Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Yksinäisyys lamaannuttaa ja saa passivoituneeksi. Tai noin mulle ainakin kävi vaikka ensi alkuun sitä jaksoi, teki ja meni mutta ajan myötä se alkoi tympimään, että aina tekee ja menee yksin eikä mikään muutu paremmaksi vaikka kuinka jaksaa olla itse aktiivinen eikä istu sohvalla odottamassa. Sitten se menikin siihen että istui sohvalla, mutta ei niinkään odottamassa vaan suunnittelemassa kaikenlaista jonka tekee ja kuinka se sitten muuttaa jos nyt ei koko elämää niin ainakin tekee siitä menemisestä taas kivaa.

No ei tehnyt eikä ne suunnitelmatkaan jalostuneet teoiksi mitenkään suurella prosentilla ja enimmäkseen nekin vain aloitti, mutta loppuun niitä ei saanut. Sitten olikin tässä jamassa ettei juurikaan jaksa enää edes suunnitella vaan enemmänkin vaan ärsyttää ne aiemmatkin suunnitelmat joiden johdosta on sitten vähän sun tätä keskeneräistä. Just mietin, että mulla olisi aivan hirmuisen nättejä neuleita ja neuletakkeja jos ne kaikki suunnitelmat olisi saanut toteutetuksi. Moneen olisi jopa ne langatkin valmiina, mutta kun ei vaan ole saanut aikaiseksi. Kaikesta menee maku eikä mikään huvita. Lisäksi sekin vetää mielen mustaksi kun tajuaa ettei tällaista ihmistä kukaan halua elämäänsä vaan jostain pitäisi kaivaa vielä voimavaroja jotta saisi itsensä parempaan kuosiin sekä henkisesti että fyysisestikin. Se omannäköinen elämä (ja seura) kun vaatii nykyistä parempaa kuntoakin, koska en ole oikeasti tällainen sohvapottu vaikken nyt mikään himourheilijakaan. Silti kotona ei jaksa jumpata ja ihan jo lenkille lähteminen tuntuu liian raskaalta ja nuo arkiset kävelylenkit ei oikein kuntoa kohota. Ei ne enää nosta mielialaakaan vaikka tykkään ulkoilusta ja luonnosta. Tosin tuntuu että sekin vain vähenee vähenemistään tässä oman elinpiirin alueella vaikka itsellä olisi nimenomaan jatkuvasti vaan suurempi tarve entistä suuremmalle luonnon läsnäololle ihan perusarjessakin. Tarvitsisin paljon enemmän lähiluontoa mutta sen määrä vaan vähenee. Lisäksi en jaksa enää yhtään tätä että jatkuvasti rakennetaan jotain uutta kun tuntuu että olisi asunut ainakin vuosikymmenen rakennustyömaalla.

Kyllä yksinäisyys tekee saamattomaksi, en edes kampaaja aikaa saanut soitettua vaikka rahaa oisi nyt käydä siellä, myöskään ei kiinnosta kauppoihin lähteä ostelemaan mitään, kun ei tarvitse mitään, myöskään matkustelu ei yksin kiinnosta. Olen aikoina ollut perheellinen ja silloin vielä asiat kiinnostivat ja kodin laitto, nyt ei.

Vielä noista langoista. Entisiä on vaikka kuinka paljon eli senkun vaan alkaisi ja neuloisi, mutta lisää vaan tekee mieli hankkia. Sen verran jo itseäni sain suitsittua etten ostanut ihan sokkona vaikka oli kuinka kauniita, yhteensopivia värejä ja vaikka kuinka halvalla olisi saanut vaan lupasin, että saan mennä ostamaan niitä kunhan ensin tiedän tarkkaan mitä niistä aion tehdä. Nyt sitten olenkin selannut neuleohjeita jotta löytäisin jonkun mieluisan idean jonka noilla langoilla voisin toteuttaa.

Yritän lohduttautua tämän hulluuden keskellä sillä, että kai se on hyvä jos edes jostain vähän vielä innostuu ja etenkin sillä, että varmaan tuo neuleohjeiden soveltaminen (harvoin kelpuutan mitään valmista, toisen suunnittelemaa mallia) ja niiden kanssa pähkäily on edes jonkinlaista aivojumppaa. Se kun muuten on yksinäisellä aika vähissä, kun eihän sitä edes juttele kenenkään kanssa. Tosin sosiaalisuuden tuomia terveyshyötyjä taitaa olla mahdoton paikata yhtään millään ja yksinäisyys tekee vahinkoa koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä yksinäisyys tekee saamattomaksi, en edes kampaaja aikaa saanut soitettua vaikka rahaa oisi nyt käydä siellä, myöskään ei kiinnosta kauppoihin lähteä ostelemaan mitään, kun ei tarvitse mitään, myöskään matkustelu ei yksin kiinnosta. Olen aikoina ollut perheellinen ja silloin vielä asiat kiinnostivat ja kodin laitto, nyt ei.

Ei saa ei. Itse olin miettinyt otsatukkaa varmaan sen viisi vuotta, mutta en vaan saanut aikaiseksi. Lopulta sitten otin vaan sakset käteen ja nipsnaps se oli siinä. Ehkä meni viisi minsaa kun ekaksi leikkasin liian vähän ja sitten piti pariin kertaan saksia lisää, mutta nyt vihdoin on se otsis ja oikeasti ihan kiva vaikka aivan sama. Olin siis katsonut lukuisia kertoja diy- ja tutorial-videoita mutta se toteuttaminen jäi aina kunnes sitten vähän extempore sen saikin aikaiseksi. Jotenkin niin kummallista miten sitä voikaan lamaantua tällaiseksi ja etenkin kun olen oikeasti ihan aikaansaava ihminen joka osaa tarttua toimeen. Tai ainakin siis osasi silloin kun vielä oli jotain normaalia elämää.

Moi kaikille!

Yritin reilu viikko sitten ehdottaa tapaamista toukokuussa Tampereella, kukaan ei mitä ilmeisimmin pääse/halua/ehdi/uskalla jne lähteä. Harmi!

Uskon, että se olisi voinut olla hyvinkin korjaava kokemus uusien ihmisten tapaamisesta. Siitä, että ihan ok tai jopa kivoja tyyppejä vielä maailmasta löytyy!

Jossain viestissä oltiin sitäkin mieltä, ettei yksinäisyyslähtöisyys ole riittävä syy tavata muita. En sitä toki tuosta näkökulmasta ajatellutkaan. Ajattelin lähinnä ihmislähtöisyyttä :-)

Suurella osalla meistä on tarve jutella muiden ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tuskin ensimmäisellä tapaamiskerralla vielä syntyisi ystävyyssuhteita, mistään match-made-in-heaven -ihmeistä puhumattakaan. Mutta molemmat toki ovat mahdollisia, parhaimmillaan tapaaminen voisi olla pieni itu uudelle ihmissuhteelle.
 

Olen itse tuollaisen ”lähes ihmeen” tavannut yli 10 vuotta sitten opiskeluissa: meidät laitettiin ekana päivänä pareittain viiden minuutin tutustumisjutteluun, jonka päätteeksi molemmat totesimme (pahoittelut kiroilusta): jumankauta, sä olet sisko jota mulla ei ole ikinä ollut!
 

Olimme jo siinä vaiheessa tukevasti keski-iässä, eli uudet ystävät ovat mahdollisia minkä ikäisenä tahansa. Olemme edelleen ystäviä, välillä tiheämmin yhteydessä, välillä harvemmin. Matkaetäisyyden vuoksi lähinnä etänä nykyään. Etäily ei ystävyyttämme ole vähentänyt.

Täällä on moni toivonut arkista juttelua, kohtaamista. Ei siinä livetapaamisessa olisi tarvinnut olla kiinnostunut samoista asioista kaikkien kanssa, eikä se vaadi varsinkaan  sielunkumppanuutta. Riittää, että olemme kaikki ihmisiä ja hetken aikaa samassa paikassa ja jaetun ihmisyyden äärellä. Puhua nyt voi vaikka eilisestä iltapalasta, Lidlin pöhköistä mainoksista tai siitä miten tolkuttoman vaikeaa on saada siivottua vaatekaappia (mulla on mennyt kohta kolme vuotta). 

Jokainen ihmissuhde alkaa JOSTAIN, ja useimmiten se on jotain todella tavallista ja arkista. Se sitten kehittyy ja kasvaa tai sitten kuihtuu pois, sen näyttää vain aika. 

Yhdessä nauraminen vasta hyvää tekeekin: se nollaa hermoston, joka on monilla meistä yleensä aika epätasapainossa ties mistäkin syystä. Olen luonnostani aika koominen tapaus, ja uskon että olisimme saaneet hyviä nauruja aikaiseksi.

Olen iloinen huomatessani viestejänne lukiessa, että teillä on jo täällä verkkoyhteisö. Moni toivoi kuitenkin myös livenä ihmisiä elämäänsä, ja toivon että rohkaistutte jotakin asialle tekemään.

Itse en tällä palstalle käy muuta kuin tämän mutkan verran, joten toivotan teillle kaikille oikein hyvää ja vähemmän yksinäistä jatkoa!

Lämpimin terkuin Melli Mansesta

P.s. Sinä, joka ilmeisesti pk-seudulta vastailit: sinulla on selvästi sekä pää että sydän paikallaan

Mä kaipaan sellaisia ihmisiä elämään, jotka ovat tunteneet/tienneet minut jo vuosikymmenet, niille voi avautua asioistaan koska ne tietävät mitä elämässäni on tapahtunut. Harmikseni, näitä ihmisiä ei ole enää elossa, en ois uskonut, että tänne yksin jään.

Joku kirjoitti sairauksista jokin aika sitten. Itse totean, ettei yksinäisen parane kovin sairastella. Toki kukaan ei voi sairauksiaan valita tai välttää, mutta rankaksi käy se sairastelu yksinään ilman apua. Itse olen vielä pysynyt terveenä, mutta samalla olen äitini lähes ainoa apu hänen sairastellessaan ja leikkaukseen pitää kuitenkin parissa vuodessa viimeistään mennä ja silloin tämä pakka alkaa hajota sitten viimeistään. 

Autan ihan mielelläni häntä, mutta samalla mietin aina, että meillä on liian pieni verkosto ja en voi aina olla apuna. Sitten, kun äitini ei voi leikkauksen jälkeen ajaa autoa jopa 2 kuukauteen niin tavalliset kauppareissut, fyssarikäynnit yms ovat jo lähes mahdottomia. Toki Kelataksi on, mutta ei auta kaikissa tilanteissa. Näin pelottaa itseäni vähän miten pärjätään. Minun on samalla hyvä kirjoittaa. Olen terve, mutta silti tiedostan sen miten monesti mennään heikoilla kantimilla kaikessa. Joskus se pelottaa, että ollaan niin omillaan. Minä toisaalta olen sitten tällä menolla se jolla ei ole vanhana (jos elän silloin) ketään avuksi. Nyt meillä on sentään toisemme. 

Vierailija kirjoitti:

Mä kaipaan sellaisia ihmisiä elämään, jotka ovat tunteneet/tienneet minut jo vuosikymmenet, niille voi avautua asioistaan koska ne tietävät mitä elämässäni on tapahtunut. Harmikseni, näitä ihmisiä ei ole enää elossa, en ois uskonut, että tänne yksin jään.

Sama juttu. Kaipaan hirveästi omaa perhettä eli lapsia (+lapsenlapsia) ja elämänkumppania jonka kanssa olisi saanut kasvaa yhteen ja elää yhdessä vuosikymmeniä, kummankin sukulaisia ja sellaisia tuttuja ihmisiä joiden kanssa on tunnettu aina. Sellaista vakaata ja pysyvää "omaa laumaa" jossa kaikki huolehtii toisistaan (hyvässä ja pahassa) ja tuntee toistensa luonteet, maut ja metkut. Sellaisia ihmisiä joiden kanssa on eletty ja koettu samat asiat vuosien ja vuosikymmentenkin takaa ja tiedetään samat jutut ja juttujen juonet. 

Itsekään en ymmärrä kuinka näin perhekeskeinen ja sukurakas ihminen on voinut edes syntyä näin etäiseen sukuun missä kukaan ei pidä keneenkään mitään yhteyttä eikä yhteydenpito ole edes toivottua. Saati sitten että jäin lapsettomaksi ja ikisinkuksi eikä mulla ole ystäviäkään. Minussahan se vika varmasti on, mutta en vaan tiedä mikä se on enkä varsinkaan ymmärrä miksi minussa sellainen vika on kun se aikaansai tällaisen elämäntilanteen missä ei mikään ole omannäköistä.

Aika kuluu kauhean nopeasti ja päivä menee yhdessä hujauksessa. Tai siis vuorokausi. Just oli eilinen ilta ja nyt on samat ilta-askareet taas tehtävänä ja sama tunne se on aamullakin herätessä, että justhan vasta heräsin eiliseen päivään ja tein nämä samat asiat jotka taas on odottamassa. 

Kyllästyttää jo muutenkin kaikki ja sitten samaa arkea elämä on oli sitten arki tai pyhä. Tuntuu niin turhauttavalta, että sitä vaan tekee ja tekee mutta mikään ei muutu eikä korjaannu paremmaksi eikä tule edes valmiiksi vaan sama setti on taas huomenna edessä. Ihan kuin tosi huono versio siitä päiväni murmelina- leffasta.

Tavallinen arki on loppujen lopuksi hyvä asia! Kun ihminen sairastuu yhtäkkiä parantumattomaan syöpään tai muuhun vakavaa sairauteen tahi menettää vaikka jalkansa auto-onnettomuudessa, niin hän usein sanoo kaipaavansa sitä tavallista arkea, rutiineitaan. Silloin yhtäkkiä arvostaa sitä, että saa juoda kahvia aamulla ja kävellä töihin ja näkee vuodenaikojen vaihtumisen ympärillään. Rutiinit täytyy menettää, niitä kaivatakseen - onko noin?

Jotakin vaihtelua kuitenkin jokainen  ihminen tarvitsee kukoistaakseen. Kaikillla ei ole rahaa matkusteluihin kauas, hotelliyöpymisiin ja pääsylippuihin. Edullisen matkan voi kuitenkin tehdä metsään, jossa on merkitty vaellusreitti. Suosittelen ALI LAINION retkivideoita Youtubesta. Niissä  kerrotaan, miten syödään ja miten nukutaan yön yli metsässä riippumatossa tai laavulla; opetetetaan tekemään tuli nuotioon yms. Videoilla on paljon myös filosofiaa, mies kulkee ja kulkee metsässä - ja näkee vaikka mitä sekä ihmettelee. Vihreä metsä uudistaa ihmistä fysiologisesti ja psyykkisesti. Yksin käveleminen auttaa ja nyt keväällä on paljon katsomista ulkona, joka päivä maisema muuttu. 

ALI LEINIÖN tarkoitan

Vierailija kirjoitti:

Moi kaikille!

 

Yritin reilu viikko sitten ehdottaa tapaamista toukokuussa Tampereella, kukaan ei mitä ilmeisimmin pääse/halua/ehdi/uskalla jne lähteä. Harmi!

 

Uskon, että se olisi voinut olla hyvinkin korjaava kokemus uusien ihmisten tapaamisesta. Siitä, että ihan ok tai jopa kivoja tyyppejä vielä maailmasta löytyy!

 

Jossain viestissä oltiin sitäkin mieltä, ettei yksinäisyyslähtöisyys ole riittävä syy tavata muita. En sitä toki tuosta näkökulmasta ajatellutkaan. Ajattelin lähinnä ihmislähtöisyyttä :-)

 

Suurella osalla meistä on tarve jutella muiden ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä. Tulla nähdyksi ja kuulluksi. Tuskin ensimmäisellä tapaamiskerralla vielä syntyisi ystävyyssuhteita, mistään match-made-in-heaven -ihmeistä puhumattakaan. Mutta molemmat toki ovat mahdollisia, parhaimmillaan tapaaminen voisi olla pieni itu uudelle ihmissuhteelle.
 

Olen itse tuollaisen ”lähes ihmeen” tavannut yli 10 vuotta sitten opiskeluissa: meidät laitettiin ekana päivänä pareittain viiden minuutin tutustumisjutteluun, jonka päätteeksi molemmat totesimme (pahoittelut kiroilusta): jumankauta, sä olet sisko jota mulla ei ole ikinä ollut!
 

Olimme jo siinä vaiheessa tukevasti keski-iässä, eli uudet ystävät ovat mahdollisia minkä ikäisenä tahansa. Olemme edelleen ystäviä, välillä tiheämmin yhteydessä, välillä harvemmin. Matkaetäisyyden vuoksi lähinnä etänä nykyään. Etäily ei ystävyyttämme ole vähentänyt.

 

Täällä on moni toivonut arkista juttelua, kohtaamista. Ei siinä livetapaamisessa olisi tarvinnut olla kiinnostunut samoista asioista kaikkien kanssa, eikä se vaadi varsinkaan  sielunkumppanuutta. Riittää, että olemme kaikki ihmisiä ja hetken aikaa samassa paikassa ja jaetun ihmisyyden äärellä. Puhua nyt voi vaikka eilisestä iltapalasta, Lidlin pöhköistä mainoksista tai siitä miten tolkuttoman vaikeaa on saada siivottua vaatekaappia (mulla on mennyt kohta kolme vuotta). 

Jokainen ihmissuhde alkaa JOSTAIN, ja useimmiten se on jotain todella tavallista ja arkista. Se sitten kehittyy ja kasvaa tai sitten kuihtuu pois, sen näyttää vain aika. 

 

Yhdessä nauraminen vasta hyvää tekeekin: se nollaa hermoston, joka on monilla meistä yleensä aika epätasapainossa ties mistäkin syystä. Olen luonnostani aika koominen tapaus, ja uskon että olisimme saaneet hyviä nauruja aikaiseksi.

 

Olen iloinen huomatessani viestejänne lukiessa, että teillä on jo täällä verkkoyhteisö. Moni toivoi kuitenkin myös livenä ihmisiä elämäänsä, ja toivon että rohkaistutte jotakin asialle tekemään.

 

Itse en tällä palstalle käy muuta kuin tämän mutkan verran, joten toivotan teillle kaikille oikein hyvää ja vähemmän yksinäistä jatkoa!

 

Lämpimin terkuin Melli Mansesta

 

P.s. Sinä, joka ilmeisesti pk-seudulta vastailit: sinulla on selvästi sekä pää että sydän paikallaan

Vähän samaa olen päätellyt. Kaikki ei oikeasti ehkä halua muutosta tai pysty siihen. Monelle yksinäisyydestä voi tulla panssari ja lähes normaali olotila. Kiva kuitenkin, että yritit ideoida tapaamista. Ehkä joskus.

Aika köykäisiltä kuulostivat nuo lukuisat neuvot tuossa pitkässä viestissä. Tuli vähän surullinenkin olo.

Mä huomaan, että kun otan diapamin, mieli piristyy ja saan jotain aikaseksikin eikä ajatukset ole niin synkkiä.

Olkoot muut mieltä mitä, mutta jos se auttaa minua niin silloin otan.

Ihmisiin tutustumisesta. Kyllä varmaan jokainen toivoo muutosta elämäänsä jos ystäviä ja muutenkin ihmisiä elämäänsä kaipaa. Silti jos itseäni mietin niin olen ollut jo nyt yli puolet elämästäni yksinäinen ja ilman ystäviä. Näin minulla on hyvin vähän kokemusta siitä, että millaista on edes olla se ihminen jolla on ystäviä. Se on kuin vieras asia jo minulle. 

Jos joskus 13 v:nä oli jotain seuraa viimeksi ja nämäkin niitä tyyppejä, joita ei voi ystäväksi kutsua ja jotka pettivät luottamuksen myöhemmin ja sen jälkeen on ollut vain pari tuttua joiden kanssa koulussa jutella ja muuten olin aina yksin niin en voi sanoa, että elämä jossa on ystäviä olisi minulle se tyypillinen asia  Ystävät ovat vieras asia minulle ja yksinäisyyteen on vähän kuin kasvanut vuosien aikana. Se on tullut kuin normiksi, että on "tavallista" minulle, ettei tietenkään ole ketään. 

Näin tuntuu siinä mielessä hyvin "oudoltakin" miettiä, että minulla olisi ystäviä ja toisaalta se tilanne olisi itselleni vieras. Pitäisi osata olla ystävä muille eli uskaltaa juuri tutustua muihin ja osata olla kiinnostava ihminen jne. Ne taidot ovat tavallaan ruosteessa. Siihen lisättynä se, etten pysty oikeastaan ajattelemaan muiden tahtovan seuraani tai jos joku tahtoo niin sitten pettyy minuun jokatapauksessa, koska minä en ole "mitään". Itsetunnon ollessa myös huono on vaikeaa ajatella kenenkään pitävän minusta yhtään. Tämä ystävien saamiseen tai jopa parisuhteeseen liittyen. Sitten jos joku pitäisi niin minä en kuitenkaan pystyisi päästämään toista lähelleni. Pitäisin sitä suojaa, koska olen tottunut siihen, että joku loukkaa kuitenkin. Parisuhde on vielä vaikeampi asia, koska minä en pystyisi mitenkään edes luottamaan toiseen niin paljon. Tämä niissä jutuissa etten varmaan ikinä uskoisi jonkun rakastavan juuri minua. Se ajatus on niin mahdoton nyt, ettei joku ei ymmärtää miten mahdottomalta se ajatus tuntuukaan. En pysty sitä tänne kuvailemaan, kuinka vieraalta se ajatus tuntuu. 

Samalla niin kuin joku kirjoitti niin minäkään en osaa enää jutella muiden kanssa. En tiedä mistä puhua. Itsellä on joitakin aiheita, joita olen elämässäni pitänyt mukana jo nuoresta ja ne kiinnostavat. Muuten en osaa enää puhua oikein mitään. Pelkään paljastaa elämääni muille ja kertoa asioistani. Ajattelen, että elämäni on varsinkin tässä sosiaalisessa mielessä niin huonoa, että hävettää ihan ja muutenkin lähinnä kokemusteni kautta häpeän itseäni, vaikka esim huonot kokemukseni muista eivät ole oma vikani. Silti se jättää jälkensä. Näin juttelu menisi niin, että jotain voisin jutella jos uskaltaisin, mutta jos pitää tutustua enemmän niin vaikeaa on ja koko elämäni on sellaista, että vaikeaa on sitä paljastaa muille, vaikka toinen olisikin mukava ihminen. 

Silti elämäni ja asiani ovat sellaisia, etten niistä haluaisi kertoja. Liikaa asioita mitä haluaisin pitää poissa keskusteluista tai saisin moetyip mitä sanoa johonkin. Joku joka on elänyt "normaalimpaa" elämää pystyy ehkä paremmin toimimaan tässäkin. Toki selittelyä tämäkin, mutta mietin miten vieras asia voi jokin toisille tavallinen juttu itselleni olla. Kaipaan silti niitä hyviä asioita, kuten juttelua toisen kanssa, ajatusten vaihtoa, aito että joku pitäisi minusta edes jollain tavalla tai sitä, että olisin edes jollekin näkyvä ihminen. 

Patrick Wolf - The Days 

Melli

Tarkoitat hyvää. Ymmärrän silti, ettei tapaamisehdotus ottanut tulta.

Kiitos, että yritit :)

Aamulenkillä tuli päähän ajatus jonka ei senkään nyt mikään uutinen tai yllätys pitäisi olla, mutta silti se yllätti. Tajusin yhtäkkiä että tässä saattaa ehkä olla se 30 vuotta elämää edessä ja vaikka sen kuinka ja miten päin kääntäisi ja vääntäisi niin eihän ne vuodet edes lähtökohtaisesti voi olla niin hyviä kuin nämä edeltävät 30 vuotta aikuisikää. Tai siis niin hyviä kuin näiden olisi pitänyt olla, koska nämähän on ollut aika kammottavia ja mikä pahinta, menneet jotenkin aivan harakoille.

Lisäksi tuntuu ettei olisi ollut olemassakaan osaa ikävuosista eli vaikka tietenkin ne on elänyt, niin ihan ohi ne on menneet. Ei mitään muistikuvia, ei muistoja ei mitään. Ei itseasiassa edes valokuvia joista voisi katsella ja muistella mennyttä. Ja sitten se minkä muistaa on enimmäkseen sellaista jota ei haluaisi muistaa eikä niitä asioita olisi halunnut kokeakaan. Kaikki on mennyt ihan väärin.

Ja niin tulee menemään jatkossakin, koska eihän tästä loppuelämästäkään vaan voi mitenkään saada yhtään omannäköistä kun kaikki se pohja ja perusta jolle sen elämän olisi voinut rakentaa on jäänyt saamatta. Eikä aikaa takaisin saa.

En tiedä, nyt tuntuu siltä että tuota 30 vuotta ei tule olemaan eikä edes tarvitse olla. Toki se on mahdollista ettei enää olekaan kuin 30 minuuttia tai 30 päivää. Aika karseaa ettei se oikeasti edes haittaa. Aivan sama.

Vierailija kirjoitti:

Aamulenkillä tuli päähän ajatus jonka ei senkään nyt mikään uutinen tai yllätys pitäisi olla, mutta silti se yllätti. Tajusin yhtäkkiä että tässä saattaa ehkä olla se 30 vuotta elämää edessä ja vaikka sen kuinka ja miten päin kääntäisi ja vääntäisi niin eihän ne vuodet edes lähtökohtaisesti voi olla niin hyviä kuin nämä edeltävät 30 vuotta aikuisikää. Tai siis niin hyviä kuin näiden olisi pitänyt olla, koska nämähän on ollut aika kammottavia ja mikä pahinta, menneet jotenkin aivan harakoille.

Lisäksi tuntuu ettei olisi ollut olemassakaan osaa ikävuosista eli vaikka tietenkin ne on elänyt, niin ihan ohi ne on menneet. Ei mitään muistikuvia, ei muistoja ei mitään. Ei itseasiassa edes valokuvia joista voisi katsella ja muistella mennyttä. Ja sitten se minkä muistaa on enimmäkseen sellaista jota ei haluaisi muistaa eikä niitä asioita olisi halunnut kokeakaan. Kaikki on mennyt ihan väärin.

Ja niin tulee menemään jatkossakin, koska eihän tästä loppuelämästäkään vaan voi mitenkään saada yhtään omannäköistä kun kaikki se pohja ja perusta jolle sen elämän olisi voinut rakentaa on jäänyt saamatta. Eikä aikaa takaisin saa.

En tiedä, nyt tuntuu siltä että tuota 30 vuotta ei tule olemaan eikä edes tarvitse olla. Toki se on mahdollista ettei enää olekaan kuin 30 minuuttia tai 30 päivää. Aika karseaa ettei se oikeasti edes haittaa. Aivan sama.

Tämä. Kun mietin kymmentä vuotta taaksepäin ja eteenpäin. Pohdin, mitä kannattaa enää suunnitella... no, voihan olla, että elän 95v. Siis 30v vielä. Jos kuolenkin 70v, on vaan 5v.  Onneksi en tiedä.

No minäkin olen yli 60 vuotias, ja en ois uskonut, että suurin osa kavereistani kenen kanssa olen viettänyt aikaani, ovat jo menhtyneet, tai sitten toisilla  on mennyt elämä erinlailla ja heillä om omat perheet mitä minulla ei ole.

Se on vaan yritettävä sopetua tähän kohtaloon, minulla meni näin, jälkikäteen ajatellen olin hauskanpidosta liian kiinnostunut parhaimpina elinvuosina.

Miettiikö kukaan muu täällä sitä miten aikoinaan hautaus yms hoituu ilman ketään omaisia ja ystäviä? Minulla nämä asiat pyörivät mielessä, kun hautausmaalla käyn välillä niin paljon, etten halua edes sinne mennä. 

Minä mietin, että jos etäinen sukuni ja luultavasti ihmiset, jotka eivät ole minua koskaan nähneet, eivät halua ottaa näitä juttuja hoitaakseen niin ja hautaaminen ja hautakiven saaminen jne on jo hyvin vaikeaa ja todennäköisesti menee niin, etten pysty asioihin vaikuttamaan, vaikka jonkun tahdon olisin asioista ilmaissut. Eihän kuolleelle toisaalta ole väliä nämä jutut. Silti minulle toisi rauhaa se, että saisin edes elämäni lopussa ne toiveeni ilmi ja ne voitaisiin täyttää. Se toisi rauhaa. En myöskään haluaisi olla se joka löytyy pitkän ajan päästä kuolleena asunnostaan. Näin sekin asia pitäisi hoitaa jotenkin, että edes joku kontakti sitten olisi elämässä. Nyt en ole vielä siinä vaiheessa, mutta joskus. 

Ehkä turvallisin vaihtoehto on myöhemmin yhteinen kivi vanhempien kanssa niin saan edes hautapaikan. Tuhkausta, kun en halua.