Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (97)
Terveen ja hyväkuntoisen eläkeläisen äkkikuolema on vähän vaikea hyväksyä, vaikka itse olen jo päälle viisikymppinen. Oma äitini käveli kymmenen kilometrin lenkkejä päivässä, sitten vain yhtäkkiä heippa parissa sekunnissa. Ei ehtinyt sanoa mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotkut haluaa vielä eutanasiaa ... no säästöä sekin.
Niin, säästetään sairaita ja vanhuksia kärsimykseltä.
Vierailija kirjoitti:
Monilla on käsitys, että vakavat sairaudet eivät koske heitä tai heidän läheisiään. Ruokavaliosta ja elämäntavoista huolehtimalla ei saa ikuista elämää.
Jos +70 saa syövän ja kuolee, en kutsu sitä vakavaksi sairaudeksi, vaan luonnolliseksi vanhuuteen kuolemiseksi.
Jokainen saa jonkun "taudin" vanhana ennen kuolemaan ja jos lähtö tulee äkkiä, vaikka sydäriin, niin sitä on lähes aina edeltänyt joku sydän"sairaus".
Tämä ilmiö johtuu lähinnä siitä, että kukaan ei kuole täysin terveenä.
Mutta on hyvä miettiä, mitä se vanhuuteen kuoleminen tarkoittaa, joka on siis normaalia ja luonnollista.
Vierailija kirjoitti:
Osan on vaikea hyväksyä omaa ja vanhempiensa ikääntymistä.
En ole itse ymmärtänyt tätä, kun muutama kaveri tuskailee asian kanssa. Musta on ihan luonnollista, ettei meidän +70 v ikäiset vanhemmat vanhenee eikä jaksa kuten ennen. Ikääntyminen on luonnollista, vaikka nykyään siitä on tehty luonnotonta.
No, itse olin 40 v, kun äiti kuoli heti eläkkeelle jäätyään. Kyllä koen, että häneltä jäi yksi osa elämästä kokematta.
Toinen on se, että jälkipolvea ei ole itsenäistetty terveesti, koska suuret ikäluokat olivat itse niin kylmiä vanhempina, että jälkeläiset kärsivät lapsuuden kehityksellisistä traumoista.
Vierailija kirjoitti:
Terveen ja hyväkuntoisen eläkeläisen äkkikuolema on vähän vaikea hyväksyä, vaikka itse olen jo päälle viisikymppinen. Oma äitini käveli kymmenen kilometrin lenkkejä päivässä, sitten vain yhtäkkiä heippa parissa sekunnissa. Ei ehtinyt sanoa mitään.
Otan osaa <3
Tuossa ei ollut hyvää muuta kuin se, että säästyttiin hoivatarveajan järkytyksiltä, kun hoivaa ei ole saatavilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ensimmäinen isovanhempani kuoli kun olin 18v ja juuri itsenäistynyt lapsuudenkodista. Olin mukana hänen hautajaisjärjestelyissään, sekä lopulta kaikkien muidenkin isovanhempien kuolinpesien hoidossa sun muussa. Kyllä se järjestely pitää vähän järjestä kiinni ja estää sellaisen suruun romahtamisen, ikävä tuli vasta myöhemmin ja aaltoilee vieläkin.
Kun vertaan 60-luvulla syntyneeseen sukulaiseen, hän romahti aivan täysin kun isänsä kuoli seitsemänkymppisenä syöpään. Hän ei ollut hoitanut "kuoleman byrokratiaa" aiemmin eikä kohdannut etäisten sukulaistensa kuolemia. Hän meni kuolemasta aivan pois tolaltaan, oli työkyvytön ja todella sekaisin pitkään.
Ehkä ero siis on siinä, kuinka luontevana osana elämää kuoleman kokee? Onko kohdannut kuolemaa aiemmin vai onko sitä koko lapsuus vältelty ja suojeltu tätä ihmispoloa ymmärtämästä elämän rajallisuus?
Ystävän molemmat vanhemmat oli kuollut siinä vaiheessa kun oli 35-vuotias. Kyllähän sitä välillä harmitteli kun joidenkin vanhemmat elävät vielä 60-vuotiainakin.
Sekin vaikuttaa aika paljon onko syntyessä omat vanhemmat olleet 20- vai 40-vuotaita.
Ehkä eliniänodote välillä saatetaan tulkita jonkinlaisena elinikä-takuuna. Myönnä itsekin jollain tasolla ajattelevani, että elän kasikymppiseksi, vaikka eihän siitä ole mitään takeita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isän isovanhemmat kuolivat reilu 7-kymppisinä 1970-luvulla.
Ehkä järkytys jos se kuolema tulee yllättäen ja moni asia jää kesken. Oma isäni kuoli tapaturmassa 71 vuotiaana ja itse olin 31v. Äitini jäi yksin maaseudulle omakotitaloon missä paljon hommaa. Isällä oli moni asia kesken ja kuoleman jälkeen piti niitä selvittää. Monesti ajattelin, että voi kun voisin vielä kysyä isältäni siitä ja tästä asiasta.
M39
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 27-v, kun oma isäni kuoli vähän yli 70-vuotiaana ihan ymmärrettävistä syistä. Eipä niillä elämäntavoilla voinut muuta odottaa. Tai no, yllättävän pitkään hän eli.
No 3kymppinen on vielä nuori, eikä 3kymppisen vanhemmat ole mitään 8kymppisiä vaan 50-60v lähemmäs.
Sen ikäinen on vielä melko "nuori". 70+ alkaa olla jo ikää, ja heidän lapset on yleensä 40-50v.
Tottakai se on ikävää kun ihmiset vanhenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mua ainakin tulee järkyttämään omien vanhempien kuolema tai mahdollinen vakava sairastuminen vaikka kuinka luonnollinen osa elämän kiertokulkua onkin. Myös omien vanhempien vanhenemisen näkeminen on ahdistavaa ja minusta se on ihan luonnollinen reaktio. Miten edes voisi varautua asiaan jota ei ole ennen kokenut? Yllättyisin myös jos kuolisivat kun ikä alkaa vielä seiskalla kun isovanhemmat eläneet yhdeksänkymppisiksi.
Todella outo keskustelu. Minusta on outoa jos ei hetkauta kun vanhempi sairastuu. Oli minkä ikäinen tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmankin ihmisen kuolema voi olla yllättävä ja äkillinen. Se voi olla hyvin traaginen ja suru voi olla kaikennielevän suuri, jos on ollut hyvin läheinen vanhempansa kanssa.
Ei kyse ole mistään kyvyttömyydestä hyväksyä vanhenemista ja kuolemaa, vaan rakkaudesta ja surusta. Läheisen ihmisen menettäminen on todella kauheaa, kaikki eivät sitä tosin koskaan tule kokemaan, koska heillä ei ole ketään niin läheistä ihmissuhdetta.
Tottakai voi olla yllättävä ja äkillinen ja oman vanhemman menetys tuntuu.
Mutta sitä en ymmärrä että oma elämä rakentuu vanhemman varaan ja viisikymppinen itkee kun tajuaa että äiti on jo iäkäs ja kuolee eikä jää mitään mille perustaa oma elämä. Ei pystytä hyväksymään normaalia elämänkulkua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla on käsitys, että vakavat sairaudet eivät koske heitä tai heidän läheisiään. Ruokavaliosta ja elämäntavoista huolehtimalla ei saa ikuista elämää.
Terveelliset elämäntavat ovat vain tapa pitkittää kuolemaa.
Olet kuunnellut Arttu Wiskarisi.
Aloitus kuulostaa vähän samalta mitä olen itse kokenut. Vanhempani ovat minulle rakkaita ja tärkeitä, ja heidän sairastuminen ja pahoinvointi aiheuttaa minulle huolta, halua käyttää resurssejani heidät tukeen ja apuun. Kaipaan juttuseuraa ja tuon ilmi, miksi olen vaikka väsynyt (keskellä arkiyötä päivystykseen lähtö esim). Osa ystävistäni ei ole läheisiä vanhempiensa kanssa. He sitten kokevat varmaankin omaa suhdettaan reflektoiden ja ehkä jopa joskus vähän kateellisena, että mitä sitä aikuisista vanhoista ihmisistä niin stressaamaan. Olen ollut aika järkyttynyt tästä. Mutta samalla myös syvästi kiitollinen omista vanhemmistani ja tästä omasta ainutlaatuisen elämäni ihmissuhteesta joka minulle on suotu. Luopuminen on luonnollista mutta se ei ole helppoa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mua ainakin tulee järkyttämään omien vanhempien kuolema tai mahdollinen vakava sairastuminen vaikka kuinka luonnollinen osa elämän kiertokulkua onkin. Myös omien vanhempien vanhenemisen näkeminen on ahdistavaa ja minusta se on ihan luonnollinen reaktio. Miten edes voisi varautua asiaan jota ei ole ennen kokenut? Yllättyisin myös jos kuolisivat kun ikä alkaa vielä seiskalla kun isovanhemmat eläneet yhdeksänkymppisiksi.
Etkö ole nähnyt isovanhempiesi vanhenemista? Itse pystyn aika suoraankin seuraamaan sitä samaa aikajanaa, miten ikääntyminen kehittyy ja missä vaiheessa omat vanhempani ovat. Samalla myös kuoleman lähestyminen pysyy oikeastaan koko ajan mielessä.
Mä ehkä olen aika nuoresta oppinut ottamaan ns. lunkisti kun isoisäni teki itsarin mun ollessa 10v. Tiesi sairastuneensa vakavasti ja teki oman ratkaisun.
Hyvä aloitus. Kiitos. Lapset asuvat nykyään usein kaukana vanhemmistaan ja heille tulee aikanaan shokkina että vanhemmat jotka ovat aina olleet olemassa ja ehkä on käyty lomilla katsomassa heiyä tai sitten ei. Siyyen kun vanhempien voimat uupuvat vanhuuden ja mahollisten sairauksien myötä tarvitsevat lastensa apua viimeisinä elinvuosinaan käytännönasioissa että lapsen/lasten pitää järjestää kunnallista kotiapua vanhemmilleen ja vanhempien kotona selviytymisen heiketessä pitää hommata palvelutalopaikka joka sekin on nykyään melkoinen prosessi.
Muistan, kun appiukkoni (emme olleet silloin vielä naimisissa), kuoli syöpään 53-vuotiaana silloisen poikaystäväni kanssa ihan järkyttyneitä. Olihan appiukko nuori, mutta hän oli sairastanut keuhkosyöpää jo noin puolitoista vuotta. Olimme vain niin nuoria ja ymmärtämättömiä, että emme ymmärtäneet edes sitä, että kun hänet siirrettiin huonokuntoisena sädesairaalasta paikalliseen terveyskeskukseeen tarkoittavan sen sitä, että hoidoista on luovuttu, enää ei ole toivoa.
Myöhemmin valitettavasti elämä on tuonut monia sairastumisia lähipiirissä ja oireista ja annettavista hoidoista on jo oppinut päättelemään, missä mennään.
Ja tulee niitä vakavia sairastumisia jo 30-40-vuotiaillekin. Näitäkin tapauksia on sattunut valitettavasti useita.