Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

"Miettiikö kukaan muu täällä sitä miten aikoinaan hautaus yms hoituu ilman ketään omaisia ja ystäviä?"

Kyllä mietin. Usein. 

Vierailija kirjoitti:

"Miettiikö kukaan muu täällä sitä miten aikoinaan hautaus yms hoituu ilman ketään omaisia ja ystäviä?"

 

Kyllä mietin. Usein. 

Mulle tuo taas on asia jota en mieti. Ihme kyllä. Tai sitten en vaan uskalla miettiä ja siksi sen on niin hyvin saanut mielestään suljetuksi. Toisaalta asia on niin, että jos elämäntilanteeni ei tästä muuksi muutu niin ei mua ole kukaan läheinen hautaamassa eikä edes löytämässä ja apua soittamassa, jos vaikka saan jonkun sairauskohtauksen kotonani. Ihan saan rauhassa tukehtua vaikka tänään leivänmuruseen tai saada jonkun slaagin joka vain siksi vie hengen kun siihen ei saa apua ajoissa. Oikeastaan parempikin ettei ajattele, koska onhan tämä pelottavaa ja ihan syvältä ettei kukaan huolestu vaikka katoaisi.

On myös meitä vapaaehtoisesti yksinäisiä. Itse katkaisin välit ystäviin ja sukulaisiin nyt vanhana. Olen aina ollut liian kiltti enkä jaksa enää auttaa yksipuolisesti, myötäillä muiden mielipiteitä enkä tuntea itseäni väheksytyksi koska olen erilainen kuin muut. Nyt elän miten haluan ja nautin vapaudestani. Kukaan ei tule kutsumatta kotiini eikä puhelun soi ja joku vaadi jotain. 

Voi olla että kuolen yksin eikä kukaan kaipaa, mutta se on hinta tästä nykyisestä hyvinvoinnistani. 

Ihmiskontakteja saan riittävästi töissä asiakaspalvelussa ja elämällä kaupungin keskustassa. En ole siis täysin erakko, vielä. Eläkkeellä sitten. 

Nukuin taas kellon ympäryksen, en tiedä onko joku sairaus vai tämä yksinäisyydestä johtuva masennus, että olen alkanut väsymään. Ja sitten kun join aamukahvia niin itkua alkoi tulemaan, joo, en minäkään mieti omia hautajaisiani ollenkaan vaan sitä, että kun terveys pettää tai saan jonkun sairaskohtauksen kukaan ei tiedä siitä mitään kun ei kukaan välitä olenko olemassa.

Omien vanhempien apuna olemisesta. Itsekin olin vähä vähältä enemmän ja enemmän apuna eli ensin se oli tuollaista kauppakäynneissä jeesaamista ja lääkäriin kuskaamista joka ei sinällään ollut edes minkäänlainen rasite -yksinäisellä ja perheettömällä kun luppoaikaa on. Lopulta se kuitenkin meni siihen, että vaikken mikään omaishoitaja ollutkaan niin eipä sitä omaa aikaa ollut kuin max parin tunnin pätkissä eli sen aikaa mitä huonommassa oleva vanhempi pärjäsi yksin/ilman apua kun ei toisesta vanhemmasta juurikaan avuksi ollut kuin seuran muodossa. Pahaa en puhu edesmenneestä, mutta paljon siinä oli sellaista teeskentelyä eli kun kävi kotihoito kartoittamassa palvelutarvetta niin vanhus oli oikein reipas ja omatoiminen ja yhden fyssarin käydessä jopa sanoin sen ääneenkin, että noin ripeäkinttuista ei tässä talossa hetkeen ole näkynytkään mitä nyt asiantuntijan paikalla ollessa. Voi luoja jos katse olisi voinut tappaaa.. 

Muutenkin tuo aika toi kyllä esiin kaiken mahdollisen vinksahtaneisuuden mitä perhesuhteissa oli ja tietenkin myös jokaisen persoonassa. Toinen vanhempi paapoi kuin hanhiemo ja toinen nautti passauksesta täysin siemauksin ja kun siihen yritti puuttua ja sanoa kuinka pitää tehdä itse, että toimintakyky säilyy niin paha ja ilkeähän sitä olin. En kuulemma näe kuinka huonona toinen jo on. Silti hoivakodista ei saanut puhuakaan koska kyllä me kotona pärjätään. Niinpä niin, minähän se hoidin kaikki kotiaskareet ja välillä mietin että olen kuin monitoimikone koska lopulta se oli sitä ettei mulle edes puhuttu ja kun minä sanoin jotain niin oltiin kuin kuultaisikaan. Aina se samanlaista sinällään oli ollutkin, mutta tuossa vaiheessa kaikki oikein korostui ja kärjistyi eikä heillä edelleenkään ollut ongelmaa jutella ja kuulla toisiaan tai vaikka naapureitaan. Se olin vain minä ja ainoastaan jos jotain moitittavaa oli niin silloin "alennuttiin" puhumaan.

Eksyin vähän aiheesta, mutta just tänään mietin että miksi tämä on joko-tai. Tuolloin ei ollut omaa aikaa, ei omaa elämää ja aina oli kiire takaisin, vaikka ei ehtinyt kuin ruokakaupassa käydä. Pitikö sinne nyt jäädä asumaan! Nyt sitten onkin täysin päinvastaista eli muuta ei olekaan kuin omaa eikä kukaan odota ikinä missään eikä mihinkään. Se sitten on pysynyt ennallaan ettei omaa elämää ole. On vain elossa mutta ei elä.

Vanhempien auttamisesta voisin kirjoittaa, että minäkin toisaalta pelkään, että minusta tulee sitten heidän apunsa ja ainoa sellainen, kun ovat vanhoja. Autan ihan mielläni, mutta samalla kirjoitit tuossa aiemmin hyvin sen, että sitten jää oma elämä elämättä. 

Oikeastaan tuo näkyy jo nyt kaikessa. Vanhempani ovat tottuneet siihen, että minä olen aika paikalla ja auttamassa. Tosin he ovat vielä ok kunnossa, mutta toisella vaivoja. Tarkemmin en kirjoita näistä jutuista ja asumiskuviostamme. Silti tiedän sen, ettei minun ikäiseni kuuluisi olla se joka on aina paikalla tai tavoitettavissa ja valmiina jeesaamaan. Nyt se on aina niin, että kun minulla ei ole sitä elämää sillä tavoin, että ikinä olisin jossain poissa niin sitten se on oletus, että totta kai autan ja minuun voi nojata. Tämäkin vaikea asia. Toisaalta on ok auttaa. 

Mulla on tänään synttärit ja vaikka mulla on perhettä ympärillä, kukaan ei ole muistanut onnitella minua.  Säälittävää, että mietin tälläisiä mutta joskus voi olla yksinäinen vaikkei ole yksin!

Vierailija kirjoitti:

Nukuin taas kellon ympäryksen, en tiedä onko joku sairaus vai tämä yksinäisyydestä johtuva masennus, että olen alkanut väsymään. Ja sitten kun join aamukahvia niin itkua alkoi tulemaan, joo, en minäkään mieti omia hautajaisiani ollenkaan vaan sitä, että kun terveys pettää tai saan jonkun sairaskohtauksen kukaan ei tiedä siitä mitään kun ei kukaan välitä olenko olemassa.

Kommentoin jo, että en hautajaisiani mieti enkä sure sitä mihin monttuun menen vai menenkö mihinkään koska itse en siihen ole vaikuttamassa. Enemmän minäkin suren sitä ettei tässä eläessä ole niitä läheisiä ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa ja olla tekemisissä. Ajatuksena tuntuu suorastaan julmalta että vasta kuolleena olisi muistettu ja näkyvä, olemassa ollut. No, sitä pelkoa ei ole eikä pelkoa ole siitäkään että jäisin kenenkään muun haitoiksi kuin yhteiskunnan. Toki ehkä myös naapurien jos sattuu oikein helleputken aikana nakkaamaan lusikan nurkkaan. Silti en oikeastaan ole pahoillani siitäkään, koska tulisipahan ainakin kerran paikallaoloni huomatuksi vaikken enää läsnä olisikaan.

Tänään taas odotin, hengitin ja koskettelin asioita.

Ei mitään muutosta aiempaan. Kakattaa.

Vanhemmista. Noin se oli aina mullakin, että apuna olemista pidettiin automaationa aina ja siis oikeastaan ihan kysymättäkin, koska eihän sitä muutakaan (elämää) ole. Sen kerran kun kieltäytyin niin tuli närkästynyttä taivastelua että mitä muka niin tärkeää voi sulla olla ettei sitä voi siirtää tai perua ja onko se muka pakko sinne mennä tai sitä olla tekemässä.

Liian kilttihän sitä aina olin ja varmaan ihan kasvatettukin tottelemaan syyllistämällä. Tuon peruja on hirvittävän huono itsetunto eikä riitä luottamus itseen oikein missään asiassa. Senkin takia sitten jää monella tapaa elämä elämättä kun ei uskalla/viitsi/koe olevansa sen arvoinen. Silti moneen perheelliseen/kaverilliseen verrattuna olen tehnyt varmasti tosi paljon yksinäni, koska muutenhan ei tekisi yhtään mitään. Jos olisi puoliso/perhe/kavereita niin tietenkin sitä eläisi ihan toisenlaista ja paljon aktiivisempaa elämää. Siinä tulisi moni meno/tekeminen ikään kuin bonuksena sen yhdessä vietetyn ajan päälle. Tosi moni meno/tekeminen on sellaista, ettei se niinkään itsessään ole kivaa eikä niin tarpeellistakaan, mutta yhdessä tois(t)en kanssa tosi mukavaa sen yhdessäolon takia. Yksinään se on vaan tylsää ja typerää. Niin se varmaan on muillakin, koska niin paljon ihmiset tekee asioita yhdessä. Jos se yksinään olisi yhtä kivaa niin luulisi yksinään olevia ihmisiä näkyvän paljon enemmän esim piknikeillä, risteilyillä tai terasseilla.

Vierailija kirjoitti:

On myös meitä vapaaehtoisesti yksinäisiä. Itse katkaisin välit ystäviin ja sukulaisiin nyt vanhana. Olen aina ollut liian kiltti enkä jaksa enää auttaa yksipuolisesti, myötäillä muiden mielipiteitä enkä tuntea itseäni väheksytyksi koska olen erilainen kuin muut. Nyt elän miten haluan ja nautin vapaudestani. Kukaan ei tule kutsumatta kotiini eikä puhelun soi ja joku vaadi jotain. 

Voi olla että kuolen yksin eikä kukaan kaipaa, mutta se on hinta tästä nykyisestä hyvinvoinnistani. 

Ihmiskontakteja saan riittävästi töissä asiakaspalvelussa ja elämällä kaupungin keskustassa. En ole siis täysin erakko, vielä. Eläkkeellä sitten. 

Sama kokemus mulla. Välit sukuun ei ole poikki, mutta ei tavata usein. En jaksa yksipuolisuutta kestää. Olen jonkinlainen vaihdokas suvussa. 

Olisin onnellinen jos oisi vanhemmat elossa, oisi joku side vielä johonkin. Kun ei ole muuta, niin oisi aikaa hoivatakkin, vaikka eihän sitä tiedä miten raskasta se olisi.

Toissa päivänä viiltelin itseäni (käsivartta) piiiitkästä aikaa. Yllätyin (hieman) millainen jälki siitä jäi. Ei niin että liian moni ihminen sitä näkisi, saati sitten kiinnittäisi siihen huomiota.

Oh well. Elämä (olemassaolo) jatkuu.

En tiedä miten viiltely auttaa yksinäisyteen? Yksinäisyys tuntuu taas tosi pahalta taas, hyljätty olo kun ei ainut lapsikaan pidä mitään yhteyttä.

Jotkut on tottuneet menemään pubiin, kun siellä on ihmisiä. Minä en osaa enkä halua mennä, vaikka yksinäiset illat kotona on tosi kurjia. Olen joskus yrittänyt käydä, mutta ei ollut luontevaa. Mitä sitä voisi keksiä tilalle. Olisipa joku paikka, mikä olisi vähän vastaava, mutta ei juottola.

Kävin ystäväni luona juotiin teetä ja kermajäätelöä. Sitten minä menin viemään yhden kassin alas missä on pesukone.   Piti ottaa pesukooneesta vaatteet pois vein sitten sen kassissa ystävän luo. Sitten sain kolmannen kassin vietyä alas missä pesukone on.  Ei voinut laittaa sitä vielä kun pesukoneessa oli vielä vähän aikaa ennenkuin voin laittaa viimeisen kasista pesukoneeseen . Vein sitten toisen kassin ystävän luo. Piti ottaa kolmas kassi mukaan. Ja taas alas pesukoneen luo.  Sitten kun oli valmis kolmas kassi ystävän luo. Sitten juotiin taas teetä . Sen jälkeen minä lähdin kotiin . oli ihana päivä .

Vierailija kirjoitti:

Toissa päivänä viiltelin itseäni (käsivartta) piiiitkästä aikaa. Yllätyin (hieman) millainen jälki siitä jäi. Ei niin että liian moni ihminen sitä näkisi, saati sitten kiinnittäisi siihen huomiota.

Oh well. Elämä (olemassaolo) jatkuu.

Haluan sanoa sinulle jotain. Älä satuta itseäsi. Pyydän, älä tee noin.

Pitääkö tässä alkaa syömään näitä ssri-lääkkeitä, että turtuu ja on onnellinen kämpässä yksin tujottaessa telkkaria päivästä toiseen. eikä tajua miten yksin on.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut on tottuneet menemään pubiin, kun siellä on ihmisiä. Minä en osaa enkä halua mennä, vaikka yksinäiset illat kotona on tosi kurjia. Olen joskus yrittänyt käydä, mutta ei ollut luontevaa. Mitä sitä voisi keksiä tilalle. Olisipa joku paikka, mikä olisi vähän vastaava, mutta ei juottola.

Olen kanssa kokeillut tuota, ja siellö pubissa minä vasta yksinäiseksi ja tyhmäksi tunsin itseni tuijottamassa yksin ikkunasta ulos viinilasi pöydällä.

Kai voi jonkun hautaustoimiston kanssa tehdä valmiiksi sopimuksen hautajaisistaan?

Helposti löydettäväksi se sopimus kotiin. 
Ehkä vaikea toteuttaa jos on nuori ja terve.

Jotkuthan noin tekee ettei omaisten tarvitse pähkäillä mutta kai yksinäinenkin voi tehdä.