Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Siis mä nään jatkuvasti erittäin eläviä unia, joissa mulla on ystäviä ja heitän niiden kanssa unissa vaikka mitä läppää, samoin on oikeen elämän joskus tavattuja miehiä tai jotain julkkiksia jotka katsovat minua ihastuneesti ja joitten kanssa olen unessa onnellisessa suhteessa.

Sitten herään tähän painajaiseen joka on elämäni ja päivä on todellakin pilalla. 

Olen alkanut iltaisin kirjoittaa päiväkirjaa kaikesta, mitä on tapahtunut päivän aikana, niin hyvät kuin pahatkin sattumat tai mikä pyörii mielessä sillä hetkellä. Asiat alkavat jotenkin järjestyä ja selkiintyä, kun ne saa paperille.  Pohdiskelen niitä samalla, ettei koko yö menisi huolien valvottaessa. Kun vihko on täynnä, luen sen kertaalleen, ja hävitän, ettei kukaan sivullinen pääsisi selville omista jutuistani. Olisi tietysti kiva säilyttää ne kirjoitukset, mutta joskus on tapahtunut niin rankkoja ja vaikeita asioita, etten halua niitä enää kerrata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen niin yksinäinen että ei ole varmaan muita vaihtoehtoja kun keskustella tekoälyn kanssa ja kuvitella että se on mun kaveri. 

 

Mä olen alkanut käymään lenkillä puhelinkeskusteluja vaikka ei ole linja auki mihinkään ja puhelinkin taskussa. Juttelen siis joko kummankin osapuolen sanat ja asiat tai sitten vain omani ja kuuntelen kun tämä mun mielikuvituskaveri siellä linjan toisessa päässä vuorostaan juttelee. Sitten vastaan ja esitän omia kommentteja / näkemyksiä.

Olen varmasti mielipuoli.

Lisäksi juttelen kukille ja etenkin neuletöille eli lasken ääneen silmukoita ja kerron kuin nyt te kaksi menette apupuikolle tai kuinka nyt sinä tulet tällä värillä je te kolme sitten tuolla toisella.

 

Hanki kissa, niin voit jutella sille kaiken aikaa :) <

Olen valitettavasti allerginen kissoille ja koira minulla olikin, mutta enää en uskalla ottaa uutta koska yksinäisenä on todellakin yksinään vastuussa lenkeistä ja kaikesta muustakin. Eikä siis siinä mitään vikaa ole, että olisi lenkkiseuraa vaan päinvastoin mutta esim kuumeessa / kipeänä se on kaikkea muuta kuin mukavaa vaikka tietenkin ulos ja lenkille koira onkin vietävä. Eläimessä on liian iso vastuu kun sitä ei edes poikkeustilanteessa voi jakaa kenenkään kanssa. Lisään vielä että sen verran on huonoja kokemuksia ihmisiin luottamisesta etten kuuna päivänä uskaltaisi antaa koiraa (tai muutakaan eläintä) jonkun ventovieraan hoiviin. En voisi antaa sitä ikinä anteeksi itselleni jos jotain kävisi.

Vierailija kirjoitti:

Siis mä nään jatkuvasti erittäin eläviä unia, joissa mulla on ystäviä ja heitän niiden kanssa unissa vaikka mitä läppää, samoin on oikeen elämän joskus tavattuja miehiä tai jotain julkkiksia jotka katsovat minua ihastuneesti ja joitten kanssa olen unessa onnellisessa suhteessa.

Sitten herään tähän painajaiseen joka on elämäni ja päivä on todellakin pilalla. 

Just tuo sama! Toistuvasti näen unia missä olen ihan normaalin sosiaalinen ihminen jolla on kavereita, sukulaisia ja kumppani vaikka olen muuten ihan samanlainen kuin mitä oikeastikin eli tykkään unissakin samanlaisista asioista enkä ole todellista suulaampi enkä hiljaisempi. Hyvin realistisia siis tuossa mielessä. Todellisuudesta poiketen noissa unissa olen ihan normaalin pidetty ihminen, minua pyydetään mukaan ja seuraksi sekä saan kutsuja tupareihin ja häihin eikä minunkaan ehdotuksiani torjuta. Parasta tietenkin on just tuo, että kaiken tämän lisäksi minulla on kumppani ja kumpikin meistä tykkää toisistaan yhtälailla (eli kuin hullu puurosta) ja me ollaan onnellisia vaikka ei se mitään rakkauskuplaa olekaan.

Tuollaisesta unesta kun herää niin sitä oikeasti saa hetken miettiä että olenko mä nyt hereillä ja tuo kaikki oli unta vai onko se päinvastoin ja olenkin nyt painajaisunessa jossa mietin olenko hereillä vaiko unessa.

Tänään ja viimeiset kaksi viikkoa on kuulunut sitä että ihan hemmetinmoinen halipula ja kosketuksen ja pussailun ja läheisyyden kaipuu. Ja kun se "joku" tyyppi on kuitenkin olemassa mutta välimatkan takia ei nähdä kovin usein. Eikä siis olla suhteessakaan edes. Silti ei tunnu oikealta tapailla muita ennen kuin tämä kortti on katsottu. N33

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan me aika säälittäviä tyyppejä. 

 

Emme ole, vaan sitkeitä tunturikoivuja, jotka jaksavat sinnitellä yksin paljakalla. Kaikista ei olekaan tähän.

Kirjoitin juuri opinnoissa tuntureista joten sopivasti aiheeseen tämäkin viesti ja totta puhut. 

Vierailija kirjoitti:

Olen alkanut iltaisin kirjoittaa päiväkirjaa kaikesta, mitä on tapahtunut päivän aikana, niin hyvät kuin pahatkin sattumat tai mikä pyörii mielessä sillä hetkellä. Asiat alkavat jotenkin järjestyä ja selkiintyä, kun ne saa paperille.  Pohdiskelen niitä samalla, ettei koko yö menisi huolien valvottaessa. Kun vihko on täynnä, luen sen kertaalleen, ja hävitän, ettei kukaan sivullinen pääsisi selville omista jutuistani. Olisi tietysti kiva säilyttää ne kirjoitukset, mutta joskus on tapahtunut niin rankkoja ja vaikeita asioita, etten halua niitä enää kerrata. 

Ostin joskus nuorena ison vihon. Sellaisen mustan missä kimalletta kansissa. Hieno vihko minusta. Tyhjät suuret sivut. Eipä sinne silti tekstiä ole tullut. Parin ihmisen muistoon liittyviä kirjoituksia hieman. Ja kuvat heistä sekä joitakin runoja mitä kirjoitin ja kuvia eri jutuista. Muuten vihko jäi tyhjäksi. Joskus ehkä kaivan sen esiin mummulan vintiltä ja jatkan kirjoittamista. 

Tuttu ajatus myös tuo, että unessa kun kokee esim läheisyyttä niin itsekin herään ehkä hetken onnellisena. Tietysti se on vaan unta, mutta jotenkin rauhoittaa oloani hetkeksi ja olen onnellinen. 

Pitkä ja tapahtumarikas päivä. Varhain aamulla heräsin, hampaitten pesulle ja sitten taas vähän torkkumaan. Puoli kahdeksalta piti lähteä pyörällä, jotta kerkesin yhdeksäksi frisbeetä heittelee kaverin kanssa. Aika tiukille meni, että en myöhästynyt sovitusta ajasta. Kaksi ja 1/4 tuntia meni fribakierrokseen. 

Oletin, että ei tänään ole kirppikset auki pyhäinpäivän takia, mutta olihan ne. Kirppiksellä oli oikein halloween teemaa. Yhdellä oli todella hieno halloween asu. 

Kivasti ostelin tänäänkin elokuvia:

The Dead Pool (1988), Dead Or Alive: Hanzaisha (1999), Dark Prince: The True Story of Dracula (2000), Freaky Friday (1976), Shirley (2020), Once Upon A Time In China (4 elokuvan collection) ja Jurassic World: Rebirth (2025).

Sitten kävin ostosten jälkeen vanhempieni luona ja olin heidän luona klo.16.00 aikoihin. Heidän luotaan menin keskustaan ja kokemaan esityksiä halloween festareille. Melkein koko päivä pystyssä ja nyt olisi matka vielä elokuvateatteriin yönäytökseen. Todella paljon liikuttu tänään.

Vierailija kirjoitti:

"Minä taas mietin kaikkea keskustelua vaan päässäni. Mietin kirjoittavani kirjeitä sinne ja tänne ja mitä niihin kirjoittaisin ja elämääni kuvaisin. Välillä suomeksi ja välillä englanniksi. Oikeastaan kaikki vähän vaikeat tilanteet ja tulevat jutut käyn päässäni myös läpi ja mietin mitä sanoisin. Joskus äänenkin sanan ne lauseet miten toivon itseni puhuvan silloin, kun se hetki on."

Samoin teen minäkin! 

Mietin 55 vuotista elämääni mihin suuntaan se on kehittynyt erityisesti sosiaalisissa suhteissa. Työmahdollisuudet, urakehitys, taloustilanne ja asuminen on kehittynyt hyvin, niissä ei ole valittamista, ne ovat ehkä paremmin kuin osasin ikinä unelmoida.

MUTTA - en ole ikinä elämässäni ollut näin kauan (10v) sinkkuna ja ihan siis ilman mitään "sutinaa". Suuntaus on erittäin huolestuttava koska en enää edes viitsi / halua /uskalla yrittää mitään. Nykyisessä työpaikassa ihastuin erääseen mieheen ja hänkin taisi kiinnittää minuun huomiota, otin selvää ja tokihan sen näköinen kunnon fiksu mies on varattu ja hänellekin ilmestyi heti sormus sormeen. Se siitä. En käy missään missä voisi tutustua miehiin ja enkä todellakaan enää pyöri missään deittisovelluksissa, se touhu on nähty, ihan hirveetä touhua. Ja koska kaipaan yhä exääni, en oikeasti rakastu enää kehenkään. Tämä on huono suunta! 

Toinen huono suunta sosiaalisuudessa ja tulevaisuuden kannalta on se että ystävät ovat käyneet hyvin vähiin. Totesin juuri että viimeinenkin tällä paikkakunnalla oleva ystävä ei ota enä yhteyttä kysyäkseen jonnekin, hänestä on kuoriutunut vanhemmiten melko erikoinen, joskus oudosti käyttäytyvä, kateellinen ja kiero ihminen. Toinen ei ole koskaan ottanut yhteyttä muutakuin sillon kun tarvitsee jotain palvelusta. Sisko ei pidä koskaan mitään yhteyttä, synttäri ja joulutoivotukset tulee viestillä. Vanhempien seuraa en ole ikinä kaivannut, ovat nyt jo vanhuudenhöppänöitä eivätkä he ystäviä ole ikinä korvanneet. Kaikilla on omat menot, perheet, miesystävät ym ym jotka tietty on etusijalla. Huono suuntaus on se että kaikki sosiaaliset harrastukseni ovat vaihtuneet yksilöharrastuksiin joita teen yksin tai eivät ole sellaisia joista nyt ystävää löytyisi. 

Tämä on pelottava suunta, näinkö tämä elämä meni että olen loppujenlopuksi totaalisen yksin. Pelkään mitä tapahtuu kun joutuu, huom joutuu jäämään eläkkeelle. Mitä pirua edes teen sitten. 65 vuotiaana alan katselemaan päivät telkkaria ja käyn yksin kävelyllä. Apua. 

Olen ehkä ns sosiaalinen introvertti. Viihdyn tiettyyn pisteeseen ja vain joitakin tunteja / kerta seurassa. En jaksaisi ehkä sitä että pitäisi olla kokoajan sosiaalinen, kokoajan kommunikoida tai edes kuunnella toista ihmistä. Siksi esim kun käyn ryhmämatkoilla ulkomailla otan aina oman huoneen vaikka se maksaa joskus maltaita. En kestä sitä etten saisi esim nukuttua kunnolla ja olla illalla hetken hiljaisuudessa ja pitäs ottaa toinen kokoajan huomioon. 

Mutta kyllä elämä on raadollista kun näkee joka paikassa ystävyksiä kahvilassa, kauppakeskuksesss, perheitä ulkoilemassa, pariskuntia matkustamassa yhdessä ja itse olet joka paikassa yksin. Tämän näkeminen vain lisää yksinäisyyttä.

Ja sitten ei okein ole ketään jonka kanssa jakaa kokemuksia. 

Muutama ystävä ja tuttu on joita satunnaisesti tapaan ja joskus laitellaan viestejä mutta eipä sitä samoille ihmisille viitsi aina laitella lomakuvia ym ym. 

Ostin just uuden auton ja auton hankinta oli kuitenkin aika haastavaa ja olisin halunnut pohtia asiaa jonkun kanssa. Yhdelle tutulle (jonka kans asiasta jotain puhuttiin) laitoin viestiä että nyt uus menopeli alla ja jotain muutakin juttua samassa viestissä. Ei mitään reaktiota, hän ei vastannut sanaakaan asiasta. 

Samoin monet muut isot elämän käänteet esim työpaikan vaihto, yt ssä potkut, muutot yms on hirveitä kun kaiken joutuu ensinnäkin selvittämään itse ilman tukea ja apua, myös tekemään itse, eikä ole sitä kumppania tukemassa saati auttamassa (esim muutto). Vaikka olen selvästikin selviytyjä tyyppi joka "pärjää" kyllä yksinkin. Olen hyvin nokkelaälyinen eikä minulla mene sormi suuhun, niin kaipaan kuitenkin sitä että olisi joku rinnallaeläjä johon voisi joskus tukeutua ja jonka kanssa tehdään yhdessä eikä laikki olisi AINA omilla harteilla. Eikä tarvitseisi aina pyytää (lue ruikuttaa) seuraa sinne ja tänne vaan olisi se kumppani jonka kanssa lähtökohtaisedti tehdään asiat. 

Myös se on hirveä (satuttava ja surullinen) ajatus että kukaan ei odota minua missään. Tulen aina tyhjään kotiin. Tämä kulminoituu joka kerta kun tulen ulkomaan tai pidemmiltä työmatkoilta kotiin, tunnen jäätävää yksinäisyyttä siitä että minua ei ensinnäkään ole lentokentällä kukaan vastassa (muita ehkä on) saati kukaan odota kotona. Edellisen kerran lomareissulta parkkihallissa omaan tuttuun autooni istuessa sanoin autolleni että sinä oletkin ainoa joka minua missään odottaa ja kyyneleet valui silmistäni. En enää edes muista koska minua olisi ollut joku ihminen vastassa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ehkä ns sosiaalinen introvertti. Viihdyn tiettyyn pisteeseen ja vain joitakin tunteja / kerta seurassa. En jaksaisi ehkä sitä että pitäisi olla kokoajan sosiaalinen, kokoajan kommunikoida tai edes kuunnella toista ihmistä. Siksi esim kun käyn ryhmämatkoilla ulkomailla otan aina oman huoneen vaikka se maksaa joskus maltaita. En kestä sitä etten saisi esim nukuttua kunnolla ja olla illalla hetken hiljaisuudessa ja pitäs ottaa toinen kokoajan huomioon. 

Mutta kyllä elämä on raadollista kun näkee joka paikassa ystävyksiä kahvilassa, kauppakeskuksesss, perheitä ulkoilemassa, pariskuntia matkustamassa yhdessä ja itse olet joka paikassa yksin. Tämän näkeminen vain lisää yksinäisyyttä.

Ja sitten ei okein ole ketään jonka kanssa jakaa kokemuksia. 

Muutama ystävä ja tuttu on joita satunnaisesti tapaan ja joskus laitellaan viestejä mutta eipä sitä samoille ihmisille viitsi aina laitella lomakuvia ym ym. 

Kuulostat fiksulta ihmiseltä. Oletko halunnut löytää kumppania? Ihan harmittaa, kun monet fiksut tolkun ihmiset ovat yksinäisiä eivätkä kohtaa toisiaan.

Oli elokuvateatterin yönäytöksessä mulla vaikeaa. Olin todella väsynyt. Iski todella kova jano, joten menin ostamaan juotavaa. Sitten en ymmmärtänyt tippaakaan mitä mulle sanottiin ja mitä mun piti tehdä, kun siinä tilanteessa tuli ongelmia.

Sain kumminkin ostetuksi juotavat ja aavistuksen jäi multa näkemättä alkua. Elokuvan aikana vielä iski suonenveto jalkaan. Jännitin jalkaani suoraksi lieventääkseni sitä tunnetta jalassa.

Olisi se mullakin helpompaa, jos mullakin olisi joku joka auttaisi vaikeissa tilanteissa. Jotkin asiat tuntuvat niin ylipääsemättömön vaikeilta yksin ratkaista. Minä en ainakaan ole multitalentti, vaan päin vastoin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä päin on satanut koko päivän, on ollut vähän tylsää, yleensä tykkään ulkoilla lapsen kanssa. Oon tehnyt ruokaa aika paljon tänään, nyt pistin lapsen kylpyyn leikkimään, onneksi viihtyy siellä, saan vähän taukoa.

Mukava arkisen päivän kuvaus, mutta vauva.fi'n myrkylliset ovat näköjään ahkerasti äänestäneet alaspäin, vaikka aika tasan äänet tässä vaiheessa 138/153. Kummaa porukkaa tällä foorumilla, mutta niinhän se yleensä aina onkin.

Tuo se minustakin tässä yksinäisyydessä on pahinta ettei kukaan odota koskaan missään, ei tule vastaan eikä kenellekään voi kertoa minne menee, koska tulee saati että joku huolestuisi jos en palaisi ikinä.

Itse olen pillahtanut itkuun juna-asemalla paikallisjunaa odottaessa kun siihen samalle laiturille tuli hetkeä aiemmin pikajuna jostain pohjoisesta ja sivusta seurasin niitä iloisia jälleennäkemisiä. Oli kaveruksia, perheenjäseniä, isovanhempia. Jotenkin se kirkastui tuolla hetkellä, ettei tuollaistakaan asiaa saa ikinä kokea, ei vastaanottajana eikä tulijana.

Onko tämä syksy jotenkin tavallistakin hämärämpi vai olenko vaan alkanut reagoimaan itselleni uudella tavalla? Kyllä pimeys aina on hetken aikaa uuvuttanut, mutta tuo vaihe on tullut vasta itsenäisyyspäivän aikoihin eikä siis ole kestänytkään kuin johonkin vuodenvaihteeseen asti ja sitten jo kummasti on alkanut helpottamaan.

Nyt olen ollut aivan tööt jo jonkin aikaa ja eikun pahemmaksi vaan menee. Mikään ei oikein huvita eikä mitään jaksa vaikka ihan normaalisti arkea suoritankin viikosta toiseen. Voisin vaan nukkua ja tuntuu että päivät ja viikotkin menee ihan yhdessä hujauksessa ja sellaiseksi puuroksi ettei mistään erotu minkäänlaista kohokohtaa tai jää mitään muistijälkeä. Toisaalta ei tässä elämässä mitään kohokohtia tai muistelemisia olekaan. Wuhuu, kävin lenkillä, jihuu kävin kaupassa ja siivosin.

Mitään yhdessä tekemistä ei ole koskaan kenenkään kanssa eli kaikki minkä teen, teen yksin enkä näistä voi kenellekään jutellakaan eli ehkä ne sitten siksikin häviää pois, koska puuttuu se kaikki mikä mistään tekisi jotenkin merkityksellistä. Joskus nuorena oli kiva suunnitella viikonloppua ja silloin vielä oli edes niitä baarikavereita joiden kanssa mennä/tehdä yhdessä ja sitten ainakin välillä oli myös jotain kivaa muisteltavaa ja puitavaa jälkeenpäinkin. Lisäksi oli se tulevaisuuden toivo ja suunnitelmia/haaveitakin millaiseksi oman elämänsä rakentaa vaikka se tuolloin vääränlaista olikin. Tuon ajan jälkeenkin oli sentään töitä missä tapasi työkavereita joiden kanssa jutella ja toisaalta työ oli myös loistava pakopaikka yksinäiselle ja lapsettomalle ikisinkulle (ei oma valinta), koska pystyi ahnehtimaan ne kaikki mahdolliset työvuorot jotka ei perheellisille maistuneet. 

Nyt sitten ei enää ole töitäkään kuin korkeintaan joku pätkä silloin, toinen tällöin. Tunnen itseni niin turhaksi ja tarpeettomaksi kaikella tapaa eikä ole enää mitään odotettavaakaan. Tulevaisuudessa ei ole enää tarjolla mitään minkä haluaisin kokea. Kauhistuttaa pelkkä ajatuskin yksinäisestä vanhuudesta ja vieraiden ihmisten armoille joutumisesta.

Vierailija kirjoitti:

Siis mä nään jatkuvasti erittäin eläviä unia, joissa mulla on ystäviä ja heitän niiden kanssa unissa vaikka mitä läppää, samoin on oikeen elämän joskus tavattuja miehiä tai jotain julkkiksia jotka katsovat minua ihastuneesti ja joitten kanssa olen unessa onnellisessa suhteessa.

Sitten herään tähän painajaiseen joka on elämäni ja päivä on todellakin pilalla. 

Nuo unet on todellakin paljon elävämpiä, aidomman tuntoisia ja todellisempia mitä tämä oikea elämä missä on kuin vankina jossain lasikuvun alla seuraamassa maailmanmenoa ja itselle ei tapahdu juurikaan mitään. Ja kun tapahtuu niin se on jotain ikävää ja hankaluutta aiheuttavaa eli voisi jäädä tapahtumatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi olla yksinäinen vaikka olisi puoliso ja lapsia. Mun puoliso harvemmin puhuu mulle.

Kovin tuttua. Jotkut puolisot ovat harvinaisen umpimielisiä, eivätkä ole kiinnostuneita muista kuin vasta silloin, kun heistä on hyötyä. Vaimoakin pidetään vain talouteen kuuluvana yleiskoneena. Puoliso ei pidä yhteyksiä sukulaisiin, eikä välitä ystävistä tai naapureista. Elellään eristyksessä vähän kaikista. 

 

Sama kyllä pätee naisiinkin, eli miestä pidetään itsestäänselvyytenä ja suhteen tukipylväänä, kunhan mies ei vain halua vaimolta mitään ja tyytyy aina kompromissiin vaimon hyväksi. Juttelu on hyväksyttävää ainoastaan niistä asioista, jotka ovat vaimon mielestä juttelemisen arvoisia, koska tasa-arvo niin edellyttää, vaikkei niin tietenkään pitäis olla, mutta se on se käytännön realiteetti, teorioista ja hyvää tarkoittavista toiveista viis. Niinpä mies hakee juttuseuraa muista naisista ja lopulta lähtee kokonaan, vain elääkseen yksin.

Olen ollut vuosia töissä eri kauppakeskuksissa ja tehnyt sellaisen havainnon, että aika usein parisuhteessa on just sellaiset ihmiset joiden ei käytöksensä perusteella pitäisi parisuhteessa elää eikä varsinkaan sen kyseisen kumppaninsa kanssa. Ihmiset, etenkin naiset suhtautuu tosi häijysti kumppaniinsa vaikka on niitä persiiseen ammuttuja miehissäkin. Varsin usein tällaisella pariskunnalla on liuta lapsia joilla varmaan kaikilla on jokin aakkosdiagnoosi ja koko perhe kommunikoi keskenään karjumalla ja ärisemällä sekä tuntuu kulkevan energiajuomalla.

Näiden vastapainoksi on aina ilo nähdä asiallisesti käyttäytyviä pariskuntia joiden lapsetkin liki poikkeuksetta on samalla tapaa rauhallisia ja hyväntuulisia. Nämä vaan alkaa olla valitettava vähemmistö. Toisaalta haluan yhä ajatella, että heillä on vain järkevämpää tekemistä kuin pyöriä pk-seudun kauppakeskuksissa eli näitä pariskuntia lapsineen on paljon jossain muualla. Nimittäin jos ei ole, niin tällä maalla ei ole tulevaisuutta.