Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (426)
Vierailija kirjoitti:
Aika turhaa arvostella kenenkään työpoissaoloja läheisen kuoleman jälkeen. Ne poissaolothan riippuu monesta tekijästä ja työkyvystä.
Samoin kuin siitä, mitä aiemmin on kokenut ja miten ne menetykset saanut käsiteltyä.
Ja melkein kaikissa tapauksissa on niin, että työpaikalle tulee vähemmän tappiota, jos surevat ovat vaikka palkallisella saikulla kuin että ovat työpaikalla surupäissään mokailemassa.
Suru sinänsä ei ole sairaus, mutta menetyksestä johtuva stressireaktio voi sitä olla. Läheisen järkyttävän kuoleman ja toisen läheisen äkillisen sairastumisen takia olen icd-koodeilla ilmaistuna F43-alkuisia palkallisia saikkuja saanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40v on aika nuori edelleen. Nykyään nuoruus jatkuu 80v saakka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika turhaa arvostella kenenkään työpoissaoloja läheisen kuoleman jälkeen. Ne poissaolothan riippuu monesta tekijästä ja työkyvystä.
Ne poissaolot läheisen kuoleman jälkeen johtuvat todennäköisesti siitä, että pitää hoitaa monenlaisia käytännön järjestelyjä, joita kaikkia ei pysty hoitamaan virka-ajan ulkopuolella. Hautajaisiakaan ei yleensä saa järjestettyä viikonlopulle, varsinkaan kaupungissa.
Ja aika moni asuu työn ym. asioiden takia kaukana omista synnyinseuduistaan. Ei siis voi ruokatunnilla tai töiden jälkeen käyväistä hoitamassa asioita, vaan pitää olla päivä tai useampi pois töistä.
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli ollessani teini, ja äitini kuoli kun olin 30. Kyllä surin
No haloo, tässähän oli puhe JÄRKYTYKSESTÄ silloin kun yli 70v!! vanhemmat kuolee! Aivan eri asia!
Itselläni asiaa hämärtää hieman se, että isovanhemmatkin ovat vielä elossa. Olen kyllä alkanut tiedostaa, että tässä voi hyvinkin kehittyä tilanne, että isovanhemmat ja vanhemmat ovat yhtä aikaa hoidettavina ja haudattavina. Vaikka olen tiennyt, että lapset on tehty nuorina ja ollaan pitkäikäisiä, olisin ajatellut, että elinikä ei pitenisi ihan näin paljoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolema järkyttää. Mitä ihmeellistä siinä on? Ihminen on harvoin aivan valmis lähtemään ja läheiset valmiita tällä siunaaman hetkellä, ellei henkilö jo lähempänä sataa vuotta. Monesti silloinkin.
Ja vaikka kuolema olisikin odotettu, silti se järkyttää. Mikä ihmeen sosiopaatti ap on jos ei ymmärrä, että läheisen kuolema järkyttää?
Vierailija kirjoitti:
Eihän se ole vaan se yksittäinen tapahtuma vaan kokonaisuus. Kolme-neljäkymppisenä omakin elämäntilanne saattaa olla monin tavoin kuormittava, on töitä, usein lainaa, ehkä oma perhe ja kaikenlaisi velvollisuuksia, sitten se läheisen menettäminen tulee siihen kaiken lisäksi.
Niin, kun toinen vanhemmistani kuoli ollessani yläasteikäinen, niin ei tarvinut itse huolehtia mistään käytännön asioista, ja sai tukea toiselta vanhemmalta, sisaruksilta, isovanhemmilta ja vanhempien sisaruksilta, sekä tietty ystäviltä. Sai tukea ja turva eikä jäänyt yksin. Aikuisena se stressi asioista olisi ollut ihan erilaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se mulle vaan oli järkytys, että molemmat vanhemmat kuoli 70-vuotiaina. Joo, kyllä tajuan, että 70v on jo vanha, mutta he olivat hyväkuntoisia, aktiivista elämää viettäviä, perusterveitä ja nuorekkaita. Molemmat kuoli syöpään ja molemmilla se kävi nopeasti.
En koskaan osannut ajatella, että olisin jo nelikymppisenä ilman vanhempia. Kuitenkin eläkeikää lähestyvillä työkavereillanikin on monilla vielä edes toinen vanhemmista elossa.
Ja asun palvelutalon vieressä niin näen jatkuvasti kuinka joku harmaantunut vanhus lähtee sieltä taluttamaan vieläkin vanhempaa ihmistä ja ymmärrän, että siinä on äiti ja tytär. Mä en koskaan päässyt edes tuohon vaiheeseen, että huolehtisin vanhemmastani.
No, toisaalta voi sen ajatella niinkin, että pääsin helpolla..
Tietysti se järkyttää vaikka rationaalisesti ajatellen tietää että se on paitsi mahdollista niin pitkällä aikavälillä väistämätöntä. Ne on voimakkaita kokemuksia mihin ei pysty valmistautumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni kuoli ollessani teini, ja äitini kuoli kun olin 30. Kyllä surin
No haloo, tässähän oli puhe JÄRKYTYKSESTÄ silloin kun yli 70v!! vanhemmat kuolee! Aivan eri asia!
Totta helvetissä asia järkyttää vaikka vanhempi olisi yli 70! Jessus millaisia sekopäisiä tunne-elämältään ameeban tasolla olevia ihmisiä täällä kirjoittaa.
Kuolemaa on surtu ja siitä on järkytytty aina. Jos niin ei tehdä, ollaan erkaannuttu ihmisyyden ytimestä. Onko ap tekoäly?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahapäivä vanhemmille, hyvä päivä perillisille 🤑
Omassa elämänpiirissä vain yksi on joutunut työkyvyttömäksi vanhempansa kuoltua syöpään, viiskymppinen nainen. Meni aivan pois tolaltaan, oli kuukausia pois töistä. Ja siis monella, monella muullakin on vanhemmat tai jopa muut perheenjäsenet kuolleet. Tuolla tätillä ei omien sanojensa mukaan ollut mitään muuta kuormitusta kuin se järkytys, että oma vanhempi kuoli. No pitääkö hän nyt leskestä huolta ja varmistaa läheiset viimeiset vuodet? Ei, kuppaa rahaa ja estää leskeä muuttamasta esteettömään asuntoon vaikka kremppaa jo paljonkin on. Voinee arvata, että leskenkin poismeno tulee täytenä yllätyksenä ja romahduttaa jälleen koko maailman.
Mutta toki moni joutuu työkyvyttömäksi myös vaikkapa koiran kuoleman ansiosta. Valitettavasti on todettava, että kyllä tässä jonkinlainen henkinen heikkous, ymmärtämättömyys ja ehkä naivismi haiskahtaa.
Ja toistetaan jälleen, että sureminen ja järkytys ei ole sama asia kuin täysi romahdus ja tolaltaan pois meno. Jälkimmäinen on harvinaista eikä todellakaan tapahdu kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onhan se ihan järkyttävää, että ihmiset ovat erilaisia ja kokevat asioita eri tavoin. Kaikkien kuuluu olla ap:n kaltaisia, ap:n suhtautumistapa on ainoa oikea tapa!
Onkohan suuri osa kommenteista saman kommentoijan kirjoittamia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aika turhaa arvostella kenenkään työpoissaoloja läheisen kuoleman jälkeen. Ne poissaolothan riippuu monesta tekijästä ja työkyvystä.
Ne poissaolot läheisen kuoleman jälkeen johtuvat todennäköisesti siitä, että pitää hoitaa monenlaisia käytännön järjestelyjä, joita kaikkia ei pysty hoitamaan virka-ajan ulkopuolella. Hautajaisiakaan ei yleensä saa järjestettyä viikonlopulle, varsinkaan kaupungissa.
Ja aika moni asuu työn ym. asioiden takia kaukana omista synnyinseuduistaan. Ei siis voi ruokatunnilla tai töiden jälkeen käyväistä hoitamassa asioita, vaan pitää olla päivä tai useampi pois töistä.
Niin, vuokra-asunto pitää tyhjentää ennen kuun vaihdetta ja matkaa on satoja kilometrejä. Sisarus asuu vielä minuakin kauempana. Onneksi äitini on raivannut vanhempieni tavaroita jo vuosien ajan, jotta tyhjennettävää on sitten aikanaan vähemmän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monilla on käsitys, että vakavat sairaudet eivät koske heitä tai heidän läheisiään. Ruokavaliosta ja elämäntavoista huolehtimalla ei saa ikuista elämää.
Terveelliset elämäntavat ovat vain tapa pitkittää kuolemaa.
Kuulemma parantavat elämänlaatua myös.
Joo, ihmettelen samaa. Oma isäni kuoli vuonna 2023 ja oli 84-vuotias. Ystävän mummo kuoli 88-vuotiaana ja ystävä ei ole vieläkään päässyt siitä yli, vaan on käsinyt vakavasta masennuksesta mummon yllättävän kuoleman jälkeen. Tästä on jo 12-vuotta, kun ystävän mummo kuoli. En ymmärrä ystävää ollenkaan. Taitaa olla pumpulissa kasvatettu, kun jo 34-vuotias nainen ei pääse yli 88-vuotiaan mummonsa kuolemasta. Eikä ystävä pysty enää olla työelämässä koska vakava masennus estää sen.
Onhan se varmaan kiva saada verenpainetaudin tai elintapadiabeteksen myötä aivoinfarkti ja vaikkapa halvaantua viimeisiksi vuosikseen.
Eihän se ole vaan se yksittäinen tapahtuma vaan kokonaisuus. Kolme-neljäkymppisenä omakin elämäntilanne saattaa olla monin tavoin kuormittava, on töitä, usein lainaa, ehkä oma perhe ja kaikenlaisi velvollisuuksia, sitten se läheisen menettäminen tulee siihen kaiken lisäksi.