Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (134)
Vierailija kirjoitti:
Ihan typerää vertailla läheisten menettämistä. Läheisen kuoleman vaikuttaa monet tekijät, ei pelkkä ikä, oma tai läheisen. Itse tiedän, että minulle joka olen nyt kolmekymppinen, tulee ainoan isovanhempani joka nyt 95v. kuolema olemaan todella rankkaa sitten aikanaan. Vaikka tiedän että hän on saanut elää hyvän ja pitkän elämän, niin ei se sitä surua vähennä. Kuolemastakaan ei voi tietää aina etukäteen, isovanhemmatkin voivat kuolla äkillisesti, nuoret ihmiset pitkiin sairauksiin, kaikenlaisia tapauksia on.
Ja olen teininä menettänyt toisen vanhempani, joka oli neljäkymppinen, sekä alle kouluikäisen pikkusisarukseni, eipä se elämä koskaan ole ollut mikään itsestäänselvyys ja tiedän kyllä että elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Mutta ei se todellakaan vähennä surua tai järkytystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap:lla on ehkä vähän poikkeavasti kehittynyt tunnemaailma... Tavanomaisesti ihmiset surevat kahdeksankymppisinäkin kuolleita vanhempiaan ja näiden syöpä tms. on shokki. Se shokkireaktio ja suru ei ole psykologisesti poikkeavaa vaan nimenomaan tavanomaista. Poikkeavaa on, jos shokkireaktiota ei tule.
Toisaalta eipä sitä shokkia aina kaikille tule. Toki voi olla järkyttynyt ja surullinen vaikkei shokkia kokisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Ap:lla on ehkä vähän poikkeavasti kehittynyt tunnemaailma... Tavanomaisesti ihmiset surevat kahdeksankymppisinäkin kuolleita vanhempiaan ja näiden syöpä tms. on shokki. Se shokkireaktio ja suru ei ole psykologisesti poikkeavaa vaan nimenomaan tavanomaista. Poikkeavaa on, jos shokkireaktiota ei tule.
Kyllä silloin on päässä vikaa, jos yli kasikymppisen vanhemman kuolemasta tulee shokki. Kunnon hyvinvointiyhteiskunnan vaahtonallekarkki vauhdissa.
Mikä hemmetin ilmiö? Aina on oltu huolissaan rakkaista läheisistä ja heidän voinnistaan ja aina on surtu, kun läheinen, rakas ihminen kuolee!
Ai niin, onko kysymyx siitä mitä jää jäljelle, paljonko netotaan ja millä kuoppaaminen maksetaan. Tuhkaaminen on kai kalliimpaa kuin hautaan viskaaminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani ovat alle 70-vuotiaita, eli olisi järkytys jos kuolema korjaisi nyt kun ei ole kuin elämää haittaavia mutta ei hengenvaarallisia sairauksia. En tiedä onko se sitten kotihoito/hoivakoti mikä tuo elämään erilaista perspektiiviä, mutta mielestäni 7-kymppinen on vielä nuori.
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppisten vanhemmat on aika nuoria, noin 70-vuotiaita eli syntyneet 1950-luvun lopussa, 1960-luvun alussa. Joten mitä helvettiä ne on tehneet jotta henki lähtee tuossa iässä, ryypänneet ja röökanneet?
Tunnen useitakin koko ikänsä ryypänneitä, jotka mennä porskuttaa vielä yli 80v iässä. Tupakoivia vähemmän, mutta heitäkin on ihan voimissaan vielä eläkeiässä.
Elinikä ja fysiikka yli 70-vuotiaana vaikuttaa olevan paljon enemmän kiinni geeneistä kuin elintavoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:lla on ehkä vähän poikkeavasti kehittynyt tunnemaailma... Tavanomaisesti ihmiset surevat kahdeksankymppisinäkin kuolleita vanhempiaan ja näiden syöpä tms. on shokki. Se shokkireaktio ja suru ei ole psykologisesti poikkeavaa vaan nimenomaan tavanomaista. Poikkeavaa on, jos shokkireaktiota ei tule.
Kyllä silloin on päässä vikaa, jos yli kasikymppisen vanhemman kuolemasta tulee shokki. Kunnon hyvinvointiyhteiskunnan vaahtonallekarkki vauhdissa.
Riippuu siitä miten kuolee. Onnettomuus, muiden tutkimusten yhteydessä löytynyt terminaalivaiheen syöpä, se ettei herääkään nukutuksesta jonkun rutiinileikkauksen jälkeen... Kaikki nämä ja moni muukin skenaario on järkytys kun se tapahtuu yllättäen hyväkuntoiselle.
Jos on eletty pumpulissa ihan elämän perusilmiöt järkyttää. Jäin orvoksi lapsena ja moni läheinen kuollut nuorena vakavaan sairauteen. Kuolema nyt vaan on osa elämää ja kahdeksankymppinen on vanha
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet sairaudet on perinnöllisiä. Onhan se traagista jos omalla vanhemmalla löytyy tällainen.
Jos vanhemmillani on kremppaa ym. Olen vienyt heidät heti päivystykseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä:
En puhu surusta, vaan puhun järkytyksestä. Suru on ihan normaali ja luonnollinen tunne, kun menettää rakkaan ihmisen. Puhun nyt siitä, miten moni on järkyttynyt siitä, että omat (melko) iäkkäät vanhemmat sairastuvat ja kuolevat.
Kyllä se nyt vain on eri asia, jos lapsi, nuori tai kolmekymppinen pienten lasten vanhempi sairastuu syöpään ja kuolee vs. jos 70-80 v, pitkän elämän elänyt sairastuu. Lapsen, nuoren ja nuoren aikuisen sairaus ja kuolema on järkyttävä asia, koska se on tavatonta ja hyvin poikkeuksellista. Se taas ei ole poikkeuksellista, että kahdeksankymppinen sairastuu ja kuolee. Tilastojen valossa puolet sen ikäisistä on jo mullan alla. Silti asia tuntuu tulevan toisille aivan järkytyksenä.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän sen varmaan ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta voi silti tunnetasolla olla shokki.
Joskus saattaa myös omia tunteitaan säästääkseen torjua ajatuksen vanhempansa lähestyvästä kuolemasta. Meitä on kaksi sisarusta, jotka kumpikin suhtauduttiin äidin viimeisiin elinkuukausiin eri tavalla. Siskoni pyrki torjumaan ajatuksen, että äiti kuolee. Hän myös pyrki elämään ihan kuten äidillä ei mitään sairautta olisi ollutkaan. Kun äiti sitten lopulta kuoli, siskoni oli järkyttynyt ja itki vuolaasti. Mun kohdallani taas tilanne oli toinen. Mä elin äitini vierellä hänen sairauttaan alusta loppuun asti. Mun oma elämäni oikeastaan pysähtyikin pariksi vuodeksi kokonaan. Surin äitini menettämistä jo silloin, kun äiti ei enää tiennyt, kuka mä olen. Seurasin päivittäin äitini vointia. Miten hän lopulta lakkasi syömästä ja sitten myös juomasta mitään. Miten hän kuihtui sänkynsä pohjalle. Viimeisinä päivinään hän oli kuin vainaja sillä erotuksella, että hän hengitti edelleen ja sydän sykki. Mulle äidin kuolema ei ollut järkytys enkä edes itkenyt, kun äiti kuoli. Kuolema oli vääjäämätön päätös siihen, miten äiti kirjaimellisesti kuihtui pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Johan tästä on ollut ainakin pari vuosikymmentä sitten tutkimuksia, että ihmiset ovat vieraantuneet kuolemasta, koska se ei enää ole arjessa läsnä.
Useimmat eivät oikeastaan edes ajattele kuolemaa, tai pyrkivät jopa välttelemään sen ajattelua tai edes suoraa ilmaisua. Olisi terveellistä ihan oman hyvinvoinnin kannalta ajatella kuolemaa aika ajoin, vaikka se ei olisikaan suoraan läsnä omassa elämässä.
Asiat tahtovat tulla shokkina, kun niitä ei kohtaa.
Kyllä minä ymmärrän ap:n pointin. Toki aina esim vanhemman kuolema on tietyllä tavalla ollut shokki, mutta kuolema silti ilmiönä jotenkin lähempänä ja siksi tutumpi. Kuitenkin meidän 30-40v sukupolven eliniän aikana terveydenhoito ja eliniänennuste on kohentunut huomattavasti, joten kuolemaa ei välttämättä ole kovin monesti tähänkään ikään mennessä kohdattu. Onhan se silloin vierasta ja voi johtaa eksistentiaaliseen kriisiin surun lisäksi.
Ja sama lasten , jos lapsi kuokee niin hirveä tragedia ja ollaan vuosi saikulla Korkealapsikuilleisuus on ihan nornaalia suurimmassa osassa maailmaa
Joku kirjoitti, etteivät ulkopuoliset voi tietää julkkisvanhusten todellista vointia. No, eivät mainitut Stubb, Mannola, Grön ja Sella ihan huonokuntoisia voi olla, kun kerran harrastavat aktiivisesti ja kolme viimeksi mainittua tekee edelleen töitä ja Stubb jäi eläkkeelle vasta pari vuotta sitten.
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä:
En puhu surusta, vaan puhun järkytyksestä. Suru on ihan normaali ja luonnollinen tunne, kun menettää rakkaan ihmisen. Puhun nyt siitä, miten moni on järkyttynyt siitä, että omat (melko) iäkkäät vanhemmat sairastuvat ja kuolevat.
Kyllä se nyt vain on eri asia, jos lapsi, nuori tai kolmekymppinen pienten lasten vanhempi sairastuu syöpään ja kuolee vs. jos 70-80 v, pitkän elämän elänyt sairastuu. Lapsen, nuoren ja nuoren aikuisen sairaus ja kuolema on järkyttävä asia, koska se on tavatonta ja hyvin poikkeuksellista. Se taas ei ole poikkeuksellista, että kahdeksankymppinen sairastuu ja kuolee. Tilastojen valossa puolet sen ikäisistä on jo mullan alla. Silti asia tuntuu tulevan toisille aivan järkytyksenä.
Ap
Millä tavalla se järkytys näkyy verrattuna suruun? Viekö se työkyvyn, toimintakyvyn ja mielenterveyden vai miksi tämä järkyttyminen on sinusta niin pahaa verrattuna suruun? Miten se siis ilmenee?
Läheinen kuoli äkillisesti 73-vuotiaana. Oli aktiivinen ja tekevä kuolemaansa saakka, oli paljon suunnitelmia ym. Koen, että meidän omaisten järkytys liittyi äkillisyyteen, ei niinkään siihen, että olisi jotenkin kauhean nuorena kuollut. Järjesteltävää oli myös paljon, koska hänen elämänsä oli jotenkin ihan kesken ja levällään, ei ollut itsekään valmistautunut kuolemaansa oikein mitenkään.
Joillekin se kuolema on luonnollisempi osa elämää - on ehkä tullut oltua paljon hautajaisissa lyhyen ajan sisään, ja kuolema on tullut tutummaksi. Jos ei ole oikein ketään omasta lähipiiristä lähtenyt, niin onhan se vieras ja outo asia.
Joku facebook-kaveri suri iäkkään mummonsa kuolemaa niin voimakkain sanakääntein, että luulin hetken aikaa ihan tosissani hänen menettäneen pienen tyttärensä. Oli Prinsessalle-laulun sanoja somepäivityksessä jne. Helpotukseni oli suuri, kun tajusin hänen lapsensa olevan elossa. Ihmettelin kieltämättä niin suunnatonta surua mummon kuoleman kohdalla. Olivat varmasti hyvin läheisiä.
Ap:lla on ehkä vähän poikkeavasti kehittynyt tunnemaailma... Tavanomaisesti ihmiset surevat kahdeksankymppisinäkin kuolleita vanhempiaan ja näiden syöpä tms. on shokki. Se shokkireaktio ja suru ei ole psykologisesti poikkeavaa vaan nimenomaan tavanomaista. Poikkeavaa on, jos shokkireaktiota ei tule.