Hankala äitisuhde ja välienkatkaisu
En tiedä mitä ihmettä tekisin äitini kanssa johon haluan katkaista välit. En ole oikeastaan koskaan päässyt itsenäistymään ja irtaantumaan äidistäni koska äiti ei anna sen tapahtua. Pakonomaisesti täytyy pitää häneen yhteyttä. Ei meillä ole edes mitään kunnollista äiti-tytär suhdetta ollut koskaan. Kylmä suhde ollut aina missä ei ole ollut lämpöä ja rakkautta ei yhtään.
Lapsena olin aina äidin tukija ja terapeutti. Kuuntelin jo alle 10 vuotiaana äidin parisuhdeongelmia ja ratkoin hänen asioita. Enää en jaksa ja haluaisin etäisyyttä. Mutta tämä ei sovi äidilleni. Hän on jotenkin saanut välimme sellaiseksi että minun on pakko suunnilleen olla yhteyksissä häneen. Alkanut ihan ahdistaa koko tämä ihmissuhde ja ahdistun kun nään että häneltä tulee viesti, koska tiedän että minun on velvollisuuttani pakko vastata siihen. On siis todella pakko-oireinen myös, pesee käsiä sairaalloisen paljon että ne on ihan vereslihalla, pelkää kaikkea, katastrofiajattelee. Jos en siis pariin tuntiin vastaa puhelimeen niin hän ajattelee minun olevan kuolleena jossain ojassa. Ja aina olen ollut todella vastuullinen että pääsen kotiin yms..
Mutta eihän se riitä kun hänellä on vaan ne katastrofiajatukset. Jos en vastaa hänelle hän tulee ovelleni, muka tuomaan ruokaa, tulee ajelemaan autolla harrastuspaikkani ympärille, soittaa 10 kertaa, soittaa siskolleni olenko hänelle vastannut.
En oikeasti suoraan sanoen jaksa enää häntä ja vastata/olla yhteydessä siksi että minun on pakko. Luulen että mulla ois parempi ilman häntä ja hänen vainoharhaisia ajatuksia. Välillä tuntuu että se ajatuksenjuoksu hänellä on sellaista että ei kellään tuu ees mieleen tommoset kauhuskenaariot. Tässä vanhemmiten on tullu sellanen olo että en pidä hänestä yhtään ja kun hän on tommonen ahdistunut. Ei hänelle voi ikinä kertoa mistään asioista ees kun se niistäkin kehittää kaikenlaista kauhuskenaariota. Edes puhelinta ei sais ladata yöllä.
Eikä hänellä oikeesti tunnu menevän jakeluun se että jollakin voi oikeesti mennä paljon paremmin kun ei oo häneen yhteydessä. Ei hän nää itsessään mitään vikaa ja on niin täydellinen äiti ollut. Niin ja nykypäivänä hän kieltää jyrkästi että olisi pitänyt mua terapeuttinaan kun olin lapsi ja että muistan väärin. Muistan ihan oikein. Nykyäänkin pitää kannatella häntä ja jotenkin huomaan että hän vielä enemmän on alkanut ottaa avuttoman ja heikon roolia.
haluaisin ottaa etäisyyttä/katkaista välit edes joksiki aikaa mutta joku tässä estää. Varmaan hän on niin iskostanut päähäni että ei ole muita vaihtoehtoja ku OLLA YHTEYDESSÄ.
Yleisin tapahtumaketju on; hän laittaa viestiä - en vastaa - hän soittelee kymmenen puhelua - jos en vastaa niihinkään hän tulee ovelle
Kommentit (391)
Sama mulla tuokin, ettei saanut koskaan käydä kavereilla kylässä, kun heti haettiin kotiin, "huolissaan". Sitä samaahan se on aikuisiällä, pitäisi koko ajan olla olemassa vain äitiä varten jos äiti tarvitseekin terapeuttia. Ei siinä ole todellakaan mistään huolesta kyse.
Vierailija kirjoitti:
Suomi on naisvihan tyyssija. Toivottavasti nämä mammat kokevat samaa sitten omilta lapsiltaan kun vanhuus koittaa.
Ehkä tekin olette silloin narsisteja jotka jostain syystä olette hylkäämisen arvoisia?
Kumma juttu ettei ulkomailla tätä. Itse olen asunut Jenkeissä, Italiassa, Puolassa ja Ranskassa.
Kaikissa maissa yhteistä arvostus omia vanhempia ja perhe on laajennettu perhe johon kuuluu suku eikä pelkät omat lapset ja puoliso.
Ristiriitoja on - mutta enemmän on rakkautta ja halua olla yhdessä koska perhe on tärkeä.
Surullista Suomessa.
Kuka siis äidistäsi on huolehtinut, kun sinä olet ollut ihan muualla?
"Rakkaus ei ole kontrollointia, ei edes sukulaisuhteessa. Väkivalta ei ole hyväksyttyä missään ihmissuhteissa. Samalla tavalla etäisyyttä saa ja pitää ottaa jos ihminen haittaa yleistä turvallisuutta ,itsemääräämisoikeutta, hyvinvointia ja terveyttä."
Mun äidin(yh) suku pitää meitä kaikkia jälkeläisiä tiukasti pihdeissään. Kun olin pieni ja vielä murkkuna, sain kuulla kuinka kamala mun isäni on. Aloin itsekin karttamaan tätä "kamalaa isää" ja hänen sukuaan. Mut vieraannutettiin isästä tehokkaasti puhumalla aina isästä pahaa. Isä kun ei aina kyennyt esim työkiireiden tai talousongelmien takia olemaan käytettävissä tai rahoittamassa kaikkea. Kun eivät isä ja äiti tulleet toimeen, se viha ja katkeruus siirrettiin minuun, pieneen lapseen. Murkkuna halusin tutustua paremmin isään ja hänen läheisiinsä. Löysin yhteyden isäni kanssa ja todettiin monesta asiasta että ollaan hyvin samanlaisia luonteeltamme ja vahvuuksistamme. Minä siis löysi. Vasta murkkuna todellisen isäni. Mutta äiti ja äidin suku yrittävät samaa kuin ennen eli mustamaalaamista. Äiti sai hysteerisiä kohtauksia kun halusin olla lomalla isän kanssa. Vaikka sainkin sen ikäisenä päättää jo monista asioista. Isä on ihana tyyppi, sanavalmis rehti ja rehellinen. Arvostan häntä yhä enemmän.Ja harmittaa todella paljon että minulle syötettiin pienestä pitäen isästä hitveetä paskaa koska äidillä oli ongelmana tulla isän kanssa toimeen. Meillä oli sisäpiirivitsejäkin eli isälle haukkumanimiä jotka vain me tiesimme, minä äitini ja äidin suku. Olen tajunnut miten manipuloivia olivat ja vieläkin yrittävät löytää vikoja isästä ja hänen suvustaan ja utelevat hulluina heistä kaiken kun olen viettänyt heidän kanssaan aikaa. Rasittaa todella. Ja äiti on marttyyriyden mestari, osaa käyttää sitä aika ajoin ja saa sillä lailla huomion muilta. Oksettaa kun puhun tästä.
Oman neuroottisen ja pakko-ajattelevan äitini kanssa toimi lopulta vain suora uhkaus: nyt loppu tai katkaisen välit kokonaan.
Sitä ennen olin yrittänyt puhua, neuvotella, vedota isään, itkeä, raivota jne. mutta eipä siihen mikään tehonnut.
Olin uhkaukseni kanssa tosissani ja hän kyllä tiesi sen. Sen jälkeen olen onnistunut pitämään jotakuinkin kohteliaan etäisiä välejä ja jos on osoittanut pientäkään merkkiä aikaisemmasta sekoilusta olen todennut, että muistatko mitä sanoin. On siitä rauhoittunut
Ei varmasti toimi kaikille, ja olinkin itse myös täysin valmis totettamaan uhkaukseni ja varautunut siihen.
Vierailija kirjoitti:
Oman neuroottisen ja pakko-ajattelevan äitini kanssa toimi lopulta vain suora uhkaus: nyt loppu tai katkaisen välit kokonaan.
Sitä ennen olin yrittänyt puhua, neuvotella, vedota isään, itkeä, raivota jne. mutta eipä siihen mikään tehonnut.
Olin uhkaukseni kanssa tosissani ja hän kyllä tiesi sen. Sen jälkeen olen onnistunut pitämään jotakuinkin kohteliaan etäisiä välejä ja jos on osoittanut pientäkään merkkiä aikaisemmasta sekoilusta olen todennut, että muistatko mitä sanoin. On siitä rauhoittunutEi varmasti toimi kaikille, ja olinkin itse myös täysin valmis totettamaan uhkaukseni ja varautunut siihen.
Saneletko kaikille ihmisille yhtä tiukat säännöt? Puolisolle,,lapsille, työkamuille, muille kavereille? Jos ei just sun mielen mukaan se on hyvästi? Montako puolisoa, montako työpaikkaa, pitkäaikaisia ystäviä?
" Kumma juttu ettei ulkomailla tätä. Itse olen asunut Jenkeissä, Italiassa, Puolassa ja Ranskassa. "
***********************
Juuri tämä ! Ulkomaillakin perheissä riidellään, perheen patriarkka rouva (se äiti) käyttää valtaa välillä kovallakin kädellä ja todellakin isä rajoittaa perheen nuorten menemisiä ja tekemisiä. Nuoret haetaan kotiin kavereilta, jonne ilman lupaa lähteneet ja lupaa ei useinkaan irtoa vaikka olisi kauniisti pyytänyt. Eikä tarvitse olla mikään sellainen maa, jossa naisten asema huono. Italiassa esim. perheet ovat hyvinkin tiukkoja nuortensa tekemisistä, kaikkea vahditaan ja selkäsauna tulee herkästi. Siellä on kaikki tottuneet saamaan selkäänsä, Suomessa huudetaan heti poliisia avuksi jos joku edes uhkaa tukkapöllyllä. Suomalainen pullamössösukupolvi.
Italiassa ei silti hylätä perheenjäseniä vaan heistä pidetään loppuun asti huolta perheen kodissa, vanhukset eivät joudu laitoksiin, vammaiset lapset saavat asua kotona, se tukkapöllyn antanut isä ja rouva matriarkka äiti istuvat kiikkustuolissa kotona vanhuksena ja perheen aikanaan tiukasti kontrolloidut nuoret auttavat. Ne samat nuoret ovat opiskelleet yliopistotutkinnot ja saaneet hyvät työpaikat ja aikanaan perheet sekä lapsia. Eikä kukaan heistä itke nettipalstoilla, että voi voi kun on niin rankkaa.
Kuinkahan moni tämänkin palstan valittajista pärjäisi tuolla suuressa maailmassa.
Vierailija kirjoitti:
" Kumma juttu ettei ulkomailla tätä. Itse olen asunut Jenkeissä, Italiassa, Puolassa ja Ranskassa. "
***********************
Juuri tämä ! Ulkomaillakin perheissä riidellään, perheen patriarkka rouva (se äiti) käyttää valtaa välillä kovallakin kädellä ja todellakin isä rajoittaa perheen nuorten menemisiä ja tekemisiä. Nuoret haetaan kotiin kavereilta, jonne ilman lupaa lähteneet ja lupaa ei useinkaan irtoa vaikka olisi kauniisti pyytänyt. Eikä tarvitse olla mikään sellainen maa, jossa naisten asema huono. Italiassa esim. perheet ovat hyvinkin tiukkoja nuortensa tekemisistä, kaikkea vahditaan ja selkäsauna tulee herkästi. Siellä on kaikki tottuneet saamaan selkäänsä, Suomessa huudetaan heti poliisia avuksi jos joku edes uhkaa tukkapöllyllä. Suomalainen pullamössösukupolvi.
Italiassa ei silti hylätä perheenjäseniä vaan heistä pidetään loppuun asti huolta perheen kodissa, vanhukset eivät joudu laitoksiin, vamm
Etelä-Euroopassacei ei ole niin paljon laitoksia, minne vanhukset voisi laittaa. Mutta kyllä sielläkin, jos vanhuksella tai lapsilla on varaa, hankitaan vanhukselle vanhuksen omaan kotiin kotihoitaja jostain köyhemmästä maasta filippiiniläinen, romanialainen jne.
Ei sielläkään vanhuksia omiin nurkkiin oteta, jollei ole aivan pakko. Töissä sielläkin käydään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman neuroottisen ja pakko-ajattelevan äitini kanssa toimi lopulta vain suora uhkaus: nyt loppu tai katkaisen välit kokonaan.
Sitä ennen olin yrittänyt puhua, neuvotella, vedota isään, itkeä, raivota jne. mutta eipä siihen mikään tehonnut.
Olin uhkaukseni kanssa tosissani ja hän kyllä tiesi sen. Sen jälkeen olen onnistunut pitämään jotakuinkin kohteliaan etäisiä välejä ja jos on osoittanut pientäkään merkkiä aikaisemmasta sekoilusta olen todennut, että muistatko mitä sanoin. On siitä rauhoittunutEi varmasti toimi kaikille, ja olinkin itse myös täysin valmis totettamaan uhkaukseni ja varautunut siihen.
Saneletko kaikille ihmisille yhtä tiukat säännöt? Puolisolle,,lapsille, työkamuille, muille kavereille? Jos ei just sun mielen mukaan se on hyvästi? Montako puolisoa, montako työpaikkaa, pitkäaik
En ole sama, mutta vastaan, että toivottavasti kaikki sanelevat. Esim. väkivaltaista ja kontrolloivaa puolisoa ei ihan oikeasti tarvitse sietää. Myöskään ystäväpiiriini ei kuulu manipuloivia tai henkisesti väkivaltaisia ihmisiä, ja se on ihan okei ja täysin luvallista. Just sen takia mulla on ihana mies ja ihana ystäväpiiri. Sitähän sanotaan, että itse joutuu opettamaan muille sen, miten itseään saa kohdella ja suostuuko olemaan kynnysmatto.
Hmm, mä en kyllä lähtisi huutelemaan tässä ketjussa kirjoittaneita selviytyjiä pullamössöiksi. Päin vastoin, jos tuollaisista oloista selviää vielä elämään kiinni, niin se on hatun noston arvoinen suoritus. Valitettavasti kaikki eivät selviydy. Tekevät im, kuolevat päihteisiin tms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman neuroottisen ja pakko-ajattelevan äitini kanssa toimi lopulta vain suora uhkaus: nyt loppu tai katkaisen välit kokonaan.
Sitä ennen olin yrittänyt puhua, neuvotella, vedota isään, itkeä, raivota jne. mutta eipä siihen mikään tehonnut.
Olin uhkaukseni kanssa tosissani ja hän kyllä tiesi sen. Sen jälkeen olen onnistunut pitämään jotakuinkin kohteliaan etäisiä välejä ja jos on osoittanut pientäkään merkkiä aikaisemmasta sekoilusta olen todennut, että muistatko mitä sanoin. On siitä rauhoittunutEi varmasti toimi kaikille, ja olinkin itse myös täysin valmis totettamaan uhkaukseni ja varautunut siihen.
Saneletko kaikille ihmisille yhtä tiukat säännöt? Puolisolle,,lapsille, työkamuille, muille kavereille? Jos ei just sun mielen mukaan se on hyvästi? Montako puolisoa, montako työpaikkaa, pitkäaik
Yleensä nuo hankalat äidit ovat niitä, joilla on välit poikki joka suuntaan. Sinun on nyt kovin vaikea ymmärtää, että tämän ketjun ongelmana on itsekäs äiti, ei itsekäs lapsi. Kyllä niitä itsekkäitä lapsiakin on, mutta se on sitten eri ketjun aihe.
Tuolla jossain kommentissa huomattiin paikkansapitävästi ainakin minun tapauksessani äidin alkaneen enenevästi roikkua minussa, kun hän pääsi eläkkeelle. Voi sitä hyppyytyksen määrää, mitä hän alkoi keksimään täyspäiväisesti. Pientä helpotusta tuli hänen löydettyään uuden elämänkumppanin, mutta minunkin harmiksi tämä kumppani menehtyi kymmenisen vuotta kestäneen suhteen jälkeen. Sitten se sama rumba äidin kanssa taas jatkui ja vallan villiintyi minun päästessäni eläkkeelle.
Äiti kuvitteli, että nyt olen hänen käytettävissään joka päivä. Minulla on monta aikuista lasta ja pieniäkin lapsenlapsia, joiden hoidossa autan. Lisäksi minulla on terveyshaasteita enemmän kuin äidilläni. On keskusteltu ja kalenteroitu äidin kanssa, mutta äiti yrittää lipsua sovitusta koko ajan.
Äiti tosiaan ajattelee, että minä olen hänen perheensä ja jatkeensa, osa häntä itseään. Me kaksi. Hän haluaa kertoa minulle aivan kaiken, mitä milloinkin tapahtuu miltei pieraisustaan alkaen. Hänellä heittää nyt jo hieman muistisairaana jopa tapahtumat, mitä tapahtui minulle ja mitä hänelle, häränpyllyä. Hän on esitellyt minut välillä äitinään, kuvitellut minun olevan olleen paikalla jossain hänen elämäntapahtumissaan, joissa en todellakaan ole ollut. Hän ajattelee minun ajattelevan asioista kuten hän. Järkyttyy aina välillä kun palautan hänet todellisuuteen. Hän delegoisi minulle kaikki asiansa, vaikka voi hoitaa ne hyvin vielä itsekin ja pitääkin hoitaa, jotta toimintakykynsä säilyy. Tässä täytyy jatkuvasti olla kartalla, etten tee hänen puolestaan turhaan. Kun olen sairaana hän vääntelee käsiään ja on vain siitä huolestunut, kuka nyt hänen asiansa hoitaa.
En ole todellakaan hylkäämässä äitiäni. Yritän hoitaa hänet hänen ainoana lapsenaan kunniallisesti loppuun asti.En vain ole varma, kumpi tässä ensin kaatuu.
Olen 30 vuotta täytettyäni asunut Suomessa, perheen kanssa ulkomailla nuorena ja myös opiskelut ja ensimmäinen työpaikka ulkomailla.
Kun vanhempani jäivät eläkkeelle muutin Suomeen. Äitini kuoli varhaiseen muistisairauteen, hoidin häntä ja isäni asuu kanssamme omassa asunnossaan. Käy meillä syömässä ja lapseni koulun jälkeen hänen luonaan. Sunnuntaisin aina lounas klo 13-16 - myös muita sukulaisia, yksinäisiä kutsumme kerran kuukaudessa mukaan.
Nautimme siitä että saamme olla yhdessä ja jakaa jokapäiväiset asiat, ilot ja murheet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman neuroottisen ja pakko-ajattelevan äitini kanssa toimi lopulta vain suora uhkaus: nyt loppu tai katkaisen välit kokonaan.
Sitä ennen olin yrittänyt puhua, neuvotella, vedota isään, itkeä, raivota jne. mutta eipä siihen mikään tehonnut.
Olin uhkaukseni kanssa tosissani ja hän kyllä tiesi sen. Sen jälkeen olen onnistunut pitämään jotakuinkin kohteliaan etäisiä välejä ja jos on osoittanut pientäkään merkkiä aikaisemmasta sekoilusta olen todennut, että muistatko mitä sanoin. On siitä rauhoittunutEi varmasti toimi kaikille, ja olinkin itse myös täysin valmis totettamaan uhkaukseni ja varautunut siihen.
Saneletko kaikille ihmisille yhtä tiukat säännöt? Puolisolle,,lapsille, työkamuille, muille kavereille? Jos ei just sun mielen mukaan se on hyvästi? Montako puolisoa, montako työpaikkaa, pitkäaik
Aiemman viestin kirjoittanut vastaa: en koskaan, ikinä milloinkaan missään tilanteessa tai ihmissuhteessa ole ottanut yhtä paljon paskaa niskaani ja sietänyt yhtä paljon kuin äitini kohdalla. Jos vastaavaa tulisi vastaan, tekisin saman mutta toivottavasti huomattavasti nopeammin.
Ks kommenttini alempana - olen ihan Suomessa hoitanut molemmat vanhempani. En voisi heitä ikinä eläkkeellä jättää oman onnensa nojaan!
Se on hyvä, että joillain on rakastavat vanhemmat ja normaali perhedynamiikka, mutta se ei ole tämän ketjun aihe.
Vierailija kirjoitti:
Tuolla jossain kommentissa huomattiin paikkansapitävästi ainakin minun tapauksessani äidin alkaneen enenevästi roikkua minussa, kun hän pääsi eläkkeelle. Voi sitä hyppyytyksen määrää, mitä hän alkoi keksimään täyspäiväisesti. Pientä helpotusta tuli hänen löydettyään uuden elämänkumppanin, mutta minunkin harmiksi tämä kumppani menehtyi kymmenisen vuotta kestäneen suhteen jälkeen. Sitten se sama rumba äidin kanssa taas jatkui ja vallan villiintyi minun päästessäni eläkkeelle.
Äiti kuvitteli, että nyt olen hänen käytettävissään joka päivä. Minulla on monta aikuista lasta ja pieniäkin lapsenlapsia, joiden hoidossa autan. Lisäksi minulla on terveyshaasteita enemmän kuin äidilläni. On keskusteltu ja kalenteroitu äidin kanssa, mutta äiti yrittää lipsua sovitusta koko ajan.
Äiti tosiaan ajattelee, että minä olen hänen perheensä ja jatkeensa, osa häntä itseään. Me kaksi. Hän haluaa kertoa minulle aivan kaiken
Lisään vielä, että kaikki nuo keinot olla vastaamatta puheluihin, tekstareihin, olla avaamatta ovea jne olleet välillä käytössä ihan pakosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oman neuroottisen ja pakko-ajattelevan äitini kanssa toimi lopulta vain suora uhkaus: nyt loppu tai katkaisen välit kokonaan.
Sitä ennen olin yrittänyt puhua, neuvotella, vedota isään, itkeä, raivota jne. mutta eipä siihen mikään tehonnut.
Olin uhkaukseni kanssa tosissani ja hän kyllä tiesi sen. Sen jälkeen olen onnistunut pitämään jotakuinkin kohteliaan etäisiä välejä ja jos on osoittanut pientäkään merkkiä aikaisemmasta sekoilusta olen todennut, että muistatko mitä sanoin. On siitä rauhoittunutEi varmasti toimi kaikille, ja olinkin itse myös täysin valmis totettamaan uhkaukseni ja varautunut siihen.
Saneletko kaikille ihmisille yhtä tiukat säännöt? Puolisolle,,lapsille, työkamuille, muille kavereille? Jos ei just sun mielen mukaan se on hyvästi?&nb
Näin juuri ja se on osa ongelmaa, äiti on koko ajan aikuisen lapsensa niskassa, koska mikään muu ihmissuhde ei kestä, koska kukaan muu ei siedä hetkeäkään sitä käytöstä, jota aikuinen lapsi on opetettu sietämään. Joskus vaan voi koittaa sekin aika, että sillä aikusella lapsellakin tulee mitta täyteen
Olen varmaan löytölapsi koska olen kiltti, fiksu, yamk, "äitini" on aina ollut ylihuolehtiva hössöttäjä, 50-luvulla syntynyt, En tietenkään siedä häntä. Estetty puhelimessa, ei osoitetietojani. Eipähän ees synttärikortteja laittele. Jos laittaisi hakisin lähestymiskiellon.
Lainaus ei näemmä toimi, mutta tuo ylempi oli siis tarkoitettu vastaukseksi siihen, että sillä rajattomalla äidillä on välit poikki joka suuntaan.
Miten olet joutunut ulkomaille asti lähtemään pakoon omaa perhettäsi. Häpeätkö heitä, oletko olevinasi muka heitä niin paljon parempi? Mitä muu perheesi ja sukusi ajattelee kun lähdit? Miksi et hyvä ihminen auta vanhoja vanhempiasi päivittäin, jätätkö kaiken muiden sisarusten harteille kun vaan liihottelet menemään maailmalla omien mielihalujesi perässä, välittämättä yhtään miten omat rakkaat vanhat vanhempasi voivat? Etkö rakasta heitä kun lähdit pois? Kuka tekee pihatyöt talvella, kuka käy äidillesi kaupassa? Oletko kertaakaan ajatellut että voisit muuttaa vanhempiesi naapuriin tai jopa yläkertaan, niin he eivät kärsisi poissaolostasi?
(Ymmärrätkö edes tämän viestin jälkeen, miten ikävältä tuntuu kun perheessä syyllistetään ja mustamaalataan ja kiristetään tunteilla?)