Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Oma inhokkini neuvoista yksinäisille on se "aloita pienestä, juttele vaikka muutama sana kaupan kassan kanssa". Kyllä se voi varmaan joinain päivinä piristää että tulee moit sanottua tai muutama sana vaihdettua, mutta itse koen että usein se enemmänkin alleviivaa sitä yksinäisyyttä että ne päivän ainoat sanat ovat jotkut kiitos ja moi tuntemattoman ihmisen kanssa. Etenkin perjantaisin kauppaan voi olla kurja mennäkin kun tuntuu että silmiin osuu vain yhteisiä ostoksia tekeviä kaveriporukoita, pariskuntia ja perheitä.

Ei lainkaan kaikkien yksinäisten kohdalla ole kyse jostain sellaisesta että ihmisiä pelkäisi ja sosiaalisuutta pitäisi opetella kokeilemalla vuorosanoja erilaisten kassahenkilöiden kanssa, vaan yksinäiseksi on päädytty syystä tai toisesta ja aikuisena (Suomessa ainakin) ystävien tai edes uusien tuttujen löytäminen voi olla käsittämättön vaikeaa. Ja sitten jos on huonoja kokemuksia tutustumisista, niin ei sillekään mitään mahda ettei enää ehkä jaksa yrittää, mutta silti useimmat varmaan kaipaisivat syvempää yhteyttä ja todellista jakamista vs esim. viikonlopun toivotukset kaupan kassan kanssa.

Harvemmin tosiaan kukaan sanoo tai töksäyttää, että mitä sä nyt enää sitä kivaa festarireissua muistelet. Tai teidän häitä. Siitähän on jo 15 vuotta!

Jokaista mukavaa juttua saa fiilistellä vaikka vuosikymmenten jälkeen eikä sitä kukaan käske unohtamaan tai jättämään taakseen, mutta samalla tavalla mieleen kumpuava ei-niin-kiva muisto onkin sellainen, jota ei saa ajatella eikä edes muistaa vaikka ihan yhtälailla kumpainenkin on menneisyydessä tapahtunut asia jonka on kokenut. Halusi tai ei. Kumpaisetkin jättää myös jälkensä. Halusi tai ei.

Itselle sattui pidempi viikonloppu + arkivapaa kerrankin kivaan saumaan vaikka samallahan tämä tarkoittaa taas kerran sitä, että jos ensi viikonlopuksi olisi jotain juhlaa tiedossa niin osallistumatta jäisi. Oli kivaa istuskella ulkona ja tuo tuuli oli lopulta aika kivakin koska se peitti alleen monenlaista muuta ääntä ja toisaalta sai aikaan tunteen kuin olisi jossain vesistön lähellä kun kuului kuin meren (tai kosken) pauhua. Lisäksi vielä pari lokkia kirkui kuin pisteenä iin päälle.

Samalla sitten tuli taas tajuttua se, että olisin niin onnellinen jos saisin asua jossain vesistön ja mieluusti meren äärellä. Olisin oikein hyvä saaristolainen. Tai jos nyt olisi edes mökki jossain saaressa ja vene. Tai vain vene jossa voisi yöpyäkin. Olen ollut ihan tavisristeilyilläkin aivan onnessani ja olisin voinut vain istua tuijottamassa merelle eli olin kaikkien mielestä outo. Ehkä olenkin, mutta vaikea uskoa että olisin ainoa tällä tapaa outo. Toinen mitä on myös rentouttava katsoa on takkatuli tai miksei vaikka ihan nuotiokin. Lisäksi tykkään savun hajusta mikä tulee puhtaan puun palaessa tai tuoksuhan se enemmänkin on. Yksi ihanuus on rantasaunan lämmittäminen, mutta sekin on mennyttä elämää. Joskus nuorena oli mökkireissuja joissa olin taas se outo kun olisin voinut istua rannassa/laiturilla/saunan kuistilla katsomassa järvenselkää, kuunnella aaltojen liplatusta ja nauttia siitä savun tuoksusta. Olisi pitänyt vaan keskittyä kaljanjuontiin ja röökinpolttoon sekä riekkumiseen ja sekoiluun. Harmittaa että seura oli noin vääränlaista tai minä vääränlainen siihen seuraan silloin kun vielä jotain seuraa oli. Miksi sitä ei ennemmin voinut tavata sellaisia ihmisiä jotka on samanlaisia ja outoja? Tai vaikka vaan yhden ainoan ihmisen jonka kanssa olisi voinut jakaa elämänsä.

On niin vaikea olo nyt, että ei tiedä mitä tekis, ehkäpä uni helpottais, taidan käydä kohta nukkumaan taas, päässä ahdistavia ajatuksia.apua.

Vierailija kirjoitti:

Itselle sattui pidempi viikonloppu + arkivapaa kerrankin kivaan saumaan vaikka samallahan tämä tarkoittaa taas kerran sitä, että jos ensi viikonlopuksi olisi jotain juhlaa tiedossa niin osallistumatta jäisi. Oli kivaa istuskella ulkona ja tuo tuuli oli lopulta aika kivakin koska se peitti alleen monenlaista muuta ääntä ja toisaalta sai aikaan tunteen kuin olisi jossain vesistön lähellä kun kuului kuin meren (tai kosken) pauhua. Lisäksi vielä pari lokkia kirkui kuin pisteenä iin päälle.

Samalla sitten tuli taas tajuttua se, että olisin niin onnellinen jos saisin asua jossain vesistön ja mieluusti meren äärellä. Olisin oikein hyvä saaristolainen. Tai jos nyt olisi edes mökki jossain saaressa ja vene. Tai vain vene jossa voisi yöpyäkin. Olen ollut ihan tavisristeilyilläkin aivan onnessani ja olisin voinut vain istua tuijottamassa merelle eli olin kaikkien mielestä outo. Ehkä olenkin, mutta vaikea uskoa että olisin ainoa tällä tapaa outo. Toinen mitä on myös rentouttava katsoa on takkatuli tai miksei vaikka ihan nuotiokin. Lisäksi tykkään savun hajusta mikä tulee puhtaan puun palaessa tai tuoksuhan se enemmänkin on. Yksi ihanuus on rantasaunan lämmittäminen, mutta sekin on mennyttä elämää. Joskus nuorena oli mökkireissuja joissa olin taas se outo kun olisin voinut istua rannassa/laiturilla/saunan kuistilla katsomassa järvenselkää, kuunnella aaltojen liplatusta ja nauttia siitä savun tuoksusta. Olisi pitänyt vaan keskittyä kaljanjuontiin ja röökinpolttoon sekä riekkumiseen ja sekoiluun. Harmittaa että seura oli noin vääränlaista tai minä vääränlainen siihen seuraan silloin kun vielä jotain seuraa oli. Miksi sitä ei ennemmin voinut tavata sellaisia ihmisiä jotka on samanlaisia ja outoja? Tai vaikka vaan yhden ainoan ihmisen jonka kanssa olisi voinut jakaa elämänsä.

Tarkennan etten pidä itseäni outona enkä tietenkään ketään muutakaan joka tykkää näistä asioista. Tai en pidä outona sinällään ketään tykkäsi kukin sitten mistä vain vaan ainoastaan erilaisena, mutta tuntuu ettei nuorena (tai silloin kun elämässä oli ihmisiä) tavannutkaan kuin näitä erilaisia jotka oli kuitenkin keskenään enemmän tai vähemmän samanlaisia ja monella tapaa niin vääränlaisia itselle kuten minäkin varmasti heille. Ei voi kuin ihmetellä miksi meidän tiet kohtasi tai miksi alkuun tuntui että ollaan ihan samalla taajuudella, mutta sitten just esim tuollainen mökkireissu olikin muille ihan automaationa pelkkää kännäämistä ja sekoilua kun taas itse lähti sillä ajatuksella että ihanaa päästä luonnonrauhaan, saunomaan, paistamaan makkaraa ja uimaan. Eihän siellä ollut luonnonrauhasta tietoakaan vaan meno oli kuin jossain festareilla ja kaikki saunanlämmittämiset ja makkaranpaistot oli pelkkää kohellusta jossa oli jatkuvasti jonkin tapaturman riski enemmän kuin lähellä. Enkä meinaa että kuivin suin olisi pitänyt olla enkä ollut itsekään, mutta tuollainen meno ja meininki oli itselleni niin vierasta ja vääränlaista.

Vierailija kirjoitti:

On niin vaikea olo nyt, että ei tiedä mitä tekis, ehkäpä uni helpottais, taidan käydä kohta nukkumaan taas, päässä ahdistavia ajatuksia.apua.

Auttaa en varmasti osaa enkä pysty, mutta kerron silti yhden jutun jonka huomasin helpottavan omaa oloani ja tuovan jotenkin kuin turvallisenkin olon vaikken tosiaan ymmärrä kuinka tai miksi. Tämä tosin voi olla sellainen mikä toimii mullakin vain ns rajoitetun ajan ja varsinkin vain tiettyyn aikaan päivästä ja se on julkisilla kulkeminen. Se oli kumma tunne kun tajusi, että siinä samassa kulkuvälineessä muiden kanssa istuessa tuli yllättävän normaali, tavallinen ja levollinen olo. Olin kuin muutkin ainakin sen hetken ja menossa jonnekin ihan kuten muutkin. Lisäksi oli kiva katsella maisemia. Tämä tuskin toimii ruuhkabussissa saati sitten jossain yövuorossa mutta päiväseltään voisi ehkä olla kokeilemisen arvoinen. Paitsi tietysti jos jo muutenkin kuljet niin sitten ei varmasti tästäkään ole edes hetken helpotukseksi.

Minäkin olen sellainen ihminen ollut, ettei kännääminen yms kiinnosta yhtään. En itsekään tarkoita halveksia ihmisiä, joille tuollainen on ok tapa viettää mökkiviikonloppu tms, mutta en minäkään tunnista itseäni sellaisesta elämästä ja se on vierasta minulle. Toisaalta en ikinä ole ollut edes osallinen tuollaisessa. Näin ei ole tarvinnut miettiä niin paljon kuinka eroaa muista ihmisistä tuossakin. En ole edes uskollinen ihminen, mutta silti vähän samanlainen ajatustapa tässä asiassa ja en koe alkoholia asiaksi jota haluaisin elämääni yhtään. 

Mihin aikaan päivästä yksinäisyys on pahinta teille? Itselle ehkä iltaisin, kun mietin etten voi kertoa päivästäni tai jutella eri jutuista. Toisaalta välillä myös aamut ovat pahoja taas ajatuksella, ettei päivä tuo oikein mitään uutta mukanaan. Parhaiten menee jos yritän vaan tehdä eri juttuja kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Mihin aikaan päivästä yksinäisyys on pahinta teille? Itselle ehkä iltaisin, kun mietin etten voi kertoa päivästäni tai jutella eri jutuista. Toisaalta välillä myös aamut ovat pahoja taas ajatuksella, ettei päivä tuo oikein mitään uutta mukanaan. Parhaiten menee jos yritän vaan tehdä eri juttuja kuitenkin. 

Iltaisin varmaan minullakin useimmiten mutta se vaihtelee hirveästi. Usein päivälläkin tulee mieleen jotain jonka haluaisi jakaa jonkun kanssa, mutta sitten joutuu vain nielemään ne sanat koska ei ole ketään kenelle puhua ikinä mistään. Silti joskus on vaan ihan pakko puhua yksinään ainakin vähän. Aamulla olisi mukava sanoa huomenta ja illalla hyvää yötä ja joskus niin sanonkin itselleni mutta eihän se nyt vaan ole sama. Valitettavan usein aamulla sitä vaan noituu oikein antaumuksella. Ääneen.

Tuo on totta että parhaiten menee kun vaan menee ja tekee kuin mikäkin robotti eikä mieluusti ajattele yhtään. Ei siis itseään, elämäntilannettaan, yksinäisyyttään eikä mitään muutakaan koska kuten todettua, mitään ajatusta mikä herää ei voi jakaa kenenkään kanssa. Parempi olisi kun pystyisi olemaan niin ettei näe eikä kuulekaan mitään eikä mielellään edes huomaa, hoksaa tai tajua. 

Noista mökkireissuista. Itselleni oli (ja on) alkoholinkäyttö ihan ok mutta sitä vierastin että se oli koko mökkireissun pääteema. Että ainoa idea oli olla ympäripäissään ja sitten sunnuntaina kärvistellä mykkänä kammokrapulassa, pakata ja etsiä niitä pitkin pihapiiriä kylvettyjä kamoja ja puhallella alkometriin että koska sitä uskaltaisi ajaa.

Ja siis saahan noin tehdä enkä ole mikään moraalinvartija saati muita parempi, mutta tuossa vaan kävi taas kerran ilmi se kuinka vääränlainen sitä itse on ollut niihin porukoihin joita elämässä on ollut. Joskus sitä vaan ajatteli, että parempi edes se jonkunlainen kaveripiiri kuin ei minkäänlaista mutta ei se tosiaan ihan niin sitten ollut. Ei tämä totaaliyksinäisyyskään herkkua ole, mutta yksinäinen sitä tuollaisessa porukassakin on vaikka ei yksin olekaan. Siinä sitten rimpuilee aikansa mukana ja on avarakatseinen mutta itse saa osakseen lähinnä silmienpyörittelyä ja kaikki ideat tulee teilatuksi.

Vierailija kirjoitti:

Mihin aikaan päivästä yksinäisyys on pahinta teille? Itselle ehkä iltaisin, kun mietin etten voi kertoa päivästäni tai jutella eri jutuista. Toisaalta välillä myös aamut ovat pahoja taas ajatuksella, ettei päivä tuo oikein mitään uutta mukanaan. Parhaiten menee jos yritän vaan tehdä eri juttuja kuitenkin. 

Minulla tuntuu aamut olevan vaikeimpia, itkua tulee monesti, ois kiva kun joku kävisi aamukahvilla luonani niin kun jossain elämänvaiheessa on käynyt.

En aina ole ollut yksinäinen, niin nyt tämä alkaa tuntumaan tosi pahalta kun vanhenee ja tajuaa, että minulla  ei ole enää ketään.

Ja tuosta kännäämisestä, sitä olen harrastanut, mutta sekin on jäänyt pois, vaikka nyt tekis mieli ottaa olutta jos ois juttuseuraa.

Juomisesta. Itsekin olen sitä nuorempana harrastanut ja jossain vaiheessa ihan liikaakin, koska se oli niin mukamas näppärä konsti yrittää unohtaa yksinäisyytensä ja itselle tyystin vääränlainen elämä. Ja kyllä sitä jotain juttu/juomisseuraa yleensä aina löysikin jos baariin lähti ja joskus oli oikeastikin hyviä keskusteluja ja oikein mukava ilta. Tai itseasiassa päivä, koska minusta tuollainen yllättävänkin hyvä, pohdiskeleva ja asiallinen keskustelu syntyi ns päiväkännejä vetäessä. Mutta ei sellaiset sen kummempaan tuttuuteen johtaneet ja ei meillä varmaan muuta yhteistä oikein ollutkaan kuin ajantappaminen kaljaa ryystämällä. Toisaalta kyllä kaipaa sitä fiilistä mikä tietyssä vaiheessa känniä välillä oli, mutta valitettavan usein se jäi kokematta enkä tiedä olisiko sitä enää edes mahdollista kokea kun elämänlaatu on pysyvästi huono eikä sitä nuoruudessa vielä ollutta uskoa tulevaisuuteen ja omannäköiseen elämään ole enää olemassakaan. Silti sitä ajatusta pyörittelee aika useinkin että pitäisikö korkki taas kiertää auki ja antaa mennä. Ei muuttunut elämä paremmaksi eikä enempää omannäköiseksi vaikka lopettikin juomisen. En sanoisi itseni olleen alkoholiongelmainen mutta sinne aloin olla lipsumassa ja koska sekään ei omannäköistä ole niin siihen se sitten loppui kokonaan. Hyvässä seurassa olisi kyllä oikein mukava ottaa se pari lasillista tai vaikka muutamakin jos vaikka istusttaisiin iltaa jossain terassilla, mutta sitä hyvää seuraa ei ole. Eikä ole huonoakaan ja yksiksensä en vaan jotenkin enää halua juoda vaikka ymmärränkin että moni yksinäinen itseään alkoholilla lääkitsee ja turruttaa.

Tänään kävin pidemmällä aamukävelyllä johon yhdistin kauppareissun ja ainoat ihmiset joiden näin juttelevan toisilleen oli pari miestä bussipysäkillä ja heillä oli kaljalaatikko siinä jaloissaan ja tölkit käsissään. Seuraava juttuseurue oli kaupan edustalla ja siinä oli ehkä puolenkymmentä naista ja miestä -kaljatölkit käsissään. Kolmannet toisilleen oli sitten paikallisen juottolan terassilla. Muuten ihmiset oli yksinään paitsi pari ikääntynyttä pariskuntaa näin myös, mutta ei hekään toisilleen mitään puhuneet vaan mykkinä lappoivat ostoksia hihnalle.

Mä en viitti harrastaa sitä yksin juomista enää, kun ei ole edes sellaisia kavereita kenen kanssa sit kännissä höpötellä, nekin kaikki ovat jo kuolleet tai vanhetessaan lopettaneet ryyppytouhut. 

172

Oon mielestäni jo liian vanha tonne yleisille paikoille kaljaporukoihin vaikka siellä seuraa oisikin, tiedän sen kun nuorempana itsekkin niissä pyörin. Nyt sit yksin ja vanhuus. N62v

Vierailija kirjoitti:

Noista mökkireissuista. Itselleni oli (ja on) alkoholinkäyttö ihan ok mutta sitä vierastin että se oli koko mökkireissun pääteema. Että ainoa idea oli olla ympäripäissään ja sitten sunnuntaina kärvistellä mykkänä kammokrapulassa, pakata ja etsiä niitä pitkin pihapiiriä kylvettyjä kamoja ja puhallella alkometriin että koska sitä uskaltaisi ajaa.

Ja siis saahan noin tehdä enkä ole mikään moraalinvartija saati muita parempi, mutta tuossa vaan kävi taas kerran ilmi se kuinka vääränlainen sitä itse on ollut niihin porukoihin joita elämässä on ollut. Joskus sitä vaan ajatteli, että parempi edes se jonkunlainen kaveripiiri kuin ei minkäänlaista mutta ei se tosiaan ihan niin sitten ollut. Ei tämä totaaliyksinäisyyskään herkkua ole, mutta yksinäinen sitä tuollaisessa porukassakin on vaikka ei yksin olekaan. Siinä sitten rimpuilee aikansa mukana ja on avarakatseinen mutta itse saa osakseen lähinnä silmienpyörittelyä ja kaikki ideat tulee teilatuksi.

Herkästi tuo muiden harrastama mollaaminen ja muu oudoksi nimittely aiheuttaa senkin, että itseään alkaa pitämään outona joka tykkää ihan ihmeasioista eikä osaa olla kuin muut ja mikä pahinta -muita huonompana. Tyyppinä joka syystäkin on aina vähän ulkopuolinen ja hyljeksittykin kun ei osaa olla normaali. Huono itsetuntohan se kaiken tuon taustalla on, kenties kummallakin puolen mutta ei se ole mitenkään lohdullista koska niin paljon ikävyyttä tuollainen kohtelu aiheuttaa. Niitä sitten kantaa mukanaan loppuiän vaikka ei edes haluaisi. Ei vaan osaa luottaa itseensä ja pitää itseään hyvänä tyyppinä jollaiseen olisi toisella samanlaisella varmasti vain ilo tutustua. Kasvattaa ympärilleen muureja vaikkei sitä välttämättä edes tiedosta. 

Menihän se tämäkin päivä yksin, onneks en ottanut oluttakaan, mitä järkeä siinäkään olisi ollut, aamulla vaan pöhnä olo. Ei mitään muuta tänään kun naapurilta viesti, siinä tämänpäiväset ihmiskontaktit.

Minäkään en enää osaa oikein olla muiden joukossa. Itsetunto tosi huono ja lähinnä koen olevani aina jotenkin vääränlainen. En osaa oikeastaan enää yhtään olla rennosti muiden joukossa. En edes sitä vähää mitä joskus. 

Häpeän itseäni välillä todella paljon. Sen myötä millainen ihminen olen eli jotenkin nolo tai pihalla muuten eri jutuissa. Samoin häpeän joidenkin ikäviä puheita minusta. En ikinä kunnolla totu siihenkään. Se vaan on välillä tosi raskasta kuulla jotain pahoja puheita taas kerran. 

Sitten pitäisi tutustua ja luottaa ihmisiin. Kaikki eivät ole ikäviä, mutta luottamus on vaan tosi vaikeaa minulle. Pidän niitä muureja, koska en halua paljastaa itsestäni mitään mihin joku voi tarttua. Samalla se estää sitten tutustumisen. En vaan haluaisi luottaa johonkin ihmiseen, joka pettäisi luottamuksen. 

Monesti ajattelen, että elämäni ihmisten suhteen on nyt mennyt jo tosi paljon pieleen ja tuskin koskaan olen "normaalissa" tilanteessa tämän suhteen ja tällä taustalla. Normaali tilanne olisi se, että pystyisin tutustumaan muihin, luottamaan edes jonkin verran, olemaan rennosti sekä olisi edes joku ystävä. Vaikeaa uskoa muutokseen. Joskus toivon, että elämäni olisi peli jonka aloittaa alusta. Toki voi yrittää, mutta ihminen ei ole koskaan tyhjä taulu, vaikka tahtoisi. 

Yö nukuttu ja taas yskinäinen päiäv alkaa, ei kiinnosta kaupungillekkaan mennä pyörimään kun ei ole tarvetta ostaa mitään ja kahvittelu tai ruokailu ei kiinnosta yksin, kun ei ole ketään joka lähtisi seuraksi.

Noista puheista. Mullakin on kokemusta tuosta että ihan tosi yllättävässä tilanteessa tai yhtäkkiä saakin kuulla kuinka minusta on puhuttu ja tietenkin ne on pahoja juttuja jotka kaikenlisäksi on valeita. En edes ymmärrä kuinka voin olla niin mielenkiintoinen, että niitä samoja valeita on jauhettava vuosikausia ja leviteltävä aina uusille ihmisille. Sekin tuntuu pahalle, että juuri kenellekään ei koskaan tunnu olevan ongelma uskoa moisia minusta vaikka oikeasti nuo asiat on sellaisia, etten sellaisiin tekoihin edes kykenisi enkä ole kyennytkään koskaan. Eikä sillä, että niissä sinällään olisi mitään väärää tai pahaa saati sitten rikollista mutta tuollaisia juttuja keksimällä/levittelemällä saa kyllä naisihmiselle melkoisen kurjan ja hurjan maineen. En tiedä harmittaisiko kuinka paljon siinä tapauksessa, että se kaikki olisi totta, mutta ainakin perättöminä puheina ne on hirveitä. Ehkä jos ne oikeasti olisi tapahtunut niin tekojensa takana osaisi seistä. En tiedä. Pakkohan se ainakin olisi.

Tuo sitten on aikaansaanut sen, että on tosi varuillaan aina kun olisi tilaisuus (tai siis kun vielä oli tilaisuus) tutustua uuteen ihmiseen, koska se on käsittämätöntä kuinka pieneksi piirit on moneen kertaan jo paljastuneet vaikken edes asu millään pikkupaikkakunnalla. Silti aina joku tuntee jonkun mutkan kautta jonkun ja tämä sitten on kuullut noita juttuja ja kokee joksikin velvollisuudekseen kertoa ne eteenpäin. Näin jälkiviisaana voi todeta, että olisi pitänyt muuttaa jonnekin kauas pois ihan heti tuolloin. Silloin ehkä olisi vielä ehtinyt aloittaa ns puhtaalta pöydältä eikä nuo juoruilut olisi toistuvasti tulleet esiin. Myöhäistä se enää on. Luottamusta oikein keneenkään ei enää ole eikä edes itseensä. Sitä on niin jengalla ja herkillä tuosta mustamaalaamisesta, ettei osaa edes luontevasti suhtautua todeten puheiden olevan pelkkiä perättömiä puheita vaan menee jotenkin ihan lukkoon ja pakene-moodiin joka sitten tietenkin viestii toiselle sitä, että ne kaikki puheet onkin totta ja jäin vaan ns kiinni. Ei siinä sen jälkeen ole enää mitään tehtävissä.

Päivä ohi, yks puhelinsoitto tuli, onhan sekin jo jotain, ihanaa käyn kohta nukkumaan eikä tarvii taas miettiä tätä turhaa epäonnistunutta elämää.