Hankala äitisuhde ja välienkatkaisu
En tiedä mitä ihmettä tekisin äitini kanssa johon haluan katkaista välit. En ole oikeastaan koskaan päässyt itsenäistymään ja irtaantumaan äidistäni koska äiti ei anna sen tapahtua. Pakonomaisesti täytyy pitää häneen yhteyttä. Ei meillä ole edes mitään kunnollista äiti-tytär suhdetta ollut koskaan. Kylmä suhde ollut aina missä ei ole ollut lämpöä ja rakkautta ei yhtään.
Lapsena olin aina äidin tukija ja terapeutti. Kuuntelin jo alle 10 vuotiaana äidin parisuhdeongelmia ja ratkoin hänen asioita. Enää en jaksa ja haluaisin etäisyyttä. Mutta tämä ei sovi äidilleni. Hän on jotenkin saanut välimme sellaiseksi että minun on pakko suunnilleen olla yhteyksissä häneen. Alkanut ihan ahdistaa koko tämä ihmissuhde ja ahdistun kun nään että häneltä tulee viesti, koska tiedän että minun on velvollisuuttani pakko vastata siihen. On siis todella pakko-oireinen myös, pesee käsiä sairaalloisen paljon että ne on ihan vereslihalla, pelkää kaikkea, katastrofiajattelee. Jos en siis pariin tuntiin vastaa puhelimeen niin hän ajattelee minun olevan kuolleena jossain ojassa. Ja aina olen ollut todella vastuullinen että pääsen kotiin yms..
Mutta eihän se riitä kun hänellä on vaan ne katastrofiajatukset. Jos en vastaa hänelle hän tulee ovelleni, muka tuomaan ruokaa, tulee ajelemaan autolla harrastuspaikkani ympärille, soittaa 10 kertaa, soittaa siskolleni olenko hänelle vastannut.
En oikeasti suoraan sanoen jaksa enää häntä ja vastata/olla yhteydessä siksi että minun on pakko. Luulen että mulla ois parempi ilman häntä ja hänen vainoharhaisia ajatuksia. Välillä tuntuu että se ajatuksenjuoksu hänellä on sellaista että ei kellään tuu ees mieleen tommoset kauhuskenaariot. Tässä vanhemmiten on tullu sellanen olo että en pidä hänestä yhtään ja kun hän on tommonen ahdistunut. Ei hänelle voi ikinä kertoa mistään asioista ees kun se niistäkin kehittää kaikenlaista kauhuskenaariota. Edes puhelinta ei sais ladata yöllä.
Eikä hänellä oikeesti tunnu menevän jakeluun se että jollakin voi oikeesti mennä paljon paremmin kun ei oo häneen yhteydessä. Ei hän nää itsessään mitään vikaa ja on niin täydellinen äiti ollut. Niin ja nykypäivänä hän kieltää jyrkästi että olisi pitänyt mua terapeuttinaan kun olin lapsi ja että muistan väärin. Muistan ihan oikein. Nykyäänkin pitää kannatella häntä ja jotenkin huomaan että hän vielä enemmän on alkanut ottaa avuttoman ja heikon roolia.
haluaisin ottaa etäisyyttä/katkaista välit edes joksiki aikaa mutta joku tässä estää. Varmaan hän on niin iskostanut päähäni että ei ole muita vaihtoehtoja ku OLLA YHTEYDESSÄ.
Yleisin tapahtumaketju on; hän laittaa viestiä - en vastaa - hän soittelee kymmenen puhelua - jos en vastaa niihinkään hän tulee ovelle
Kommentit (391)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ketjussa ja jossain aiemmassa vastaavassa on ainakin yksi, joka marmattaa, että eikö lapsista saisi huolta pitää. Ketjussa, jossa aikuiset, keski-ikäiset tai jo ylikin kertovat tukahduttavasta vainoamisesta ja nurkkaan ajamisesta burnoutin partaalla. Tämä on juuri näiden tällaisten äitien asenne, eikä se muuksi muutu millään määrällä keskustelua ja rajojen vetoa. Heille se on vain huolenpitoa.
Miten keski-ikäinen vielä on niin riippuvainen vanhemmastaan? Sitä minä ainakin ihmettelen.
Toisissa keskusteluissa keski-ikäiset itkevät kun äiti ei välitä sairauksistani eikä perheemme nuorista aikuisista, ei tue eikä auta. Ettekö vois päättää?
Tässähän keskustellaan siis siitä, kun vanhempi on riippuvainen aikuisesta lapsestaan. Ja
Kyllä lapsi on myös riippuvainen, siitähän se tilanne on alunperin päässyt syntymään.
Nyt kuuntelen lapsenlapsen itsenäistymistä. Jo kotona haki sitä, ei vastaillut puhelimeen jos oli kertonut minne menee ja koska tulee. Nyt opiskelukaupungissa, vanhemmat kipuilee kun harvaan soittelee, yrittänyt sanoa, niin sinäkin kun olit nuori. Kyseessä on reipas ja taatusti pärjäävä kodinhoidossa yms älykäs tyttö.
Noin sen tulee mennäkin.
Vierailija kirjoitti:
Jos minä katkaisisin välit omiin vanhempiini, en pystyisi enää katsomaan itseäni peiliin. Aikuisena on osattava puhua asioista. Mikään ei estä sopimasta ihan kalenteri kädessä, kuinka usein ja millä tavoilla voi yhteyttä pitää puolin ja toisin.
Jos ei osaa puhua, ei ole kasvanut aikuiseksi.
Mutta entä jos se vanhempi ei kerta kaikkiaan noudata sitä, mitä on kalenteri kädessä sovittu?
Ei kenellekään välien katkaiseminen ole helppo ratkaisu eikä ensimmäinen ratkaisu.
Mutta onko oikeasti sovittu ja puhuttu kalenteri kädessä ?
Aikaisemmista viesteistä kun voi lukea, että ei edes puhuta asioista.
Tällaiset asiat pitää aikuisten tavalla hoitaa kasvotusten, istua saman pöydän ääreen ja puhua.
Jos ihminen on nelikymppiseksi hyväksynyt äitinsä holhoamisen ja tiiviin asioidensa uskoutumisen hänelle miksi hän sitten keski-ikäisenä havahtuu että hei, minähän oon aikuinen?
Ensin puhuttava kasvotusten vaikka se em.kalenteri kädessä ja sovittava toimintatavat niin, että molemmille asia kunnolla selvä ja vaikka ihan kirjoitettu ylös.
Sitten katsotaan sujuuko sovitulla tavalla.
Tarvittaessa otetaan uusi "sessio" ja keskustellaan tarkennuksista.
Näinhän tehdään niissä terapiaistunnoissakin ja työelämässä.
Ei ketään hylätä suoralta kädeltä kertomatta mitään. Toista ihmistä ei koskaan jätetä epätietoisuuteen, se on julmaa ja sellainen ihminenhän on itse narsisti. Potkaisee läheiset ja ystävät ojanpohjalle, kun ei enää koe hyötyvänsä heistä.
Vierailija kirjoitti:
Jos minä katkaisisin välit omiin vanhempiini, en pystyisi enää katsomaan itseäni peiliin. Aikuisena on osattava puhua asioista. Mikään ei estä sopimasta ihan kalenteri kädessä, kuinka usein ja millä tavoilla voi yhteyttä pitää puolin ja toisin.
Jos ei osaa puhua, ei ole kasvanut aikuiseksi.
Mikä on vanhemman vastuu omasta käytöksestään? Aikuista ihmistä ei kohdella kuten pientä lasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos minä katkaisisin välit omiin vanhempiini, en pystyisi enää katsomaan itseäni peiliin. Aikuisena on osattava puhua asioista. Mikään ei estä sopimasta ihan kalenteri kädessä, kuinka usein ja millä tavoilla voi yhteyttä pitää puolin ja toisin.
Jos ei osaa puhua, ei ole kasvanut aikuiseksi.
Mikä on vanhemman vastuu omasta käytöksestään? Aikuista ihmistä ei kohdella kuten pientä lasta.
Jos aikuinen sallii sen, jos ei ole normaaliin aikaan itsenäistynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos minä katkaisisin välit omiin vanhempiini, en pystyisi enää katsomaan itseäni peiliin. Aikuisena on osattava puhua asioista. Mikään ei estä sopimasta ihan kalenteri kädessä, kuinka usein ja millä tavoilla voi yhteyttä pitää puolin ja toisin.
Jos ei osaa puhua, ei ole kasvanut aikuiseksi.
Mikä on vanhemman vastuu omasta käytöksestään? Aikuista ihmistä ei kohdella kuten pientä lasta.
Jos aikuinen sallii sen, jos ei ole normaaliin aikaan itsenäistynyt.
No kun ei salli ja osoittaa sen, niin lopulta nähdään äärimmäisen harvoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos minä katkaisisin välit omiin vanhempiini, en pystyisi enää katsomaan itseäni peiliin. Aikuisena on osattava puhua asioista. Mikään ei estä sopimasta ihan kalenteri kädessä, kuinka usein ja millä tavoilla voi yhteyttä pitää puolin ja toisin.
Jos ei osaa puhua, ei ole kasvanut aikuiseksi.
Mikä on vanhemman vastuu omasta käytöksestään? Aikuista ihmistä ei kohdella kuten pientä lasta.
Jos aikuinen sallii sen, jos ei ole normaaliin aikaan itsenäistynyt.
No kun ei salli ja osoittaa sen, niin lopulta nähdään äärimmäisen harvoin.
Niin, miksi sen on viiskymppiseksi asti sallinut?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos minä katkaisisin välit omiin vanhempiini, en pystyisi enää katsomaan itseäni peiliin. Aikuisena on osattava puhua asioista. Mikään ei estä sopimasta ihan kalenteri kädessä, kuinka usein ja millä tavoilla voi yhteyttä pitää puolin ja toisin.
Jos ei osaa puhua, ei ole kasvanut aikuiseksi.
Mikä on vanhemman vastuu omasta käytöksestään? Aikuista ihmistä ei kohdella kuten pientä lasta.
Jos aikuinen sallii sen, jos ei ole normaaliin aikaan itsenäistynyt.
No kun ei salli ja osoittaa sen, niin lopulta nähdään äärimmäisen harvoin.
Niin, miksi sen on viiskymppiseksi asti sallinut?
Hyvin usein käy niin, että häirintä alkaa vasta vanhemman jäädessä eläkkeelle. Onko aikuinen lapsi vastuussa äitinsä vapaa-ajasta ja ystävistä?
Kyllä molemmilla on vastuu ja molempien on osattava puhua ja selvittää asiat. Piiloutuminen ei ratkaise mitään.
Ei työelämässäkään voi toimia niin, ettei selvitä puhumalla asioita. Oli sitten minkä ikäinen tahansa ja töissä missä tahansa.
Mikä siinä on niin vaikeaa, että avaa suunsa?
Kun ei olla aikuistuttu niin ei osata eikä uskalleta puhua. Ei uskalleta nostaa 'kissaa pöydälle'. Siinä on jääty johonkin teinivaiheeseen ja mikä sen nolompaa kuin sellainen kolmi-nelikymppinen teini, joka miettii vaan omaa napaansa eikä kehity millään tavalla henkisesti. Se eläkeläisäiti saattaa osata puhua, mutta se teiniksi jäänyt ei.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä molemmilla on vastuu ja molempien on osattava puhua ja selvittää asiat. Piiloutuminen ei ratkaise mitään.
Ei työelämässäkään voi toimia niin, ettei selvitä puhumalla asioita. Oli sitten minkä ikäinen tahansa ja töissä missä tahansa.
Mikä siinä on niin vaikeaa, että avaa suunsa?
Lähinnä ihmettelen mitä näiden lapsiinsa kahliutuneiden vanhempien päässä pyörii?
Ei olla huomattu, että lapsethan on jo aikuisia? Normaalit vanhemmat kasvavat lastensa mukana.
Lapsella ei ole mitään vastuuta vanhempaansa kohtaan. Ihan naurettavaa tuollainen "äiti katsotaanpa nyt kalenterista milloin voit soittaa seuraavan kerran".
Jos äiti ei ymmärrä puhetta, kun sanoo, että on oma elämä ja yhteys kerran viikossa riittää niin sitten voi olla jo tyly. Perus käytöstavat pitää olla lastakin kohta oli hän 10v tai 40v.
Vierailija kirjoitti:
Lapsella ei ole mitään vastuuta vanhempaansa kohtaan. Ihan naurettavaa tuollainen "äiti katsotaanpa nyt kalenterista milloin voit soittaa seuraavan kerran".
Jos äiti ei ymmärrä puhetta, kun sanoo, että on oma elämä ja yhteys kerran viikossa riittää niin sitten voi olla jo tyly. Perus käytöstavat pitää olla lastakin kohta oli hän 10v tai 40v.
Niin jos on sanottu, että yhteys kerran viikossa riittää. Onko ?
Aloittajahan kertoi, että ei ole ottanut puheeksi. Jos haittaa liian tiiviit yhteydenotot, niin miksi ei avaa suutaan ja ota puheeksi?
Vierailija kirjoitti:
Aloittajahan kertoi, että ei ole ottanut puheeksi. Jos haittaa liian tiiviit yhteydenotot, niin miksi ei avaa suutaan ja ota puheeksi?
Ei normaali ihminen pidä lastaan terapeuttinaan, ei pientä eikä aikuista lastaan. Sellaisen ihmisen kanssa rajoista sopiminen on mahdotonta, kun hän ei edes ymmärrä että lapsi on ihan itsenäinen ihminen, eikä mikään äidin jatke.
Kyllä täällä nyt on kova tarve syyllistää lasta.
Se aikuiseksi kasvaminen on yllättävän vaikeaa, jos suhde vanhempiin ei ole terve. Tietysti olisi hyvä, jos lapsi tajuaisi sen jo teini-iässä tai viimeistään parikymppisenä ja repäisisi itsensä irti itsenäistyisi normaalisti, mutta sitä voi olla vaikea tajuta, jos on kasvanut epäterveessä ympäristössä. Vanhemmat voivat tehdä siitä myös käytännössä vaikeaa. Ei kunnioiteta rajoja, syyllistetään, niin kuin tässäkin ketjussa, kuinka lapsi on kiittämätön, kun vanhemmat vain haluavat hyvää.
Ei ole mitään aihetta syytellä nelikymppistä siitä, että hän nyt vasta havahtuu - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Paljon enemmän syytä on siinä vanhemmassa, joka on ollut aikuinen paljon pidempään mutta ei ole hoitanut hommaansa vanhempana ja päästänyt lastaan aikuistumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ketjussa ja jossain aiemmassa vastaavassa on ainakin yksi, joka marmattaa, että eikö lapsista saisi huolta pitää. Ketjussa, jossa aikuiset, keski-ikäiset tai jo ylikin kertovat tukahduttavasta vainoamisesta ja nurkkaan ajamisesta burnoutin partaalla. Tämä on juuri näiden tällaisten äitien asenne, eikä se muuksi muutu millään määrällä keskustelua ja rajojen vetoa. Heille se on vain huolenpitoa.
Miten keski-ikäinen vielä on niin riippuvainen vanhemmastaan? Sitä minä ainakin ihmettelen.
Toisissa keskusteluissa keski-ikäiset itkevät kun äiti ei välitä sairauksistani eikä perheemme nuorista aikuisista, ei tue eikä auta. Ettekö vois päättää?
Tässähän keskustellaan siis siitä, ku
Tietenkin lapsi on riippuvainen vanhemmastaan. Nämä häiriintyneet dynaamikat syntyvät jo lapsuudessa, ja lapsen kuuluukin olla riippuvainen vanhemmastaan. Äiti opettaa jo pienestä pitäen, ettei lapsi saa asettaa omia rajoja eikä hänellä tule olla omia tarpeita, vain äidillä on. Siinäkö sitten 18- vuotiaana osaa välittömästi pitää kiinni omista rajoistaan terveellä ja aikuisella tavalla, simsalabim? Ja miten tuo, ettei vastaa itsenäistymisvaiheessa puhelimeen niin usein liittyy tämän ketjun aiheeseen, jossa äiti tulisi tuossa tapauksessa oven taakse ja huutaisi rappukäytävä raikuen, että häneltä tulee *askat housuun? Kyllä, tämäkin on koettu, ja silloin nuorena avasin oven järkyttyneenä. Nykyään en enää avaisi, mutten silloin vielä osannut. Rajojen vetoa täytyy opiskella pitkään ja hartaasti, jos on kasvatettu niin, ettei niitä saa olla. Mutta sekään ei takaa mitään, vaikka osaisi sen täydellisesti, jos vanhempi ei kertakaikkiaan luovu kannastaan, ettei niitä rajoja saa olla. Äärimmäisessä tilanteessa se viimeinen rajanveto on sitten se, että katkaisee välit kokonaan. Ei se ole tyhmyyttä, kypsymättömyyttä, itsekkyyttä ja mitä tässä ketjussa nyt onkaan lueteltu, vaan nimenomaan sitä aikuisuutta ja tervettä itsesuojelua.
Jos minä katkaisisin välit omiin vanhempiini, en pystyisi enää katsomaan itseäni peiliin. Aikuisena on osattava puhua asioista. Mikään ei estä sopimasta ihan kalenteri kädessä, kuinka usein ja millä tavoilla voi yhteyttä pitää puolin ja toisin.
Jos ei osaa puhua, ei ole kasvanut aikuiseksi.