Hankala äitisuhde ja välienkatkaisu
En tiedä mitä ihmettä tekisin äitini kanssa johon haluan katkaista välit. En ole oikeastaan koskaan päässyt itsenäistymään ja irtaantumaan äidistäni koska äiti ei anna sen tapahtua. Pakonomaisesti täytyy pitää häneen yhteyttä. Ei meillä ole edes mitään kunnollista äiti-tytär suhdetta ollut koskaan. Kylmä suhde ollut aina missä ei ole ollut lämpöä ja rakkautta ei yhtään.
Lapsena olin aina äidin tukija ja terapeutti. Kuuntelin jo alle 10 vuotiaana äidin parisuhdeongelmia ja ratkoin hänen asioita. Enää en jaksa ja haluaisin etäisyyttä. Mutta tämä ei sovi äidilleni. Hän on jotenkin saanut välimme sellaiseksi että minun on pakko suunnilleen olla yhteyksissä häneen. Alkanut ihan ahdistaa koko tämä ihmissuhde ja ahdistun kun nään että häneltä tulee viesti, koska tiedän että minun on velvollisuuttani pakko vastata siihen. On siis todella pakko-oireinen myös, pesee käsiä sairaalloisen paljon että ne on ihan vereslihalla, pelkää kaikkea, katastrofiajattelee. Jos en siis pariin tuntiin vastaa puhelimeen niin hän ajattelee minun olevan kuolleena jossain ojassa. Ja aina olen ollut todella vastuullinen että pääsen kotiin yms..
Mutta eihän se riitä kun hänellä on vaan ne katastrofiajatukset. Jos en vastaa hänelle hän tulee ovelleni, muka tuomaan ruokaa, tulee ajelemaan autolla harrastuspaikkani ympärille, soittaa 10 kertaa, soittaa siskolleni olenko hänelle vastannut.
En oikeasti suoraan sanoen jaksa enää häntä ja vastata/olla yhteydessä siksi että minun on pakko. Luulen että mulla ois parempi ilman häntä ja hänen vainoharhaisia ajatuksia. Välillä tuntuu että se ajatuksenjuoksu hänellä on sellaista että ei kellään tuu ees mieleen tommoset kauhuskenaariot. Tässä vanhemmiten on tullu sellanen olo että en pidä hänestä yhtään ja kun hän on tommonen ahdistunut. Ei hänelle voi ikinä kertoa mistään asioista ees kun se niistäkin kehittää kaikenlaista kauhuskenaariota. Edes puhelinta ei sais ladata yöllä.
Eikä hänellä oikeesti tunnu menevän jakeluun se että jollakin voi oikeesti mennä paljon paremmin kun ei oo häneen yhteydessä. Ei hän nää itsessään mitään vikaa ja on niin täydellinen äiti ollut. Niin ja nykypäivänä hän kieltää jyrkästi että olisi pitänyt mua terapeuttinaan kun olin lapsi ja että muistan väärin. Muistan ihan oikein. Nykyäänkin pitää kannatella häntä ja jotenkin huomaan että hän vielä enemmän on alkanut ottaa avuttoman ja heikon roolia.
haluaisin ottaa etäisyyttä/katkaista välit edes joksiki aikaa mutta joku tässä estää. Varmaan hän on niin iskostanut päähäni että ei ole muita vaihtoehtoja ku OLLA YHTEYDESSÄ.
Yleisin tapahtumaketju on; hän laittaa viestiä - en vastaa - hän soittelee kymmenen puhelua - jos en vastaa niihinkään hän tulee ovelle
Kommentit (391)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on kolme siskosta ja soitellaan äitille usein. Ei se meiltä ole koskaan ollut mistään pois. Yksi on yh, toisella on ns.ydinperhe ja kolmas on sinkku. Kaikilla meistä on kavereita ja kaikki käydään töissä ja ollan ihan tavallisia. Meille vanhemmat on tärkeät eikä koeta tiivistä yhteydenpitoa mitenkään vaikeena. Kerrotaan myös elämästä ja menoista, niin äitikin tuntee kuuluvansa joukkoon.
Eikö äidillä ole omaa elämää? Puolisoa?
Iskä kuoli 10 vuotta sitten. Äitillä on silti kyllä oma elämä. Ei kai se oma elämä tarkoita, että ei saa olla lastensa kanssa missään yhteyksissä enää tai että me siskokset ei saataisi hänelle soitella ?
Vierailija kirjoitti:
Meitä on kolme siskosta ja soitellaan äitille usein. Ei se meiltä ole koskaan ollut mistään pois. Yksi on yh, toisella on ns.ydinperhe ja kolmas on sinkku. Kaikilla meistä on kavereita ja kaikki käydään töissä ja ollan ihan tavallisia. Meille vanhemmat on tärkeät eikä koeta tiivistä yhteydenpitoa mitenkään vaikeena. Kerrotaan myös elämästä ja menoista, niin äitikin tuntee kuuluvansa joukkoon.
Arvasin, joku jo älähti. Täällähän on häiriintyneet keski-ikäiset, äitejö, anoppeja, vanhuksia vihaavat.. eivät he ymmärrä normaalia yhteydenpitoa. Minkähänlaista menoa heillä aikuistuvien lastensa kanssa, en uskalla edes ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun lapset osaavat kalenteria käyttää ja itse laitan puhelimen muistioon..meillä vapaata lokakuun viimeinen viikonloppu, tullaan silloin la- yöksi jos sopii. Mikon synttärit 15.11, tervetuloa. Jouluksi menemme kuusamoon.
Oon siellä työtapaamisessa 16.10, jos oot kotona tlen pistäytymään ennen kotiin lähtöä.
Tämäkään ei liity ketjun aiheeseen. Tullaan yöksi _jos sopii_. Kysymys on siitä, että mitäs jos ei sovi? Oletko, että ok, vai menetkö siltikin, koputtelemaan ikkunoihin ja yövyt autossa pihalla, väillä huutaen ja koputellen herättäen koko korttelin?
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin on oma jälkeläinen, eikä naapurin jälkeläinen, mutta kyllähän noista viesteistä kalskahtaa juuri tuo, että koetaan omistavansa sen jälkeläisensä koko elämä. Ja hoetaan, että normaali ja älykäs lapsi osaa kyllä itsenäistyä vaikka vanhemmat vastustaisivat eivätkä opettaisi mitään itsenäiseen elämään kuuluvia asioita ja tekisivät itsenäistymisestä mahdollisimman hankalaa. Eli vastuu on täysin sillä lapsella, ja jos ei heti osaa ei ole älykäs eikä edes normaali. Vanhemmilla ei ole mitään vastuita liittyen lapseensa ja sen kasvatukseen. Tästä dynamiikasta se koko ongelma lähtee.
Niin te äitiongelmasta kärsivät siis myönnätte että olette vähän hitaita ja elämän hankkiminen tuottanut vaikeuksia. Ei ole lähdetty muihin kaupunkeihin opiskelemaan, ei kokeiltu siipiä vaihdossa, ei ees lähdetty mikkelistä kesätöihin linnanmäelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on kolme siskosta ja soitellaan äitille usein. Ei se meiltä ole koskaan ollut mistään pois. Yksi on yh, toisella on ns.ydinperhe ja kolmas on sinkku. Kaikilla meistä on kavereita ja kaikki käydään töissä ja ollan ihan tavallisia. Meille vanhemmat on tärkeät eikä koeta tiivistä yhteydenpitoa mitenkään vaikeena. Kerrotaan myös elämästä ja menoista, niin äitikin tuntee kuuluvansa joukkoon.
Arvasin, joku jo älähti. Täällähän on häiriintyneet keski-ikäiset, äitejö, anoppeja, vanhuksia vihaavat.. eivät he ymmärrä normaalia yhteydenpitoa. Minkähänlaista menoa heillä aikuistuvien lastensa kanssa, en uskalla edes ajatella.
Tässä käy usein sillä tavoin mielenkiintoisesti, että kun et itse jahtaa niitä lapsia jatkuvilla puheluilla ja arvioinneilla, niin ne lapset ihan itse ottavat yhteyttä ja välillä kysyvät jopa neuvoja... ilman että se vanhempi jyrää yli kaikesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä mun lapset osaavat kalenteria käyttää ja itse laitan puhelimen muistioon..meillä vapaata lokakuun viimeinen viikonloppu, tullaan silloin la- yöksi jos sopii. Mikon synttärit 15.11, tervetuloa. Jouluksi menemme kuusamoon.
Oon siellä työtapaamisessa 16.10, jos oot kotona tlen pistäytymään ennen kotiin lähtöä.
Tämäkään ei liity ketjun aiheeseen. Tullaan yöksi _jos sopii_. Kysymys on siitä, että mitäs jos ei sovi? Oletko, että ok, vai menetkö siltikin, koputtelemaan ikkunoihin ja yövyt autossa pihalla, väillä huutaen ja koputellen herättäen koko korttelin?
Kirjoitin aikuisten äitinä joka noin sopii aikuisten lastensa kanssa tapaamisista. Et vaan taas ymmärtänyt kun kaikki on vaikeeta.
Lapsillani on avaimet, he pääsevät meille, vaikken ole kotonakaan. Minulla ei ole heille avaimia enkä mene satojen kilometrien päähän sopimatta minäkää .
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on kolme siskosta ja soitellaan äitille usein. Ei se meiltä ole koskaan ollut mistään pois. Yksi on yh, toisella on ns.ydinperhe ja kolmas on sinkku. Kaikilla meistä on kavereita ja kaikki käydään töissä ja ollan ihan tavallisia. Meille vanhemmat on tärkeät eikä koeta tiivistä yhteydenpitoa mitenkään vaikeena. Kerrotaan myös elämästä ja menoista, niin äitikin tuntee kuuluvansa joukkoon.
Arvasin, joku jo älähti. Täällähän on häiriintyneet keski-ikäiset, äitejö, anoppeja, vanhuksia vihaavat.. eivät he ymmärrä normaalia yhteydenpitoa. Minkähänlaista menoa heillä aikuistuvien lastensa kanssa, en uskalla edes ajatella.
Tässä käy usein sillä tavoin mielenkiintoisesti, että kun et itse jahtaa niitä lapsia jatkuvilla puheluilla ja ar
Keski-ikäisenä siis kysyt kuitenkin siltä äidiltä neuvoja. Sinä pidät yhteyttä kun sinulle sopii.
Aika narsistinen maailmankuva sulla, minä , minä.
Joo kyllä mä myönnän, että elämän hankkiminen on tuottanut vaikeuksia. Olen siis tuo, joka kirjoitti käyvänsä traumaterapiassa PTSD:n ja traumaperäisen dissosiaatiohäiriön takia. Olen kuitenkin opiskellut hyvän ammatin ja saanut elämän syrjästä kiinni. Siitä, että se on ollut ajoittain haastavaa en suostu enää syyllisyyttä ja häpeää kantamaan, vaikka äitini mua tyhmäksi ja hitaaksi syyttääkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän se kalenterin ottaminen ollut vaan ihan sitä varten, että ei vahingossakaan yritä soittaa omalle jälkeläiselleen vääränä päivänä tai liian usein.
Jep. OMALLE. Ikiomalle omistamalleen ihmiselle.
No ei naapurinkaan jälkeläiselle ollut tarkoitus soitella.
Ei tarvitse, koska nämä rajattomat äidit kyllä kertovat mitä naapurinkin jälkeläiselle kuuluu, koska naapurin yhtä rajaton äiti on sen hänelle jo kertonut.
Naapurin miniä oli suuttunut, kun naapurin äiti (anoppi) oli mennyt hyvää hyvyyttään siivoamaan miniän (poikansa) jääkaapin. Vastaavasti miniä oli suuttunut, kun anoppi oli vienyt lapsenlapsensa parturiin, kun olivat niin hoitamattoman näköisiä.
Äitini i
Elämä yhtä rähinää vauvapalstan ulkopuolellakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on kolme siskosta ja soitellaan äitille usein. Ei se meiltä ole koskaan ollut mistään pois. Yksi on yh, toisella on ns.ydinperhe ja kolmas on sinkku. Kaikilla meistä on kavereita ja kaikki käydään töissä ja ollan ihan tavallisia. Meille vanhemmat on tärkeät eikä koeta tiivistä yhteydenpitoa mitenkään vaikeena. Kerrotaan myös elämästä ja menoista, niin äitikin tuntee kuuluvansa joukkoon.
Arvasin, joku jo älähti. Täällähän on häiriintyneet keski-ikäiset, äitejö, anoppeja, vanhuksia vihaavat.. eivät he ymmärrä normaalia yhteydenpitoa. Minkähänlaista menoa heillä aikuistuvien lastensa kanssa, en uskalla edes ajatella.
Tässä käy usein sillä tavoin mielenkiintoisesti, että kun et i
Ymmärsit väärin. Aikuinen lapsi siis _kysyisi_ neuvoja ja pitäisi yhteyttä jos äiti ei olisi rajaton ja jyräisi yli kaikessa.
Vierailija kirjoitti:
NELJÄN ÄITI, Tiedätkö että ei ne vanhemmatkaan pääse valitsemaan lapsiaan.
Kasvattamaan kumminkin pääsee. Tai olemaan läsnä ne kasvuvuodet. Olisit tehnyt lapsistasi sellaisia kotiapulaisia mitä haluat, lisää vielä ahdistanut ja väkivaltaillut, niin olisit saanut varmasti sellaisen kotipiian mitä kaipaat.
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mä myönnän, että elämän hankkiminen on tuottanut vaikeuksia. Olen siis tuo, joka kirjoitti käyvänsä traumaterapiassa PTSD:n ja traumaperäisen dissosiaatiohäiriön takia. Olen kuitenkin opiskellut hyvän ammatin ja saanut elämän syrjästä kiinni. Siitä, että se on ollut ajoittain haastavaa en suostu enää syyllisyyttä ja häpeää kantamaan, vaikka äitini mua tyhmäksi ja hitaaksi syyttääkin.
Se perinnöllisyys. Fyysistä pernnöllistä tautia sairastavat voivat nykyisin harkita riskin suuruutta. Tasapainottomuus pääsee periytymään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä on kolme siskosta ja soitellaan äitille usein. Ei se meiltä ole koskaan ollut mistään pois. Yksi on yh, toisella on ns.ydinperhe ja kolmas on sinkku. Kaikilla meistä on kavereita ja kaikki käydään töissä ja ollan ihan tavallisia. Meille vanhemmat on tärkeät eikä koeta tiivistä yhteydenpitoa mitenkään vaikeena. Kerrotaan myös elämästä ja menoista, niin äitikin tuntee kuuluvansa joukkoon.
Arvasin, joku jo älähti. Täällähän on häiriintyneet keski-ikäiset, äitejö, anoppeja, vanhuksia vihaavat.. eivät he ymmärrä normaalia yhteydenpitoa. Minkähänlaista menoa heillä aikuistuvien lastensa kanssa, en uskalla edes ajatella.
Tässä käy us
Mitä neuvoa haluaisit nyt viiskymppisenä kysyä äidiltäsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mä myönnän, että elämän hankkiminen on tuottanut vaikeuksia. Olen siis tuo, joka kirjoitti käyvänsä traumaterapiassa PTSD:n ja traumaperäisen dissosiaatiohäiriön takia. Olen kuitenkin opiskellut hyvän ammatin ja saanut elämän syrjästä kiinni. Siitä, että se on ollut ajoittain haastavaa en suostu enää syyllisyyttä ja häpeää kantamaan, vaikka äitini mua tyhmäksi ja hitaaksi syyttääkin.
Se perinnöllisyys. Fyysistä pernnöllistä tautia sairastavat voivat nykyisin harkita riskin suuruutta. Tasapainottomuus pääsee periytymään.
Ei ainakaan meillä, molemmat olemme siskoni kanssa tehneet päätöksen olla lisääntymättä. PTSD ja dissosiaatiohäiriö eivät ole kuitenkaan perinnöllisiä, vaan traumaperäisiä häiriöitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mä myönnän, että elämän hankkiminen on tuottanut vaikeuksia. Olen siis tuo, joka kirjoitti käyvänsä traumaterapiassa PTSD:n ja traumaperäisen dissosiaatiohäiriön takia. Olen kuitenkin opiskellut hyvän ammatin ja saanut elämän syrjästä kiinni. Siitä, että se on ollut ajoittain haastavaa en suostu enää syyllisyyttä ja häpeää kantamaan, vaikka äitini mua tyhmäksi ja hitaaksi syyttääkin.
Se perinnöllisyys. Fyysistä pernnöllistä tautia sairastavat voivat nykyisin harkita riskin suuruutta. Tasapainottomuus pääsee periytymään.
Ei ainakaan meillä, molemmat olemme siskoni kanssa tehneet päätöksen olla lisääntymättä. PTSD ja dissosiaatiohäiriö eivät ole kuitenkaan perinnöllisiä, vaan traumaperäisiä häiri
Mutta jos syytät tasapainotonta äitiäsi minä ainakin vedän johtopäätökset , anteeksi vain.
" Mitä neuvoa haluaisit nyt viiskymppisenä kysyä äidiltäsi? "
Minä ainakin ikävöin äitiäni, joka on pari vuotta ollut taivaan kodissa.
Haluaisin kysyä häneltä monta asiaa suvustani, paljon jäi kysymättä vaikka paljon ehdittiinkin puhua ja usein oltiin yhteydessä.
Silti minullakin on ollut koko ajan oma elämä, puoliso, omia lapsia ja työ.
Mutta äitiä ikävöin yhä silti.
Tunsin psyykkisesti sairaan naisen. Hänen kolme lastaan jäi alkoholiongelmaiselle isälke. En tiedä mitä heistä tuli, teini-ikä ei ainakaan lupaava.
Nainen sai tuttuni , vähän incel, lapsen . Yhteiselosta ei tullut mitään, lapsi oli raittiilla isällään jonka äiti hoiti vauvan.
Kun lapsi oli alakoulussa, ( asuivat muuten vierekkäisissä kerrostaloissa joten lasta tapasi vaikka päivittäin) äiti otti yliannoksen lääkkeitä.
Lapsi opiskeli , isänsä silmäterä, psykiatriksi mutta alle 50 v sairastui mieleltään myös ja jäi eläkkeelle. Toinen samantapainenkinjuttu tapahtui tuttavapiirin laidoilla.
Tasapainottomuuskaan ei ole perinnöllistä, mutta kasvuolosuhteet siihen toki vaikuttavat, ja pitkään olinkin tasapainoton ja tunne-elämä aika sekaisin. Hankin siihen kuitenkin apua, ja aika pitkän tien kulkeneena olen nyt vihdoin aika tasapainossa.
Helppoa ei ole ollut ja töitä on vielä paljon tehtävänä.
Jotenkin näistä useista kirjoittajista paistaa läpi ajatus, että aikuinen lapsi ei saisi olla enää vanhempiinsa yhteyksissä, ei ainakaan usein.
Aika pelottava ajatus.
Jokainen meistä vanhenee ja tarvitsee lähelleen muita ihmisiä. Entä jos ne omat ystävät kuolevat ensin, jäädäänkö sitten täysin yksin kun omat lapset ovat itsenäistyneet ts. ulkoistaneet itsensä läheistensä elämästä.
Ei se rakkaus omiin lapsiin silti katoa vaikka heistä aikuisia tulee.
Niin. Äiti auta. Ja sit lattialle mahalleen hakkaamaan päätä lattiaan. 4-vuotiaan käytöstä.