Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (121)
Joku pieni kateus taustalla kun oma suhde vanhempiin ei ole ollut lämmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku pieni kateus taustalla kun oma suhde vanhempiin ei ole ollut lämmin.
Tullaanko näihin ketjuihin ymmärtämään tahallaan väärin?
No jumalauta joku Hanne Lauri itki aikanaan viisikymppisenä lehdissä kun hänen 90-vuotias isänsä kuoli.
Vierailija kirjoitti:
No 3kymppinen on vielä nuori, eikä 3kymppisen vanhemmat ole mitään 8kymppisiä vaan 50-60v lähemmäs.
Sen ikäinen on vielä melko "nuori". 70+ alkaa olla jo ikää, ja heidän lapset on yleensä 40-50v.
Tottakai se on ikävää kun ihmiset vanhenee.
Aika kärjistettyä. Ei kaikki ole saaneet lasta 20-25- vuotiaana.
Itse olen 31 ja isäni täyttää pian 79.
Tulevan ajattelu tuntuu pahalta kieltämättä.
Aika paljon on lähtenyt ikuisuuteen itseäni (40v) nuorempiakin, eivät koskaan nähneet älypuhelin aikaa, sähköautoja jne...
Kysymys on että mihin turvaat elämässä, jos pappi kuolee ja kirkko palaa, mihin Luotat???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jumalauta joku Hanne Lauri itki aikanaan viisikymppisenä lehdissä kun hänen 90-vuotias isänsä kuoli.
Entä sitten? Eikö tiettyyn ikään mennessä saa itkeä enää läheisen kuolemaa? Jos isänsä kanssa olivat läheisiä niin mikä tässä nyt on noin ihmettelemisen arvosta? Lähinnä annat itsestäsi kovin kylmän vaikutelman.
Ihmiset elää nykyään pumpulimaailmassa, he ovat itsekkäitä ja he eivät kohtele muita hyvin. Sitten kun omalle kohdalle osuu paskaa tuulettimeen niin sitten kiukutellaan muille ihmisille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poikani oli isänsä kuollessa 33, mutta koska häneltä oli jo kuollut pikkusisko, hän oli jo kokenut ison menetyksen ja osasi surra. Alkoholistin kuolema ei koskaan ole järkytys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Todella outo keskustelu. Minusta on outoa jos ei hetkauta kun vanhempi sairastuu. Oli minkä ikäinen tahansa.
👍
Samaa mieltä, vaikka luulen aloituksessa tarkoitettavan taas aivan äärimmäisiä tapauksia. Monia kommentteja pidän kyllä lähinnä jonain defenssinä. Kuten vanheneminen ja kuolema on luonnollista jne, myös järkytys ja suru kuoleman edessä ovat luonnollinen osa ihmisyyttä. Ja ihan rajutkin tunteet.
Oma äitini kuoli aivoverenvuotoon 78 v, suorilta jaloiltaan, itse olin 40. Äiti oli superterve ja jaksava. Ihan sama, miten luonnollisesta asiasta oli kyse, sokki ja suru oli musertava. Oma elämäntilanne myös tuolloin vielä todella raskas. Toimintakyky todellakin kärsi, ja se oli todellakin luonnollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen keskimääräinen elinikä on n. 80 vuotta, kyllä tuossa iässä on jo ihan luonnollista kuolla. Ehkä nämä julkisuuden "göranstubbit", "pirkkomannolat" ja "einogrönit" hieman vääristävät ihmisten mielikuvaa siitä, kuinka vanhoiksi eletään.
Ehkäpä myös se että eläkeikä on kohta tuolla 80 ikävuodessa ja uskotellaan että ihmisen elinikä olisi muka noussut niin että jokainen elää yli 100-vuotiaaksi.
Kyllähän sen varmaan ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta voi silti tunnetasolla olla shokki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olin vähän yli nelikymppinen kun isä kuoli, olihan se järkytys kun oli ihan yllätys (alle 70v ja suht terve), ja tuli aika hitokseen kaikkea järjesteltävää mistä ei oltu ehditty puhua.
Isoäidin ja äidin kuolemat myöhemmin olikin sitten jo odotettuja ja pelkästään helpotus.
Mitä tuosta asioiden järjestelystä kuullut ja lukenut niin täytyy ihmetellä miksi se on vieläkin niin vaikeaa että omaisen pitää käytännössä itse käydä erikseen joka mahdollisessa paikassa sulkemassa jutut ja selvitellä mitä hommeleita sillä vainaalla nyt edes voisi olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen keskimääräinen elinikä on n. 80 vuotta, kyllä tuossa iässä on jo ihan luonnollista kuolla. Ehkä nämä julkisuuden "göranstubbit", "pirkkomannolat" ja "einogrönit" hieman vääristävät ihmisten mielikuvaa siitä, kuinka vanhoiksi eletään.
Ehkäpä myös se että eläkeikä on kohta tuolla 80 ikävuodessa ja uskotellaan että ihmisen elinikä olisi muka noussut niin että jokainen elää yli 100-vuotiaaksi.
Eläkeikää nostetaan jotta eläkkeitä tarvitsee maksaa vähemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen isovanhempani kuoli kun olin 18v ja juuri itsenäistynyt lapsuudenkodista. Olin mukana hänen hautajaisjärjestelyissään, sekä lopulta kaikkien muidenkin isovanhempien kuolinpesien hoidossa sun muussa. Kyllä se järjestely pitää vähän järjestä kiinni ja estää sellaisen suruun romahtamisen, ikävä tuli vasta myöhemmin ja aaltoilee vieläkin.
Kun vertaan 60-luvulla syntyneeseen sukulaiseen, hän romahti aivan täysin kun isänsä kuoli seitsemänkymppisenä syöpään. Hän ei ollut hoitanut "kuoleman byrokratiaa" aiemmin eikä kohdannut etäisten sukulaistensa kuolemia. Hän meni kuolemasta aivan pois tolaltaan, oli työkyvytön ja todella sekaisin pitkään.
Ehkä ero siis on siinä, kuinka luontevana osana elämää kuoleman kokee? Onko kohdannut kuolemaa aiemmin vai onko sitä koko lapsuus vältelty ja suojeltu tätä ihmispoloa ymmärtämästä elämän rajallisuus?
Se voi olla myös toisin päin. Tietenkin ymmärrän, että isovanhemmat on monille tärkeitä, mutta kun itse on menettänyt puolet isovanhemmista jo ennen syntymää ja loput jo lapsena niin se tuntuu kaukaiselta, että joku romahtelisi isovanhemman kuoleman takia. Lapsena meni äiti, hyvä ystävä ja monia läheisiä sukulaisia. Nyt kun seuraavana on vuorossa (ainakin iän mukaan) ainoa oma vanhempi niin kyllä se ajatus pysäyttää. Että sitten ei jää jäljelle enää muita ku itse ja omat lapset, kun valtaosa enoista, tädeistä jne on jo mennyt. Ja kun se ainoa vanhempi sairastui vakavasti reilu kuusikymppisenä terveellisisistä elämäntavoista huolimatta niin olihan se pommi.
Ei suru tai järkytys ole rationaalista. Eikä kuolemaan totu.
No johan on tunnekylmää tekstiä ap:llä! Kyllä se oman vanhemman/isovanhemman poismeno on suuri suru, koska he ovat RAKKAITA läheisiä, olkootpa sitten vaikka 100-vuotiaita. Oma äitini kuoli syöpään vähän yli 70v. Enkä olisi hänestä vielä halunnut luopua. Tottakai ikä lisää sairauksien riskiä, jokainen kai sen tajuaa? Ei se muuta sitä, että rakkaitaan on lupa surra ja niin pitkään kuin surua riittää. Sureminen on normaalia ja luonnollista ja elämään kuuluvaa.
Vierailija kirjoitti:
Ensimmäinen isovanhempani kuoli kun olin 18v ja juuri itsenäistynyt lapsuudenkodista. Olin mukana hänen hautajaisjärjestelyissään, sekä lopulta kaikkien muidenkin isovanhempien kuolinpesien hoidossa sun muussa. Kyllä se järjestely pitää vähän järjestä kiinni ja estää sellaisen suruun romahtamisen, ikävä tuli vasta myöhemmin ja aaltoilee vieläkin.
Kun vertaan 60-luvulla syntyneeseen sukulaiseen, hän romahti aivan täysin kun isänsä kuoli seitsemänkymppisenä syöpään. Hän ei ollut hoitanut "kuoleman byrokratiaa" aiemmin eikä kohdannut etäisten sukulaistensa kuolemia. Hän meni kuolemasta aivan pois tolaltaan, oli työkyvytön ja todella sekaisin pitkään.
Ehkä ero siis on siinä, kuinka luontevana osana elämää kuoleman kokee? Onko kohdannut kuolemaa aiemmin vai onko sitä koko lapsuus vältelty ja suojeltu tätä ihmispoloa ymmärtämästä elämän rajallisuus?
Onko sinulla siis vanhemmat tai vanhempi, lapsi tms kuollut vai rajoittuuko kuoleman kokemukset isovanhempiin?
Ihmiset on erilaisia, mutta kyllä aika erikoista jos oman vanhemman kuolema ei aiheuta mitään tunnereaktiota. Paljon varmasti vaikuttaa miten läheisiä on vanhempien kanssa ollut. Toinen mikä vaikuttaa onko kohdannut kuolemaa aikaisemmin, koska joillekin oman vanhemman kuolema on ensimmäinen kosketus kuolemaan ja toisille ei.
"Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla."
Yleensä tunne-elämältään normaali ihminen on shokissa, järkyttynyt ja surullinen, jos rakkaalle vanhemmalle tulee syöpä. Iästä riippumatta. Kyllä se shokki tulee yhtä lailla, vaikka vanhempi olisi 120-vuotias. Se että sairastuminen ja kuoleminen on LUONNOLLISTA, ei tietenkään ehkäise shokkia, järkytystä ja surua, jotka ovat tunnereaktioita.
"Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä."
Nykyaikana monella on elinaikaodotus reilusti päälle 80 vuodessa ja se voi olla ihan relevantti odotus, jos elintavat ovat ollwet terveet ja suku pitkäikäistä.
Ihan typerää vertailla läheisten menettämistä. Läheisen kuoleman vaikuttaa monet tekijät, ei pelkkä ikä, oma tai läheisen. Itse tiedän, että minulle joka olen nyt kolmekymppinen, tulee ainoan isovanhempani joka nyt 95v. kuolema olemaan todella rankkaa sitten aikanaan. Vaikka tiedän että hän on saanut elää hyvän ja pitkän elämän, niin ei se sitä surua vähennä. Kuolemastakaan ei voi tietää aina etukäteen, isovanhemmatkin voivat kuolla äkillisesti, nuoret ihmiset pitkiin sairauksiin, kaikenlaisia tapauksia on.
Tämäpä juuri! Ajattelen että isäni on. N.50. No eipä olekaan ,kun itsekin 40v. Olo kuin 25 vuotiaalla,hah
Olin järkyttynyt, kuinka vanhalta vanhat luokkatoverit näytti (itsehän en.....)