleja ja puhuin itselleni ääneen. Ja kun kävelin pitkiä lenkkejä metsässä ja todella vedin keuhkot täyteen vapautta ja aistit täyteen ympäröivää elämää. Muistin taas itseni 20 vuoden takaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tollaset toisen komentelut ja pakotukset kuulu mihinkään hyvään rakkaussuhteeseen. Rakastaminen on täysin vapaaehtoista ja niin sen kuuluu ollakin. Toivottavasti saatte vielä kokea sen itse, rakastaa toista huolimatta hänen vioistaan. Rakastaa ja olla rakastettu on todellakin parasta mitä maailmasta voi löytää. Ihmisillä, jotka eivät osaa rakastaa, on kummallisia, vääristyneitä mielikuvia rakkaudesta. Kun rakastat, haluat toiselle kaikkea hyvää, jos olet onnekkaassa suhteessa, niin toinenkin osapuoli haluaa sinulle kaikkea hyvää. Ei siihen kuulu toisen pakottaminen tai itsensä uhraaminen. Nämä asiat aukenevat pikkuhiljaa, nuorena ja itsekkäänä näitä on vaikea käsittää. Opettele ensin todella rakastamaan itseäsi, ei pelkästään pomppimaan oman egosi tahdon mukaan. Sitten alat oppimaan rakastamaan muitakin. Viva Lamour!
Omassa parisuhteessani (yli 20v) olen huomannut että symbioosi-ja erilläänolokaudet jaksottelevat, välillä tykkään olla koko ajan yhdessä ja sitten taas tulee kausia että haluan tehdä omia juttujani eikä mieheni paheksu sitä. Hyvin on mennyt tällä tavalla, voi ulkopuolisen silmiin näyttää että olisimme koko ajan yhdessä vaikkei ollakaan. Uskon että kun tietää olevansa vapaa valitsemaan niin pystyy olemaan myös yhdessä pitkiäkin aikoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me ainakin ollaa yhdessä siitä syystä että halutaan. Halutaan yhdessä tehdä suunnitelmia, matkustaa, käydä rannoilla, hiihtämässä, kokata, katsoa leffaa jne. Ilmeisesti ollaan kasvettu yhteen, ollaan oltu jo 25 vuotta kimpassa. Olemme toistemme parhaat ystävät, voimme luottaa toisiimme voimme parhaiten kun vietämme yhdessä vapaa-aikaa. Tässä maailmassa ei ole ketään muuta, jota arvostaisin ja rakastaisin yhtä paljon. Kuljemme käsi kädessä, enkä välitä pätkääkään miltä suhteemme toisista näyttää. Me olemme onnellisia, toivottavasti tekin.
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että ulkopuolisena et oikeasti ikinä tiedä mikä totuus siellä kotona suljettujen ovien takana on.
Lapsuudenkodistani kyllä tiedän symbioottisen, epäterveen suhteen, koska olin siellä.
Se ei tosiaan ole sama asia, kuin viettää paljon aikaa puolison kanssa ja jakaa joitain harrastuksia. Symbioottinen suhde on sellainen, jossa ei oikeasti ole mitään omaa. Mutta tässä ketjussa nyt moni puolustelee omaa, ei-symbioottista suhdettaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaus viestiin 315. ( Lainattuna ei mennyt läpi modesta.)
Meillä ei siis sinänsä ole minkäänlaista pakkoa olla aina samassa paikassa. Molemmilla on täysi vapaus halutessaan toteuttaa vastaavia ( tuossa mainittiin kavereiden kanssa joogailu), eikä kumpikaan meistä koittaisi mitenkään ängetä mukaan. Päinvastoin kannustettaisiin toisiamme osallistumaan.
Kyse on lähinnä siitä, miten meillä asiat yleensä vain menee. Ollaan oltu jo pitempään yhdessä ja ystävät nykyisin on pitkälti yhteisiä. Aivan samalla tavalla avaudutaan ja puhutaan syvällisiä ystävien kanssa, vaikka oltaisiin molemmat läsnä tilanteessa. Saattavat hyvin avautua mun miehellekin, jos mä satun olemaan jossain muualla. Välillä tuntuvat kaipaavan miehistäkin näkökulmaa.
Samoin mun mielestä on välillä ihan mielenkiintoista höpöttää jostain urheilusta tai tekniikasta sun muusta vastaavasta. Pysyy kärryillä eri asioista, ainakin vähän. On myös ihan ok niin sanotusti vetäytyä tilanteista, jos ei sillä hetkellä niin kiinnosta kyseiset jutut.
Mitäköhän ihmeellistä tai vaikeasti ymmärrettävää tässä on. En ainakaan aio muuttaa elämääni menetyksen pelossa. (Sitähän tässä on maalailtu, entä jos se toinen kuolee.)
Ymmärrän näiden harmituksen, joiden ystävät ovat kadonneet parisuhteeseen. Näin meillä ei mielestäni sentään ole käynyt.
Kuten sanottu, suhteiden todellisuus ei näy ulospäin niin hyvin. Ihmisten muutoksissa parisuhteiden myötä voi olla kyse kai aidoistakin asioista, löydetään uutta tai uskalletaan eri tavalla uudessa seurassa. Parisuhteessa oleellisempaa on kuitenkin ehkä keskinäinen dynamiikka kuin se miten symbioottisia ollaan.
Vastakysymyksenä; oletteko millä tavoin koittaneet saada homman toimimaan muuttuneessa tilanteissa? Kuinka aktiivisesti olette yrittäneet tutustua näihin uusiin puoliskoihin tai vaihtoehtoisesti järjestää kahdenkeskistä aikaa, jos sitä kaipaatte?
Syvästi rakastuneet kokevat alussa kiihkeän symbioosi vaiheen. Halutaan olla yhdessä koko ajan, leperrellään toisilleen kuin vauvalle, toinen tuntuu täyttävän koko elämän.. Jos rakkautta riittää niin saattaa vaihe kestää vaikka koko loppuiän. Jotkut vain on tehty toisilleen. Erikoista että muita harmittaa toisten oleminen, tottakai kukin elää tyylillään. Luulen, että teitä eniten harmittaa kun samanlaista rakkautta ei ole osunut omalle kohdalle. Arvelen, että olette kiinnittäneet vääriin asioihin huomiota.
Vierailija kirjoitti:
Vastakysymyksenä; oletteko millä tavoin koittaneet saada homman toimimaan muuttuneessa tilanteissa? Kuinka aktiivisesti olette yrittäneet tutustua näihin uusiin puoliskoihin tai vaihtoehtoisesti järjestää kahdenkeskistä aikaa, jos sitä kaipaatte?
Tämä. Moni ei tunnu ymmärtävän miten suuri vaikutus sillä olla pariskunnan molempiin osapuoliin, että ottaako toisen ystäväpiiri tai perhe sen uuden puoliskon lämpimästi vai kylmästi vastaan. Jos vastaanotto on lähinnä piilovittuilua ja naljailua, ja annetaan sen uuden puoliskon ymmärtää kuin olisi ulkopuolinen, niin siinä samalla etäännyttää tehokkaasti sen vanhan ystävän tai perheenjäsenenkin. Jos kaikki olisivat mukavia ja huomioonnottavia toisiaan kohtaan (samalla antaen myös tilaa ja yksityisyyttä uuden parisuhteen kehittymiselle), vältyttäisiin monelta ihmissuhdeongelmalta.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa sellaiselta tilanteelta joka muodostuu kun kaksi miellyttäjätyyppiä ajautuu yhteen. Eihän siinä sitten muuta tehdäkään kuin miellytetään toinen toista ja tehdään kaikki yhdessä kun tykätään aina muka kaikista samoista jutuista ja kaikki muu unohtuu.
Olen ehkä huono ihminen mutta naurahdin hieman ajatukselle.
Vierailija kirjoitti:
Meillä lähestulkoon näin.ollaan oltu naimisissa 27 vuotta.ollaan jing ja jang😂Eikä yhtään kyllästytä vieläkään.
Kun toinen kuolee (sairastuu)on ihan kuutamolla.
Alue: Aihe vapaa
Jos molemmat ovat onnellisia, niin hyvä niin. Ulkopuolisille tällainen on kuitenkin ahdistavaa ja tosi ärsyttävää, jos esim. ei voi tavata pariskunnan toista osapuolta yksinään, vaan aina vain molemmat yhdessä.