Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?

Vierailija kirjoitti:

Ihan sairasta, että ystävyys nähdään kuormittavana asiana. Sehän on nimenomaan se voimavara kaiken kuormittavan keskellä.

Niin. On ystäviä ja 'ystäviä'. Jotkut 'ystävät' olisi saanut jäädä kokonaan tapaamatta, niin olisi säästynyt paljolta pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sairasta, että ystävyys nähdään kuormittavana asiana. Sehän on nimenomaan se voimavara kaiken kuormittavan keskellä.

Mun mieletä tuo kuitenkin edellyttää, että kun itse elät kuormittavaa elämänvaihetta, ystäväsi eivät kuormita sinua omilla kuormittavilla elämänvaiheilla. Mulla oli pari vuotta sitten tilanne, että napaurissani asui muistisairas äitini. Karkaili vuorokaudenajoista riippumatta. Vaikka olinkin lyhentänyt työaikaani ja tein vain 3-päiväistä työviikkoa, silti oli jo pelkästään se tilanne rankka, kun jousuin äisinkin juoksemaan vanhempieni luona. Sattui sitten niin, että kaksi hyvää ystävääni sairastui vakavasti ja yhden ystäväni puoliso. Joten kaiken sen oman elämäni lisäksi sitten - ystäviä kun ollaan - minä käytin joka päivä vähintään 3 tuntia ystävieni murheiden kuuntelemiseen. Heistä kenelläkään ei riittänyt voimia mun murheideni kuuntelemiseen enkä oikeastaan sellaista edes kaivannutkaan vaan enemmän sitä, että joku olisi jutellut mun kanssani jostain kivoista ja iloisista asioista eikä alati vaan kaikesta kurjasta. Mulla olisi kyllä ollut sellaisia kavereita, mutta he halusivat sitten tavata ja tehdä jotain yhdessä ja mä taas en äidin karkailujen vuoksi voinut lähteä kovinkaan kauaksi kotoani. 

Vierailija kirjoitti:

En ole tullut hakemaan ystäviä, eipä niitä minulla olekaan.

 

Mutta silti oli ihan pakko päästä vastaamaan tähän kysymykseen edes jotain, jotta saat kertoa että MINäMinä?

Onko osasyy some? Somen kautta saa mielikuvaa sukulaisten ja tuttujen elämästä. Pysyy kärryillä soittelemattakin.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on valjennut, ettei sen elämän tarvitse olla tietyn kaavan mukainen ja olen vetäytynyt maalle omiin oloihini.  Kun edes hetkeksi uskallamme lakata juoksemasta siinä oravanpyörässä, jonka olemme itsellemme ehtineet luoda, saattaa mieleemme nousta kysymys kuka minua käskee ja kenen takia tätä kaikkea teen? Jos meissä on rohkeutta pysähtyä ja tarkastella elämäämme oikeasti, millaista elämää sinä haluat elää?

Olen tehnyt samoin. Kaikki entiset ystävät ja kaverit elävät täysin erilaista elämää kuin minä ja yhteydenpito on puolin ja toisin hiipunut. Perheellisten kanssa ei ole yhteistä, kun itse olen lapseton ja urasuuntautuneiden kanssa ei siksi, että vaikka oma työni on minulle tärkeää, sitä eivät uraihmiset pidä oikein minään. 

Minulla kyllä olisi aikaa ystäville, mutta mistäpä niitä löytäisin, kun en täältä töllistäni poistu kuin ruokakauppaan. Lisäksi tarpeeksi samankaltaisia ihmisiä ei missään oikein kohtaa, vaikka jossain kävisikin tai jos kohtaa, heitä ei ystävystyminen kiinnosta. 

Ystävät hankitaan lapsena koulusta ja naapurista ja nuorena koulusta sekä harrastuksista, ehkä vielä varhaisaikuisuudessayliopistossa. He ovat sydämessä, vaikka asuisivat Australiassa ja näkisi harvoin. Ystävyys on jotain suurta ja syvää. Ystäviä tuskin voi olla 10 enempää? Minulla on 3; 4 on jo kuollut. 

Tuttavia ihminen voi saada koko elämänvarrella. Jotkin enemmän, jotkin vähemmän. Riippuu elinpiiristä ja persoonallisuudesta. Haluasin saada uusia tuttavia, sillä kaipaan seuraa esim. metsälenkeille, kiipeilyyn kallioilla ja marjastukseen, olisi myös ihanaa joskus keskustella kaunokirjallisuudesta ja filosofiasta sekä hengellisistä asioista. Ei vaan löydy, ei millään. Onneksi on aviomies sentään, jotta on matkaseuraa sekä pääsee tennistä pelaamaan.     

Vierailija 65/66 olisi juuri sellainen ihminen, johon haluaisin tutustua. Kiinnostavia ihmisiä on vaikea löytää todellisessa elämässä. Harmi. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on tullu joku sosiaalinen kiintiö täyteen. En saa enää mitään toisten seurasta. Se ei lataa millään tavalla vaan ainoastaan kuluttaa. On raskasta kuunnella ihmisten murheita tai toisaalta onnellista hehkutusta. Tyhjänpäiväinen jutustelu on kaikista kamalinta.

Minä olin tässä tilanteessa muutama vuosi sitten. Oli stressaava asiakaspalvelutyö ja aivan helkutin raskas työkaveri, jonka kanssa olin jatkuvasti samassa tilassa. Olen introvertti ja vaikka vapaa-ajalla en ihan hirveästi ihmisiä nähnyt, tuli todellakin sosiaalinen kiintiö niin täyteen, että luovuin jopa rakkaasta harrastuksesta, koska siellä täytyi olla ihmisten kanssa. 

Nyt olen ollut muutaman vuoden niin, että ihmiskontakteja on puolison lisäksi vain harvoin ja vasta viime aikoina olen huomannut, etten enää väsy aivan täysin lyhyestä vierailusta sukulaisilla tms. Nykyään jo jaksaisin ystäviäkin taas, mutteihän niitä ymmärrettävästi enää ole jäljellä, kun vetäydyin vuosiksi kokonaan omiin oloihini. 

Vierailija kirjoitti:

Itsellä samoja fiiliksiä. Toki elän ruuhkavuosia, eli päivällä on työt ja illalla lasten kanssa touhuamista. Ne kaverit joilla ei ole lapsia, on ties mitä harrastuksia tai töistäpalautumiskoomailua.

 

Me suomalaiset kunnioitetaan myös niin paljon toisten aikaa ja tilaa että kynnys soitella on korkea, ettei vaan häiritä toisia.

 

Me suomalaiset olemme myös erittäin sosiaalisia ja haluamme pitää ystävistä kiinni, sillä mikään ei ole arvokkaampaa kuin ystävät. Kaikki eivät ole sosiaalisesti jänishousuja. 

Mä en kyllä pidä nk elämäntilanneystäviäkään mitenkään huonona asiana. Ikävämpäähän se on, jos haluaisi työssäkäyvän ihmisen seurakseen keskellä päivää leikkipuistoon. Paljon järkevämpää silloin viettää päivisin aikaa leikkipuistoissa niiden aikuisten kanssa, joilla on sama elämäntilanne. 
Mun mielestä on ihan normaalia, että ihmiset, joiden kanssa olet paljon ja usein tekemisissä, muttuvat läheisemmiksi. Heidän kanssaan jutellaan ihan arjen kuulumisia ilman, että kumpikaan odottaa, että sulle olisi viimeisen vuorokauden aikana tapahtunut jotain suurta ja merkittävää. Tällaiset suhteet voivat kestää vuosikausia, jos kummallakin elämäntilanne pysyy samana tai jos muuttuukin, muuttuu samaan suuntaan. 
Nyt eläkeiän kynnyksellä huomaan edelleen, että ne, ystävät ja kaverit, joilla aika menee mökkeilyyn, lastenlasten kanssa olemiseen yms, ovat kiireisiä. Osa heistä vielä työelämässäkin. Kun työelämä jää taakse, onkin aikaa käydä vaikka arkisin lounaalla. Paitsi jos lapsenlapsi on sairas, niin saattavat olla hoitamassa lasta, jotta tämän vanhemmat voivat olla töissä. Olen ennekin sanonut ja sanon taas kerran, että harvalla on samat kaverit päiväkodissa ja hoivakodissa. 

Vierailija kirjoitti:

No olen kai vasta kakkosvaihtoehtoystävä. Jos olemme jo sopineet jotain, niin kohta tulee viesti, että Maiju otti yhteyttä menenkin hänen kanssaan. Ei nappaa sopia mitään tuollaisen kanssa. 

 

Sama juttu, kelpasin varaystäväksi kyllä. Mutta, en enää suostu kenenkään ovimatoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole tullut hakemaan ystäviä, eipä niitä minulla olekaan.

 

Mutta silti oli ihan pakko päästä vastaamaan tähän kysymykseen edes jotain, jotta saat kertoa että MINäMinä?

 

Kaavipa ne hiekat sieltä vaginastas, niin olo helpottaa.

sama täällä yhteyden pito yksisuuntaista, tuntuu että vaan häiritsen hänen elämää.siksi olen lopettanut soittamisen ja käymisen. 

mikähän idiootti tuon vagina jutun kirjoitti hiekkojen kera

Pidän eniten yhteyttä niihin ystäviini, joiden kanssa on samat harrastukset. Nähdään pari kertaa viikossa.

Kotiini en mielellään kutsu kavereita, paitsi ehkä kesäisin, kun voidaan istua ulkona - tykkään kokata.

Sen sijaan on helpompi nähdä kahvilassa tai baarissa.

Vierailija kirjoitti:

On eri asia kuunnella ihmisten valittavan peräpukamistaan ja sormen haavasta, kuin tukea ystävää joka sairastaa syöpää.

Aika harva ystävä jaksaa/viitsii olla vakavasti sairaan tukena. Eipä vointeja jakseta edes kysellä. 

Surullista, mutta niin totta.

No mulla ainakin, että kun olen ystäviin yhteydessä, niin haluan olla iloinen ja pirteä ja huomioonottava. Ja silloin kun on omat voimat vähissä mistä syystä ikinä, niin en jaksa olla noita. Ja jos olen sellaisessa "matalammassa energiassa" yhteydessä ystäviin, niin se tuntuu itselle vaan ahdistavalta ja on vaikeaa esim. pitää rajojaan. 

Eli mulla on erikseen "sosiaalinen minä" ja "minä itselleni" ja joskus (usein) ei jaksa pitää sitä sosiaalista minää vaan on vaan itselleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ystävyys päättyi kun ex-ystäväni sanoi, ettei jaksa kuunnella sairaiden valittamista. Siitä kolmen kuukauden päästä minulta diagnosoitiin syöpä ja aloitettiin hoidot. Eihän tuossa tilanteessa voi muuta kuin sanoa, että on kuormittava elämänvaihe töiden vuoksi ja hoidattaa itsensä terveeksi. 
Sanoin, että otan yhteyttä kun kuormittava elämänvaihe on ohi. En ole viitsinyt ottaa yhteyttä, koska onko se aitoa ystävyyttä jos toiselle ei voi rehellisesti kertoa sairaudestaan? 
Mielestäni elämä on niin lyhyt, ettei kannata uhrata sitä sellaiseen karuista tosiasioista puhumisesta varomiseen. En tiedä, minkä vuoksi juuri sairaudet ovat hänelle herkkä aihe? Minusta ne ovat osa ihmisten epätäydellistä elämää. 

 

Mullakin oli syöpä ja kerroin siitä muutamalle ystävälleni, mutta ei ikinä kyselty vointiani yms sitä vastoin kaikki heidän

Kovin on sama kokemus. Tsemppiä sulle ja parempaa huomista toivottaen.

Tästä tuli mieleen ulkomaalaiset sisustus- ja remonttiohjelmat, joissa keskeistä tuntuu olevan se, että kodin tilat soveltuvat ystävien ja sukulaisten kestittämiseen. Toista se on Suomessa. Hyvä jos ehditään kerran vuodessa nähdä ohimennen kahvilassa.

Vierailija kirjoitti:

Jos ehdotan kaverille jotain, se ei koskaan kelpaa, vaan pitää mennä hänen halujen mukaan. En oikein jaksa tuota, olkoon. 

Tämä! Kiitos, kun nostit asian esille.