Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (121)
Odotukset elämästä ovat nousseet valtavasti. Ikä on sillai todella muuttunut numeroksi, että kylällä pyörivä aktiivinen ihminen mielletään melko iättömäksi. Jos tyyppi sitten sairastaa vaikka sepelvaltimotautia ja kuolee yhtäkkiä, niin kaikki saa shokin eikä kukaan puhu iästä. Näin kävi isälleni, 86 v. Hän jopa etukäteen varoitteli, että äkkilähtö on luultavin. Ei me mitään uskottu. Olen 62 vee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloitus kuulostaa vähän samalta mitä olen itse kokenut. Vanhempani ovat minulle rakkaita ja tärkeitä, ja heidän sairastuminen ja pahoinvointi aiheuttaa minulle huolta, halua käyttää resurssejani heidät tukeen ja apuun. Kaipaan juttuseuraa ja tuon ilmi, miksi olen vaikka väsynyt (keskellä arkiyötä päivystykseen lähtö esim). Osa ystävistäni ei ole läheisiä vanhempiensa kanssa. He sitten kokevat varmaankin omaa suhdettaan reflektoiden ja ehkä jopa joskus vähän kateellisena, että mitä sitä aikuisista vanhoista ihmisistä niin stressaamaan. Olen ollut aika järkyttynyt tästä. Mutta samalla myös syvästi kiitollinen omista vanhemmistani ja tästä omasta ainutlaatuisen elämäni ihmissuhteesta joka minulle on suotu. Luopuminen on luonnollista mutta se ei ole helppoa.
Minä hoidan jo vanhempieni asioita ja olemme läheisiä. En silti stressaa heidän sairauksiaan eikä heidän kuolemansa tule romahduttamaan elämääni. Suren tietysti, ja ikävöin, mutta ei se mikään elämää suurempi tragedia ole. Normaali elämän kiertokulku, ja sanottavat pitää sanoa tässä ja nyt, koska huomista ei välttämättä tule - meistä kenellekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua ainakin tulee järkyttämään omien vanhempien kuolema tai mahdollinen vakava sairastuminen vaikka kuinka luonnollinen osa elämän kiertokulkua onkin. Myös omien vanhempien vanhenemisen näkeminen on ahdistavaa ja minusta se on ihan luonnollinen reaktio. Miten edes voisi varautua asiaan jota ei ole ennen kokenut? Yllättyisin myös jos kuolisivat kun ikä alkaa vielä seiskalla kun isovanhemmat eläneet yhdeksänkymppisiksi.
Etkö ole nähnyt isovanhempiesi vanhenemista? Itse pystyn aika suoraankin seuraamaan sitä samaa aikajanaa, miten ikääntyminen kehittyy ja missä vaiheessa omat vanhempani ovat. Samalla myös kuoleman lähestyminen pysyy oikeastaan koko ajan mielessä.
Täh? No en ole niin mekaaninen vissiin että
tällainen luonnontieteellinen tarkastelu tappaisi rakkauden ja kaipuun elämäni tärkeimpiin ihmisiin. Enkä sellaiseksi toivottavasti koskaan tulekaan. Hyi.
Meillä tätä tekee vanhemmat itse.
Vierailija kirjoitti:
Todella outo keskustelu. Minusta on outoa jos ei hetkauta kun vanhempi sairastuu. Oli minkä ikäinen tahansa.
👍
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuohon vaikuttaa millaiset suhteet on ollut vanhempiin. Jos on huonot niin ei tule sitä surua ja järkytystä. Se että tulee joku tunnetila, kertoo että suhde on ollut normaali. Kun sukulainen kuolee on normaali olla surullinen ja järkyttynyt oli kyse minkä ikäisestä tai kuntoisesta ihmisestä hyvänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloitus kuulostaa vähän samalta mitä olen itse kokenut. Vanhempani ovat minulle rakkaita ja tärkeitä, ja heidän sairastuminen ja pahoinvointi aiheuttaa minulle huolta, halua käyttää resurssejani heidät tukeen ja apuun. Kaipaan juttuseuraa ja tuon ilmi, miksi olen vaikka väsynyt (keskellä arkiyötä päivystykseen lähtö esim). Osa ystävistäni ei ole läheisiä vanhempiensa kanssa. He sitten kokevat varmaankin omaa suhdettaan reflektoiden ja ehkä jopa joskus vähän kateellisena, että mitä sitä aikuisista vanhoista ihmisistä niin stressaamaan. Olen ollut aika järkyttynyt tästä. Mutta samalla myös syvästi kiitollinen omista vanhemmistani ja tästä omasta ainutlaatuisen elämäni ihmissuhteesta joka minulle on suotu. Luopuminen on luonnollista mutta se ei ole helppoa.
Minä hoidan jo vanhempieni asioita ja olemme läheisiä. En silti stressaa heidän sairauksiaan eikä heidän kuoleman
Okei. No sellaista on sinulla. Ei se väärin ole. Anna muilla olla muunlaista, ja mieti miksi se sinua kaivelee jos kaivelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi Ap ei kestä muiden tunteita? On normaalia että vanhemman sairaus ja varsinkin kuolema järkyttää. Ei sen sijaan ole normaalia suhtautua muiden vanhempien suremiseen kylmästi.
Eihän siitä ole kyse, vaan etteivät ap:n ystävät kestä.
Kyllä itseä järkytti kovasti isän sairastuminen syöpään ja menehtyminen siihen parin vuoden sisällä, vaikka hän oli juuri täyttänyt 70v. kun sairaus todettiin.
Ja itse olen jo yli 50 v. Uskon, että keskimääräisillä eliniänodotteilla on tässä suuri merkitys. Suomalaiset miehet elävät keskimäärin 79-vuotiaiksi, niin kyllä sitä pettyy, jos omalla vanhemmalla aikaa onkin vähemmän. Toinen erinomainen pointti mikä täällä jo nostettiin, on eläkeiän jatkuva hilaaminen ylöspäin. Tosiaan, jos eläkeikä alkaa lähestyä 70:ä, niin tuntuu kohtuuttomalta jos ihminen sairastuu ja kuolee jopa jo ennen sitä, tai heti eläkkeelle päästyään.
Minusta on myös hyvä merkki, jos aikuisetkin lapset järkyttyvät ja surevat vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta. Kertoo, että suhteessa on paljon välittämistä ja rakkautta, jolloin menetyksen tuskakin on suurempi - eikä kysy ikää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti sitä läheisestä ihmisestä ei ajattele että kohta se kuolee vaan pyrkii suunnittelemaan elämää niin että se rakas ihminen siinä pysyy mukana.
Minun äitini on vanha, ja tiedostan kyllä että hän joskus tulee kuolemaan, mutta en minä siihen mitenkään erityisesti aio varautua, kamalaahan sellainen olisi!
Jos nyt kuolisi, niin en todellakaan olisi varautunut. Kuolemaan varautuminen on jossain määrin irti päästämistä, enkä minä halua tunteitani äitiäni kohtaan himmentää mitenkään. Miksi edes pitäisi? Rakastan häntä täysillä niin kauan kuin hän elää, ja sitten vasta kuoleman jälkeen hänestä päästän irti.
Porukka tuntuu olevan aika epäempaattista. Totta kai se nyt on järkytys jos oma vanhempi kuolee vaikka olisi kuinka luonnollista, kun joku jossain aiemmassa viestissä ihmetteli miten joku oli järkyttynyt kuolemasta vaikka edesmennyt oli iäkäs. Ehkä siitä ei ole aina kyse että se ajateltaisiin luonnottomana. Usein käy myös niin että se vanhuus yllättää ikäänkuin ja jokin hetki herätttää jolloin huomaa ettei oma vanhempi jaksakaan entiseen malliin. ja onhan se oma siirtymäriittinsä. Varmasti vaikuttaa kuinka läheisiä ollaan. Ystäväni on tosi läheinen oman äitinsä kanssa ja äitinsä on tullut hänelle erityisen tärkeäksi viime vuosina varsinkin kun kohdalle on sattunut oman puolison menetys , rakkaiden isovanhempien menetys , sairautta ja muuta. Ja isää ei ole näkynyt lapsesta lähtien. Joten kyllä tuon ymmärtää että ystävälle on ollut vaikeampi huomata ettei äitinsä 70 v enää kuule yhtä hyvin ja perusterveenä onkin kaikenlaista yhtäkkiä. Ystävä sanoo että onhan se luonnollista mutta ei se helppoa ole valmistautua menettämään omaa vanhempaa vaikka kuinka olisi kolmekymppinen, ja hänen tilanteessa varsinkin kun on ollut kaikkea menetystä ja vastoinkäymistä. Itsekin olen läheinen äitini kansssa ja äiti on aina äiti. Kyllä itsellekin on vaikea ajatella elämän kiertokulkua mutta en minä sitä mieltä ole että se on luonnotonta. Se on vaan vaikeampi hyväksyä toisille ja toisille helpompi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi Ap ei kestä muiden tunteita? On normaalia että vanhemman sairaus ja varsinkin kuolema järkyttää. Ei sen sijaan ole normaalia suhtautua muiden vanhempien suremiseen kylmästi.
Samaa mieltä
Vierailija kirjoitti:
Mä ehkä olen aika nuoresta oppinut ottamaan ns. lunkisti kun isoisäni teki itsarin mun ollessa 10v. Tiesi sairastuneensa vakavasti ja teki oman ratkaisun.
Meilläpäin lapsille ei kerrottu, että isoäiti teki itsarin. Vasta aikuisena asia selvisi ja oli vähän järkytys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaasta ihmisestä luopuminen on kivualiasta.
Vierailija kirjoitti:
Tietysti sitä läheisestä ihmisestä ei ajattele että kohta se kuolee vaan pyrkii suunnittelemaan elämää niin että se rakas ihminen siinä pysyy mukana.
Minun äitini on vanha, ja tiedostan kyllä että hän joskus tulee kuolemaan, mutta en minä siihen mitenkään erityisesti aio varautua, kamalaahan sellainen olisi!
Jos nyt kuolisi, niin en todellakaan olisi varautunut. Kuolemaan varautuminen on jossain määrin irti päästämistä, enkä minä halua tunteitani äitiäni kohtaan himmentää mitenkään. Miksi edes pitäisi? Rakastan häntä täysillä niin kauan kuin hän elää, ja sitten vasta kuoleman jälkeen hänestä päästän irti.
Olipa kauniisti kirjoitettu, kiitos. 😊
Vierailija kirjoitti:
Kyllä täysjärkisen 4- kymppisen pitää ymmärtää ettei sen vanhemmat elä ikuisesti.
Sen ikäisenä aloin luonnostaan luopua, etenkin isästä. Hän oli huonokuntoinen ja kuolikin alle 70-vuotiaana. Se oli silti iso suru. Ajankohtaa ei osannut etukäteen ennustaa.
Kävin aikanaan terapiassa menetettyäni kolme perheenjäsentäni lyhyen ajan sisään. tuli puhe suhteesta vanhempiin. Olen läheinen äitini kanssa , ja tämä tuli ilmi.
Olin siis juuri menettänyt nuo 3 perheenjäsentä ja tämä laukaisi pelon jäljelle jääneiden menettämisestä, esim äitini.
Terapeutti tokaisi kylmästi että pikkulapselle äitin menettäminen olisi tragedia.
Olen kyllä ihan itsenäinen 30 vuotias ja epäselväksi jäi tarkoittiko hän että olenko itse pikkulapsen tasolla vai enkö näin kolmekymppisenä saisi surra vanhemman kuolemaa? Totta kai näkisin sen tragediana entisten menetysten jälkeen.
Lopetin hänellä käymisen sitten hetken päästä.
Kukaan ulkopuolinen ei mielestäni voi sanella että mikä on normaalia toiselle surra ja mikä ei.
Ap, oletko koskaan surrut mitään? Rakastanut? Ollut huolissasi? Millainen tunne-elämä sinulla on?
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen keskimääräinen elinikä on n. 80 vuotta, kyllä tuossa iässä on jo ihan luonnollista kuolla. Ehkä nämä julkisuuden "göranstubbit", "pirkkomannolat" ja "einogrönit" hieman vääristävät ihmisten mielikuvaa siitä, kuinka vanhoiksi eletään.
Eikä heidänkään todellisesta voinnistaan tiedä muut kuin he itse ja ehkä joku läheinen.
Miksi Ap ei kestä muiden tunteita? On normaalia että vanhemman sairaus ja varsinkin kuolema järkyttää. Ei sen sijaan ole normaalia suhtautua muiden vanhempien suremiseen kylmästi.