Hankala äitisuhde ja välienkatkaisu
En tiedä mitä ihmettä tekisin äitini kanssa johon haluan katkaista välit. En ole oikeastaan koskaan päässyt itsenäistymään ja irtaantumaan äidistäni koska äiti ei anna sen tapahtua. Pakonomaisesti täytyy pitää häneen yhteyttä. Ei meillä ole edes mitään kunnollista äiti-tytär suhdetta ollut koskaan. Kylmä suhde ollut aina missä ei ole ollut lämpöä ja rakkautta ei yhtään.
Lapsena olin aina äidin tukija ja terapeutti. Kuuntelin jo alle 10 vuotiaana äidin parisuhdeongelmia ja ratkoin hänen asioita. Enää en jaksa ja haluaisin etäisyyttä. Mutta tämä ei sovi äidilleni. Hän on jotenkin saanut välimme sellaiseksi että minun on pakko suunnilleen olla yhteyksissä häneen. Alkanut ihan ahdistaa koko tämä ihmissuhde ja ahdistun kun nään että häneltä tulee viesti, koska tiedän että minun on velvollisuuttani pakko vastata siihen. On siis todella pakko-oireinen myös, pesee käsiä sairaalloisen paljon että ne on ihan vereslihalla, pelkää kaikkea, katastrofiajattelee. Jos en siis pariin tuntiin vastaa puhelimeen niin hän ajattelee minun olevan kuolleena jossain ojassa. Ja aina olen ollut todella vastuullinen että pääsen kotiin yms..
Mutta eihän se riitä kun hänellä on vaan ne katastrofiajatukset. Jos en vastaa hänelle hän tulee ovelleni, muka tuomaan ruokaa, tulee ajelemaan autolla harrastuspaikkani ympärille, soittaa 10 kertaa, soittaa siskolleni olenko hänelle vastannut.
En oikeasti suoraan sanoen jaksa enää häntä ja vastata/olla yhteydessä siksi että minun on pakko. Luulen että mulla ois parempi ilman häntä ja hänen vainoharhaisia ajatuksia. Välillä tuntuu että se ajatuksenjuoksu hänellä on sellaista että ei kellään tuu ees mieleen tommoset kauhuskenaariot. Tässä vanhemmiten on tullu sellanen olo että en pidä hänestä yhtään ja kun hän on tommonen ahdistunut. Ei hänelle voi ikinä kertoa mistään asioista ees kun se niistäkin kehittää kaikenlaista kauhuskenaariota. Edes puhelinta ei sais ladata yöllä.
Eikä hänellä oikeesti tunnu menevän jakeluun se että jollakin voi oikeesti mennä paljon paremmin kun ei oo häneen yhteydessä. Ei hän nää itsessään mitään vikaa ja on niin täydellinen äiti ollut. Niin ja nykypäivänä hän kieltää jyrkästi että olisi pitänyt mua terapeuttinaan kun olin lapsi ja että muistan väärin. Muistan ihan oikein. Nykyäänkin pitää kannatella häntä ja jotenkin huomaan että hän vielä enemmän on alkanut ottaa avuttoman ja heikon roolia.
haluaisin ottaa etäisyyttä/katkaista välit edes joksiki aikaa mutta joku tässä estää. Varmaan hän on niin iskostanut päähäni että ei ole muita vaihtoehtoja ku OLLA YHTEYDESSÄ.
Yleisin tapahtumaketju on; hän laittaa viestiä - en vastaa - hän soittelee kymmenen puhelua - jos en vastaa niihinkään hän tulee ovelle
Kommentit (391)
Aika yleistä ettei äiti haluaa sen napanuoran koskaan katkeavan. Se pitää itse katkaista. Äitisi kaltainen nainen ei sitä tee.
Vierailija kirjoitti:
Meitä on kolme siskosta ja soitellaan äitille usein. Ei se meiltä ole koskaan ollut mistään pois. Yksi on yh, toisella on ns.ydinperhe ja kolmas on sinkku. Kaikilla meistä on kavereita ja kaikki käydään töissä ja ollan ihan tavallisia. Meille vanhemmat on tärkeät eikä koeta tiivistä yhteydenpitoa mitenkään vaikeena. Kerrotaan myös elämästä ja menoista, niin äitikin tuntee kuuluvansa joukkoon.
Oliko teilläkin lapsuudessa esimerkiksi äidin itsemurha-uhkailuja kuten AP on kertonut, vai tulitko vaan ihan normaalin perheen lapsena leuhkimaan hankalissa oloissa kasvaneiden keskusteluun, miten teillä oli myös ehjät kengät ja joka joulu kuusi kotona?
Kun elää perheyhteisössä missä ei tunneta rajoja(riittävästi) ja manipuloidaan läheisiä, haluaa siitä mahdollisimman kauas. Itse lähdin kotoa nuorena(18v) heti kun pystyin. Hankin töitä ja matkustelin, ulkomailla unohdin ahdistuksen jota lapsuuden perhe/suku aiheutti. Tunsin olevani vapaa. Suomeen palattuani tuli niin paljon päivittelyä miten kaukana vaarallisessa maailmassa olinkaan ja yritettiin kaikin tavoin auttaa minua asettumaan. Jopa asuntoa olivat ostamassa, läheltä vanhempiani tietenkin. Näin voisivat valvoa paremmin elämääni ja tekemisiäni. 😂
Pysyn sopivan kaukana heistä.
Olen saanut paljon ystäviä jotka eivät harrasta manipulointi, eivät sitouta itseensä ja suhteet terveellä pohjalla. Jos joku yrittää harrastaa manipulointitekniikoita, tunnistan ne saman tien, kiitos menneisyyden. Eli jotain hyvääkin on tuosta kasvuympäristöstä.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin näistä useista kirjoittajista paistaa läpi ajatus, että aikuinen lapsi ei saisi olla enää vanhempiinsa yhteyksissä, ei ainakaan usein.
Aika pelottava ajatus.
Jokainen meistä vanhenee ja tarvitsee lähelleen muita ihmisiä. Entä jos ne omat ystävät kuolevat ensin, jäädäänkö sitten täysin yksin kun omat lapset ovat itsenäistyneet ts. ulkoistaneet itsensä läheistensä elämästä.
Ei se rakkaus omiin lapsiin silti katoa vaikka heistä aikuisia tulee.
Sieltä toinen tavallisen perheen ihminen kommentoimassa. Entä, jos se huomita jatkuvasti vaativa äiti ei ole ikinä rakastanut ketään, ei lapsena eikä aikuisena? Entä, jos se äidin huomionhaku on jatkuvaa itsemurhalla uhkailua, jos et vastaa puhelimeen? "Vastaisit nyt vaan, äidilläsi on niin ikävä?"
Älä katkaise välejä äitiisi. Hän on tärkein ihminen maailmassasi ja kadut jos niin teet.
Suomalainen kulttuuri on nykyään sairas ja yltiöitsekeskeinen.
Sivistyneessä maailmassa perhe on tärkein, osataan olla toisten ihmisten tukena ja empatia on normi.
Toista täällä ja toista kuin Suomessa oli vanhoina hyvinä aikoina jolloin yhteisöllisyys oli kaikkien turva.
Itsenäistymisyrityksistä yleensä tällaisissa perheissä seuraa rangaistus. Kun joku tuolla kirjoitti, että miksei teini-iässä jo aseta rajoja. Meillä rangaistus oli ihan fyysinen pahoinpitely ja nöyryyttäminen. Henkinen väkivalta lienee yleisempää, mutta yhtäkaikki, nuoren itsenäistymispyrkimyksiä ei tällaisen perhedynaamikan omaavissa kodeissa hyvällä katsota.
Vierailija kirjoitti:
Täällä tämä yksi (?) joka haukkuu muita häiriintyneiksi, tyhmiksi ja lapsellisiksi on ainoa, joka nimittelee muita, enkä pitäisi sitäkään kovin kypsänä käytöksenä.
Lisäksi hän haukkumisensa lomassa väittää, että nämä aikuiset lapset vihaavat äitejään, vaikka ulosantinsa kertoo sen olevan juuri toisin päin.
Toisaalta hyvä, että saadaan myös rajattoman äidin kokemusmaailma ja asenteet mukaan keskusteluun.
Jos tarkoitat kirjoittajaa, joka mun tuli mieleen, hänhän juuri on kirjoittanut ettei ole riippakivenä lapselleen ja muistuttanut lapsenlapsensa vanhempaa että niin hänkin nuorena veti eroa vanhempiinsa opiskeluaikana. Silloin voi aikuisena kohdata aikuisena, sopien tapaamisista, soigellen normaalisti kuulumisia mitä kukin tahtoo kertoa.
Vierailija kirjoitti:
Älä katkaise välejä äitiisi. Hän on tärkein ihminen maailmassasi ja kadut jos niin teet.
Suomalainen kulttuuri on nykyään sairas ja yltiöitsekeskeinen.
Sivistyneessä maailmassa perhe on tärkein, osataan olla toisten ihmisten tukena ja empatia on normi.
Toista täällä ja toista kuin Suomessa oli vanhoina hyvinä aikoina jolloin yhteisöllisyys oli kaikkien turva.
Kuinka yltiöitsekeskeistä on väittää äidin olevan aikuisen perheellisen lapsensa tärkein ihminen maailmassa?
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin näistä useista kirjoittajista paistaa läpi ajatus, että aikuinen lapsi ei saisi olla enää vanhempiinsa yhteyksissä, ei ainakaan usein.
Aika pelottava ajatus.
Jokainen meistä vanhenee ja tarvitsee lähelleen muita ihmisiä. Entä jos ne omat ystävät kuolevat ensin, jäädäänkö sitten täysin yksin kun omat lapset ovat itsenäistyneet ts. ulkoistaneet itsensä läheistensä elämästä.
Ei se rakkaus omiin lapsiin silti katoa vaikka heistä aikuisia tulee.
Onko se rakkaus vapautta vai tukahduttavaa kontrollia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsenäistymisyrityksistä yleensä tällaisissa perheissä seuraa rangaistus. Kun joku tuolla kirjoitti, että miksei teini-iässä jo aseta rajoja. Meillä rangaistus oli ihan fyysinen pahoinpitely ja nöyryyttäminen. Henkinen väkivalta lienee yleisempää, mutta yhtäkaikki, nuoren itsenäistymispyrkimyksiä ei tällaisen perhedynaamikan omaavissa kodeissa hyvällä katsota.
Tämä. Useimmiten aikuisena se rangaistus on just se, että se manipuloiva vanhempi sitten haukkuu kaikille tutuille ja suvulle, miten lapset jätti hänet sairaan paran yksin eikä vastaa puhelimeen. Sitä normaali ihminen yrittää välttää, koska ei haluaisi että sukulaiset pitää sua ilkeänä, kun et sinä tässä ole. Siksi se manipulointi toimii.
Psykoterapiassa terapeutti sanoitti tuon hyvin. Jos joku muu ihminen toimisi noin, "jos et vastaa niin haukun sinua pitkin kyliä", siihen osaisi vaan sanoa ett
Näin juuri. Häpeästä vapautuminen on keskiössä. Häpeä sille kenelle se kuuluu, eli sille manipuloivalle ja mustamaalaavalle. Sama tuon vainoamisen kanssa. Mun terapeutti sanoi, ettei se mun häpeäni ole, jos äitini huutaa ja riehuu pihalla niin, että poliisit joutuvat poistamaan hänet sieltä koska en ole vastannut tuntiin puhelimeen, vaan äitini häpeä. Järjellähän tämän ymmärtää, mutta tunnetasolla tarvitsee aika paljon vielä paiskia töitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsenäistymisyrityksistä yleensä tällaisissa perheissä seuraa rangaistus. Kun joku tuolla kirjoitti, että miksei teini-iässä jo aseta rajoja. Meillä rangaistus oli ihan fyysinen pahoinpitely ja nöyryyttäminen. Henkinen väkivalta lienee yleisempää, mutta yhtäkaikki, nuoren itsenäistymispyrkimyksiä ei tällaisen perhedynaamikan omaavissa kodeissa hyvällä katsota.
Tämä. Useimmiten aikuisena se rangaistus on just se, että se manipuloiva vanhempi sitten haukkuu kaikille tutuille ja suvulle, miten lapset jätti hänet sairaan paran yksin eikä vastaa puhelimeen. Sitä normaali ihminen yrittää välttää, koska ei haluaisi että sukulaiset pitää sua ilkeänä, kun et sinä tässä ole. Siksi se manipulointi toimii.
Psykoterapiassa terapeutti sanoitti tuon hyvin. Jos joku muu ihminen toimisi noin, "jos et vastaa niin hauku
Näin juuri. Häpeästä vapautuminen on keskiössä. Häpeä sille kenelle se kuuluu, eli sille manipuloivalle ja mustamaalaavalle. Sama tuon vainoamisen kanssa. Mun terapeutti sanoi, ettei se mun häpeäni ole, jos äitini huutaa ja riehuu pihalla niin, että poliisit joutuvat poistamaan hänet sieltä koska en ole vastannut tuntiin puhelimeen, vaan äitini häpeä. Järjellähän tämän ymmärtää, mutta tunnetasolla tarvitsee aika paljon vielä paiskia töitä.
Hyvin sanottu. Manipuloiva vanhempi on voinut koodata tuota häpeää vuosikymmeniä: "kun sinä et käyttäydy miten haluan, on sinun vastuullasi että näin käy".
Tämän toisen ohjeen sanoi vaan ystäväni, mutta erinomaisesti sanoikin: kun olet hukassa tunteiden kanssa pitääkö vetää rajoja, niin mieti, mitä tekisit, jos kyseessä olisikin eksä tai ystävä, eikä vanhempasi. Eksä tai ystävä uhkailee kertovansa kaikille ettet vastaa puhelimeen? Ystävä tulee kotipihalle ja huutaa ja hakkaa ovea huudellen uhkauksia, kun et vastaa? Sanoisiko joku että menisit nyt sen eksäsi luo jouluksi, te kumminkin olitte yhdessä 18 vuotta, ei ole sinulta iso uhraus kun se on hänelle niin tärkeää?
Eli tuolla tavalla asian saa oikeisiin mittasuhteisiin. Vanhemmilta ei tarvitse kestää mitään, mitä ei kestäisi muilta läheisiltä ystäviltäkään.
Varmaan kaikki tämän ovat jo lukeneet tai ainakin tietoisia tästä kirjasta, mutta heitänpä tähän silti kirjavinkiksi, Janne Viljamaa: Narsistin lapsena -pitkä tie itsenäisyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsenäistymisyrityksistä yleensä tällaisissa perheissä seuraa rangaistus. Kun joku tuolla kirjoitti, että miksei teini-iässä jo aseta rajoja. Meillä rangaistus oli ihan fyysinen pahoinpitely ja nöyryyttäminen. Henkinen väkivalta lienee yleisempää, mutta yhtäkaikki, nuoren itsenäistymispyrkimyksiä ei tällaisen perhedynaamikan omaavissa kodeissa hyvällä katsota.
Tämä. Useimmiten aikuisena se rangaistus on just se, että se manipuloiva vanhempi sitten haukkuu kaikille tutuille ja suvulle, miten lapset jätti hänet sairaan paran yksin eikä vastaa puhelimeen. Sitä normaali ihminen yrittää välttää, koska ei haluaisi että sukulaiset pitää sua ilkeänä, kun et sinä tässä ole. Siksi se manipulointi toimii.
Psykoterapiassa terapeutti sanoitti tuon hyvin. Jos joku
Erittäin hyvä pointti! Kiitos tästä. Alkoi ihan naurattamaan tuo mielikuva pakkojoulusta exän kanssa. :D
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmiset ovat nykyisin niin omaan napaansa tuijottajia, minä-minä-mulle-kaikki-nyt-heti. Ei huolehdista läheisistä, ei osata keskustella, juostaan karkuun ongelmia ja piiloudutaan. Ei kestetä mitään pettymyksiä eikä osata käsitellä asioita. Suoraan sanoen, ei kasveta aikuisiksi ja oteta mitään vastuuta. Pitäisi vaan helposti päästä kaikesta omaa elämää hankaloittavasta asiasta, ilman että itse tarvitsisi tippaakkaan rasittaa itseään asioiden korjaamisella ja muuttamisella. Onko se tämä aika, kun ollaan niin itsekkäitä että kadullakin kävellään päin vastaantulijoita, jos ne ei ehdi väistää huonoilla jaloillaan ?
Kyllä tuo vainoamiset toistuminen sekä rajojen kuuntelemattomuus ja kunnioittamattomujs sävyttää Ap:n äidin mieltä tarpeeksi että tuo toiminta koetaan jo hankalaksi ja tarpeeksi elämää haittaavaksi. Ei kukaan normaali äiti käytä lastaan terapeuttinaan ja sen lisäksi pura kaikkea huoltaan tämän päälle vana tietää että lapsensa on kasvanut itsenäiseksi aikuiseksi niinkuin pitää ja yhteydessä voi olla muulla tavoin. Minusta tuo äiti kuullostaa kontrolloivalta ja itsekkäältä.
Voin myös samaistua täysin Ap:n tarinaan. Koko lapsuuden olen ollut äitini terapeuttina, mutta minä puolestaan jäin kokonan varjoon, mitään tunteita eikä tarpeita kuunneltu. Jos olin toisaalla hetken äitini juoksi koko naapuruston meuhkaamassa missä minä olen vaikka hänelle kyllä oli kerrottu asia. Yksi mitä en siedä on yleinen kontrollintarve kaikessa hänellä ja valehtelu. Yksityisyyttä ei juuri ole saanut kun on urkkinut kaiken. Nämä siis lisänä tähän kaikkeen. Ja ei, nämä eivät mene huolen piikkiin.
Suomi on naisvihan tyyssija. Toivottavasti nämä mammat kokevat samaa sitten omilta lapsiltaan kun vanhuus koittaa.
Ehkä tekin olette silloin narsisteja jotka jostain syystä olette hylkäämisen arvoisia?
Kumma juttu ettei ulkomailla tätä. Itse olen asunut Jenkeissä, Italiassa, Puolassa ja Ranskassa.
Kaikissa maissa yhteistä arvostus omia vanhempia ja perhe on laajennettu perhe johon kuuluu suku eikä pelkät omat lapset ja puoliso.
Ristiriitoja on - mutta enemmän on rakkautta ja halua olla yhdessä koska perhe on tärkeä.
Surullista Suomessa.
Vierailija kirjoitti:
Suomi on naisvihan tyyssija. Toivottavasti nämä mammat kokevat samaa sitten omilta lapsiltaan kun vanhuus koittaa.
Ehkä tekin olette silloin narsisteja jotka jostain syystä olette hylkäämisen arvoisia?
Kumma juttu ettei ulkomailla tätä. Itse olen asunut Jenkeissä, Italiassa, Puolassa ja Ranskassa.
Kaikissa maissa yhteistä arvostus omia vanhempia ja perhe on laajennettu perhe johon kuuluu suku eikä pelkät omat lapset ja puoliso.
Ristiriitoja on - mutta enemmän on rakkautta ja halua olla yhdessä koska perhe on tärkeä.
Surullista Suomessa.
Rakkaus ei ole kontrollointia. Väkivalta ei kuulu ihmissuhteisiin. Samalla tavalla ja samasta syystä voi ja pitää ottaa etäisyyttä haitallisiin ihmisiin olipa ne kuinka läheistä sukua tahansa, oman turvallisuuden sekä terveyden vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Suomi on naisvihan tyyssija. Toivottavasti nämä mammat kokevat samaa sitten omilta lapsiltaan kun vanhuus koittaa.
Ehkä tekin olette silloin narsisteja jotka jostain syystä olette hylkäämisen arvoisia?
Kumma juttu ettei ulkomailla tätä. Itse olen asunut Jenkeissä, Italiassa, Puolassa ja Ranskassa.
Kaikissa maissa yhteistä arvostus omia vanhempia ja perhe on laajennettu perhe johon kuuluu suku eikä pelkät omat lapset ja puoliso.
Ristiriitoja on - mutta enemmän on rakkautta ja halua olla yhdessä koska perhe on tärkeä.
Surullista Suomessa.
Rakkaus ei ole kontrollointia, ei edes sukulaisuhteessa. Väkivalta ei ole hyväksyttyä missään ihmissuhteissa. Samalla tavalla etäisyyttä saa ja pitää ottaa jos ihminen haittaa yleistä turvallisuutta ,itsemääräämisoikeutta, hyvinvointia ja terveyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmiset ovat nykyisin niin omaan napaansa tuijottajia, minä-minä-mulle-kaikki-nyt-heti. Ei huolehdista läheisistä, ei osata keskustella, juostaan karkuun ongelmia ja piiloudutaan. Ei kestetä mitään pettymyksiä eikä osata käsitellä asioita. Suoraan sanoen, ei kasveta aikuisiksi ja oteta mitään vastuuta. Pitäisi vaan helposti päästä kaikesta omaa elämää hankaloittavasta asiasta, ilman että itse tarvitsisi tippaakkaan rasittaa itseään asioiden korjaamisella ja muuttamisella. Onko se tämä aika, kun ollaan niin itsekkäitä että kadullakin kävellään päin vastaantulijoita, jos ne ei ehdi väistää huonoilla jaloillaan ?
Kyllä tuo vainoamiset toistuminen sekä rajojen kuuntelemattomuus ja kunnioittamattomujs sävyttää Ap:n äidin mieltä tarpeeksi että tuo toiminta koetaan jo hankalaksi ja tarpeeksi elämää haittaavaksi. Ei kukaan normaali äiti käytä lastaan terapeutti
Lisään vielä että fyysiseksi voi myös mennä. Oma äitini otti ihan kädestä kiinni kun yritin pari kk sitten lähteä ahdistavasta tilanteesta pois missä hän oli juoruamassa minulle jostain ihmisestä. Eli hyvin ahdistavaa touhua. Heräsin vasta parin vuoden sisällä siihen että vasta nyt olen alknut omia tunteitani sanoittamaan. On siis todella pitkä, varmaan elämän mittainen prosessi korjata näitä jälkiä.
Mullakaan ei saanut olla mitään tarpeita eikä edes tunteita lapsena. Äiti sai kyllä mulle itkeä kaiken, mutta annas olla, jos mä itkin, niin äiti lähti ovesta tekemään im. Todella rakkaudellista menoa.
Traumaterapiassa käyvä jatkaa vielä, etten mä varsinaisesti ketään syytä. Ymmärrän, että äidilläni on oman historiansa ja kasvuolosuhteidensa takia omat haasteensa eikä hän ole kyennyt olemaan rakastava äiti, koska ei itsekään saanut rakkautta oman äitinsä taholta kokea, niin miten sitä osaisikaan silloin antaa.
Se on kuitenkin erona, että mä olen hakenut ja saanut apua haasteisiini. Äitini ei myönnä, että hänessä olisi mitään vikaa, joten ei ole koskaan apua hakenut.
Ystäviä ja harrastuksia hänellä ei myöskään ole, koska riitaantuu kaikkien kanssa. Hän ei pidä pelkästään mua ja siskoani idiootteina, vaan ihan kaikkia ihmisiä.