Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?

Mua raivostuttaa se, että perheelliset dumppaavat kaverit yli laidan. Elin pitkään yksin, nyt en enää, mutta sen opin, mitä suunnatonta julmuutta on, että ystävä muuttuu yhdentekeväksi, kun kainalossa on puoliso.  En voi käsittää tätä piirrettä meidän kulttuurissa. Se on täysin oma valinta.

Mun prioriteetti on että jos en jaksa ulkoilla kuin kerran viikossa lapseni kanssa viikonloppuna, niin lapsi menee kavereiden edelle aina. Jos jaksaisin useammin, niin voisin nähdä kerran kuussa lauantaina, mutta en jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ystävyys päättyi kun ex-ystäväni sanoi, ettei jaksa kuunnella sairaiden valittamista. Siitä kolmen kuukauden päästä minulta diagnosoitiin syöpä ja aloitettiin hoidot. Eihän tuossa tilanteessa voi muuta kuin sanoa, että on kuormittava elämänvaihe töiden vuoksi ja hoidattaa itsensä terveeksi. 
Sanoin, että otan yhteyttä kun kuormittava elämänvaihe on ohi. En ole viitsinyt ottaa yhteyttä, koska onko se aitoa ystävyyttä jos toiselle ei voi rehellisesti kertoa sairaudestaan? 
Mielestäni elämä on niin lyhyt, ettei kannata uhrata sitä sellaiseen karuista tosiasioista puhumisesta varomiseen. En tiedä, minkä vuoksi juuri sairaudet ovat hänelle herkkä aihe? Minusta ne ovat osa ihmisten epätäydellistä elämää. 

Onko tullut mieleen, että ehkä kyseessä oli ystävän suusta hypännyt sammakko? Ääni kellossa olisi voinut muuttua, jos olisit kertonut hänelle sairaudestasi. Tai sitten olisit siitä voinut tiedottaa ja olla sen koommin enää aiheesta puhumatta, tai ainakin kysyä onko tosiaan niin, ettei hän halua kuulla sairauteesi liittyviä kuulumisiasi. Nyt annoit syövän tulla ystävyyssuhteesi väliin ja ehkä vielä tuhota sen.

Vierailija kirjoitti:

Mun prioriteetti on että jos en jaksa ulkoilla kuin kerran viikossa lapseni kanssa viikonloppuna, niin lapsi menee kavereiden edelle aina. Jos jaksaisin useammin, niin voisin nähdä kerran kuussa lauantaina, mutta en jaksa.

Mutta miks ei voi ulkoilla kimpassa? On munkin lapsi mun prioriteetti, ja kun olen yh, niin ei mulla ole mitään lapsetonta aikaa. Porukalla nähdään.

Nuorempana jaksoin soitella ystäville ja hengailla iltaisin tai viikonloppuisin. Sitten aloin ymmärtää paremmin, mitä haluan elämältä. En ole hengailija tai höpöttäjä. Olen introvertti ja puolisoni on paras ystäväni, jonka kanssa voin keskustella mistä vaan. Sosiaalista elämää tulee kummankin perheen ja suvun kautta ihan tarpeeksi. Töissäkin on aina ollut joku kaveri, jonka kanssa jakaa arkisia asioita.  Pari kertaa vuodessa vaihdan kuulumisia kahden vanhan ystävän kanssa.

Tykkään lukemisesta, kirjoittamisesta, liikuntaharrastuksista, puutarhanhoidosta. En kaipaa seuraa näihin, paitsi joskus puolisostani. 

Joskus olen saanut uusia tuttavia, jotka ovat halunneet viettää enemmän aikaa yhdessä. Käytännössä siis olisi pitänyt juoda teetä jomman kumman kotona ja keksiä puhuttavaa siitä, mitä kuuluu. Tai kierrellä kirppareita tai mennä yhdessä vaikka joogatunnille. Osaan tehdä noita asioita ihan sujuvasti yksin. Näille ihmisille en osaa etsiä aikaa arjestani. Teen mielummin jotain mistä nautin. 

Ihmiset ovat minusta parhaimmillaan lyhyissä, ohimenevissä kontakteissa. On kiva kuulla elämäntarinoita mutta toisten arkea en jaksa jakaa.

Kun on tuppisuita

Kun ei kuljeta samoja polkuja samoihin aikoihin

Passivisuus

Jos ei kemiat kohtaa, on se vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun prioriteetti on että jos en jaksa ulkoilla kuin kerran viikossa lapseni kanssa viikonloppuna, niin lapsi menee kavereiden edelle aina. Jos jaksaisin useammin, niin voisin nähdä kerran kuussa lauantaina, mutta en jaksa.

Mutta miks ei voi ulkoilla kimpassa? On munkin lapsi mun prioriteetti, ja kun olen yh, niin ei mulla ole mitään lapsetonta aikaa. Porukalla nähdään.

Jatkan vielä, että meille voi tulla kylään, vaikka ei ole siivottu, ja meillä tarjoillaan sitä, mitä sattuu olemaan, vaikka sitten purkkihernaria. Tämän vaihtoehto olisi se, etten näkisi ystäviä koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Väsyin someen enkä ole kirjautunut Facebookiin enää vuosiin. Sen myötä myös kontaktit tuttuihin ja jopa sukuun jotenkin hävisivät. Ehkä on totuttu siihen että kaikkien kuulumiset voi tarkistaa sieltä ja suora soittelu tai viestittely on jäänyt pois. Itse jaksoin soitella aina välillä kysyen kuulumisia ja järjestäen tapaamisia, kunnes noin vuosi sitten kyllästyin. Sen jälkeen on ollut hiljaista. Omat sisaruksenikin ottavat nykyään yhteyttä vain jos on oikeasti asiaa.

Ymmärrän hyvin. Facen alkuaikoina mullekin tuli FB-kavereiksi vanhoja koulukavereita ja kaukaisempia sukulaisiakin. Siis niitä, joihin ei ollut pitänyt mitään yhteyttä sitten kouluvuosien. Pari vuotta sitten totesin, että en yksinkertaisesti jaksa pitää yhteyttä edes kerran kuukaudessa yli kolmeensataan ihmiseen. Ja varsinkin, kun Facen algoritmi ei heidän päivityksiään tuonut enää uutisvirtaani vaan olisi pitänyt käydä jokaisen päivitykset katsomassa erikseen. Poistin lähes kaikki eli jätin vain noin 20. Joitain heistä on tullut takaisin ja joitain on ihan uusiakin, mutta tämä on mulle just hyvä näin. 

Mitä tulee yhteydenpitoon ilman mitään asiaa, niin elämässäni on vain muutama ihminen, jolta sellaista yhteydenpitoa edes toivon.  Tarkoitan näitä mitä sulle kuuluu, mihin vastaan, että no eipä mitään ihmeitä, ja toinenkin sanoo, että ei mullekaan mitään ihmeitä ja sitten toivotetaan mukavaa päivänjatkoa. Näin kärjistettynä. Omalla kohdallani tämä kyllä johtuu ihan siitä, ettei mun elämässäni kovin paljon mitään tapahdukaan. Ainakaan sellaista, mitä haluaisin jakaa muiden kuin kaikista lähimpien kanssa. 

Mutta ihmiset on tässäKIN suhteessa erilaisia. 

Jossain vaiheessa elämää huomaa ettei aikaa ole töiden, perheen/sukulaisten ja harrastusten ohella monellekkaan kaverille. Siinä vaiheessa karsiutuu pois ne jotka eivät ole tärkeimpiä. 1-3 ystävää on jo paljon jos niihin ei lueta työkavereita, harrastuskavereita eikä sukulaisia. 

Ehkä me suomalaiset vaan tuppaamme olemaan tällaisia. Ihmissuhteet kariutuvat herkästi kun niitä ei jakseta tai edes haluta ylläpitää. Täällähän on aina kärsitty paljon yksinäisyydestä ja arvostettu itsenäisyyttä. Ja toisaalta kun omia tuttujani mietin, aika moni heistä kyllä tapaa omia läheisimpiä kavereitaan aina silloin tällöin. Kyllä suomalainen osaa sosiaalinenkin olla, riippuu vähän ihmisestä. 

Vierailija kirjoitti:

No olen kai vasta kakkosvaihtoehtoystävä. Jos olemme jo sopineet jotain, niin kohta tulee viesti, että Maiju otti yhteyttä menenkin hänen kanssaan. Ei nappaa sopia mitään tuollaisen kanssa. 

 

I feel you!

Tämä on niin ärsyttävää, varsinkin kun itse en haali mitään muuta jos olen sopinut ystävän kanssa jotain. Hän voi siis siihen luottaa. Kummasti prioriteetit hänellä itsellään muuttuu tosi nopeasti ja tapaamisemme usein peruuntuvat. Huvittaa jo, kun on eka vaahdottu, et tarviin tän tapaamisen kun arki on rankkaa ja sit yhtäkkiä se ei ole ollenkaan tärkeä.  En mä edes enää jaksa ottaa noita tosissaan ennenkuin vasta ihan kalkkiviivoilla. Arvata saattaa, että jos minä toimiston samoin siinä ei sanoja säästellä.

Inhoan riitaa ja sitä onkin varmaan voinut hyödyksi käyttää. En minäkään kuitenkaan mitä tahansa enää siedä. Tärkeä, pitkäaikainen ystävä on ollut, mutta käytös jota olen viime vuosina kohdannut ei enää sovi sanalle ystävä. 

Aikuisten ihmisten ei kuulu enää käyttäytyä kuten teini-ikäiset. Keskityn mieluummin mukaviin asioihin kuin toisen suuttumisiin ja siihen, että koskaan vika ei ole siellä.

Ei ole uutinen, että monen ihmisen voimavarat eivät vain riitä kaikkeen, mitä vaaditaan. Ihmissuhteitten hoitaminen jo muutenkin ylikuormitetussa tilanteessa on liikaa. Niistä voi joustaa, mutta useimmista asioista ei voi.  rennosti.m

Vierailija kirjoitti:

Jossain vaiheessa elämää huomaa ettei aikaa ole töiden, perheen/sukulaisten ja harrastusten ohella monellekkaan kaverille. Siinä vaiheessa karsiutuu pois ne jotka eivät ole tärkeimpiä. 1-3 ystävää on jo paljon jos niihin ei lueta työkavereita, harrastuskavereita eikä sukulaisia. 

Siinä vaiheessa myös käy aika monelle niin, ettei osunutkaan kenenkään top kolmoseen, ja jää ihan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä me suomalaiset vaan tuppaamme olemaan tällaisia. Ihmissuhteet kariutuvat herkästi kun niitä ei jakseta tai edes haluta ylläpitää. Täällähän on aina kärsitty paljon yksinäisyydestä ja arvostettu itsenäisyyttä. Ja toisaalta kun omia tuttujani mietin, aika moni heistä kyllä tapaa omia läheisimpiä kavereitaan aina silloin tällöin. Kyllä suomalainen osaa sosiaalinenkin olla, riippuu vähän ihmisestä. 

Mulla on meksikolainen miniä, asunut Suomessa jo toistakymmentä vuotta. Kun hän oli asunut vähän aikaa täällä, sanoi, että suomalaisten kanssa on tosi vaikea ystävystyä. Kun sitten ystävystyi, sanoi, että Meksikossa näin läheisiä ihmissuhteita on yleensä sisaruussuhteet tai muut suhteet ihan vaan lähisukulaisiin. Meksikossa ystäviksi kutsutaan monia sellaisia, joita suomalaiset pitää vaan kavereina tai tuttavina. Suomessa taas sukulaisuussuhteet on paljon höllempiä ja siksi ystävä on enemmän "sisko" kuin biologinen sisko. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ystävyys päättyi kun ex-ystäväni sanoi, ettei jaksa kuunnella sairaiden valittamista. Siitä kolmen kuukauden päästä minulta diagnosoitiin syöpä ja aloitettiin hoidot. Eihän tuossa tilanteessa voi muuta kuin sanoa, että on kuormittava elämänvaihe töiden vuoksi ja hoidattaa itsensä terveeksi. 
Sanoin, että otan yhteyttä kun kuormittava elämänvaihe on ohi. En ole viitsinyt ottaa yhteyttä, koska onko se aitoa ystävyyttä jos toiselle ei voi rehellisesti kertoa sairaudestaan? 
Mielestäni elämä on niin lyhyt, ettei kannata uhrata sitä sellaiseen karuista tosiasioista puhumisesta varomiseen. En tiedä, minkä vuoksi juuri sairaudet ovat hänelle herkkä aihe? Minusta ne ovat osa ihmisten epätäydellistä elämää. 

Ymmärrän!

Omassa elämässäni on ollut päinvastainen tilanne jossa en vain osannut tukea oikealla tavalla. Kyse ei tietääkseni ollut syövästä, eikä tietoa mistä. Ymmärrän, että se epätietoisuus on raskasta, mutta mikään kannustus, kuuntelu tai muu ei tuntunut kelpaavan. Aina väärät sanat tai väärin toimittu ja reagoitu.  Ymmärrän vihaisuuden tilanteessa, mutta en ymmärrä miksi minun tehtäväni on olla vain se likasanko ja kiukun kohde, muuten vain pelkkää ilmaa. 

En jaksanut, koska itselläni myös kuormittava elämäntilanne jolle ei ystävyydessämme ollut lainkaan tilaa. En siis häntä kuormittanut lainkaan omalla tilanteellani, koska kyse ei ole siitä kummalla menee huonommin. Hän toki tiesi sen kyllä, mutta silti minä olin se jolle kiukuteltiin, mukavat asiat tehtiin sitten muiden ystävien kanssa.

Pakko oli lopulta itselleni myöntää, että minä en pysy henkisesti terveenä jos jatkan hänen ehdoillaan. En tiedä palautuuko tilanne koskaan siihen normaaliin mitä joskus ennen sairastumista oli, aika sen näyttää, mutta sylkykupiksi enkä vaihtoehdoksi X en enää ala.  Sen verran itsekunnioitusta minullakin on etten mitä vaan suostu nielemään.

Niin tässä ketjussa ei nyt ollut kyse siitä, miksi jollain on mennyt välit poikki jonkun tietyn ystävän kanssa, vaan siitä, miksi ei jakseta pitää ystäviä elämässä mukana ylipäänsäkään.

Vierailija kirjoitti:

Kun on tuppisuita

Kun ei kuljeta samoja polkuja samoihin aikoihin

Passivisuus

Jos ei kemiat kohtaa, on se vaikeaa.

 

 

Miksi sun kavereista tuli passiivisia tuppisuita?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole uutinen, että monen ihmisen voimavarat eivät vain riitä kaikkeen, mitä vaaditaan. Ihmissuhteitten hoitaminen jo muutenkin ylikuormitetussa tilanteessa on liikaa. Niistä voi joustaa, mutta useimmista asioista ei voi.  rennosti.m

Elämä on valintoja. Turhat ystävät usein pelkkä taakka. Petolliset ystävät ovat pahempia kuin viholliset.

Tosi ystävyys kestää ja jatkuu siitä mihin jäätiin kun lapset syntyivät. Ei siinä marista "ei oo sustakaan kuulunut mitään". Siinä vaa  iloitaan "kiva nähdä sua taas!" Ei se kaikkien  kanssa onnistu. Jotkut haluavat syyllistää.

Vierailija kirjoitti:

Niin tässä ketjussa ei nyt ollut kyse siitä, miksi jollain on mennyt välit poikki jonkun tietyn ystävän kanssa, vaan siitä, miksi ei jakseta pitää ystäviä elämässä mukana ylipäänsäkään.

Nämä asiat liittyvät usein toisiinsa. Tarpeeksi, kun muihin pettyy, ei välttämättä jaksa pitää yhteyttä edes vanhoihin ja hyviin ystäviin. Ei halua kuormittaa muita omilla ongelmillaan eikä luota siihen, että ystäviltä voisi saada tukea.