Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Taas se on alkanut, yksinäinen päivä, jotenkin kesäkin on yllättänyt minut tulollaan, tänään vasta näin miten lehti jo puussa ja kirsikkapuut kukkivat. Mutta oli mikä vuodenaika hyvänsä yhtä yksin olen.

Minä olen siinä mielessä myös "hyvässä" asemassa, että minulla on vanhempani. Muuten olisin yksin. Kirjoitinkin tästä ketjuun joskus kuinka, en tietäisi miten kestää esim puhuttomuutta niin pitkään los ei ole yhtääm ihmistä elämässäni. Itselle myös puhelin on turha. Joskus viestejä laitan vanhemmille, mutta harvemmin. Näen sitten muuten heitä. Olen viimeksi soittanut jonnekin talvella, kun piti terveysjuttujen puolesta  soittaa päivystykseen. Sitä, koska joku on soittanut minulle on nyt edes muista. Kenenkään numeroita ei ole tallennettu ja ne kaksi muistan ulkoa. 

Puhelin on itselleni sen vuoksi kuin pieni tietokone. Säästää vähän vanhaa (14 v) pöytäkonetta, kun käyttää puhelinta netissä oloon. Tuo kone on muuten ollut kullanarvoinen. Ihan paras ja se on oikeastaan jos voi hassusti todeta yksiä rakkaampia esineitä mitä minulla. Kulkenut elämässäni mukana ja korjauksien (emolevy vaihdettu yms) myötä kestänyt. Nyt alkaa silläkin silti loppu lähenemään vähitellen. 

Jos aiheeseen palaisin niin kesä on itselleni sen vuoksi vaikeaa aikaa, kun minullakin on ajatus, että pitäisi tehdä niin paljon ja elää kesä niin, että saisi voimaa talveen. Itselle kesä on yleensä ihan ok aikaa, mutta silti sellainen levoton olo monesti on. Tunne, että nyt pitäisi oikeasti elää tämäkin kesä toisin ja paremmin kuin elän. 

Mietin, että hukkaan jopa kesän jos en elä sitä sillä tavoin, että jäisi muistoja ja saisin jotain uutta elämääni. Talvesta yleensä pidän, mutta nojaan niin paljon kesäaikaan, kun kaipaan talvisin valoa ja aurinkoa niin kesä on se jolloin sitä pitäisi "varastoida" sitten ja saada energiaa. Jos kesä menee siis huonosti niin se heijastuu monesti talveen. 

Kesällä korostuu silti itselläkin se ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunne myös. Täälläkin näkyy ihmisiä enemmän ja matkailijoita. Välillä huomaan sen, että olen liikaa yksin jo siitä, että alkaa lisääntynyt ihmismäärä jännittääkin enemmän. Ei jotenkin totu enää siihen, että nopeasti onkin vilkkaampaa jopa täälläkin. 

Burning Down Alaska - Brighter Days

(Tykkään heidän vanhemmasta tuotannostaan. Uudesta "Alazka" nimellä tehdystä  taas en paljonkaan) 
 

Vierailija kirjoitti:

Palaan vielä tuohon iän arvioinnin vaikeuteen tai omalla kohdalla ilmeiseen mahdottomuuteen. Lueskelin aiemmin päivällä uutista kansanedustajan oudosta oireilusta ja totesin mielessäni kuvaa katsoessani, että tuossa noin kuusikymppisenä sitä usein alkaa iskeä kaikenlaista vakavampaakin terveysongelmaa ja etenkin jos elämäntavat on (ainakin kuvan perusteella) kaikkea muuta kuin terveelliset. No aivoinfarkti se sitten oli ollutkin, mutta nyt meinasin saada itsekin jonkun slaagin kun uudemmassa uutisessa mainittiin kyseisen kansanedustajan ikä. Hän on vasta 39-vuotias.

Ei sitten mennyt tällä kertaa kuin 20 vuotta pieleen. Oletin itseäni jonkun 10 vuotta vanhemmaksi mutta olikin sitten 10 vuotta nuorempi.

Nyt oli lehdessä kuva edesmenneestä ravivalmentajasta jonka ikä mainittiin jo otsikossa. Luin jutun (vaikka raviurheilu ei muuten kiinnostakaan) että näen nyt kuvan vähän vajaa viisikymppisestä miehestä. Enkä missään tapauksessa sano pahalla, mutta kuvassa oli mies jonka olisin ajatellut 55-vuotiaaksi ja jos otsikossa olisi väitetty 57-vuotiaaksi niin en olisi ollut eri mieltä. Mutta että 10 vuotta nuorempi..ja tiedä kuinka vanha/tuore tuo juttuun valittu kuvakaan on.

Jotenkin hämmentävää ja tosi kummallista mutta ainainen yksinolo tosiaan ja vissiin aiheuttaa vaikka ja mitä.

Vierailija kirjoitti:

Taas se on alkanut, yksinäinen päivä, jotenkin kesäkin on yllättänyt minut tulollaan, tänään vasta näin miten lehti jo puussa ja kirsikkapuut kukkivat. Mutta oli mikä vuodenaika hyvänsä yhtä yksin olen.

Niinpä. Oli ällöttävän lämmintä nyt jo heti aamusta ja ärsyttää taas kulkea tuolla naama punaisena ja ihan hikisenä seuraavat kuukaudet. Ei sillä että se varmaan kivalta näyttäisikään vaikka tuskinpa kukaan katsookaan, mutta kun se tuntuu niin inhottavalta. Aina olen ollut herkästi hikoavaa sorttia mutta tuntuu että näin keski-iässä se on lähtenyt aivan käsistä eikä enää tule kivan vilpoisaa oloa edes missään hengittävässä luonnonmatskussa. Niissä tuntuu nykyisin suunnilleen samalta kuin nuorempana keinokuiduissa ja niitä ei enää kärsi päälleen pistää oikein edes talvella.

Lisäksi tuntuu taas niin työläältä alkaa kaivamaan kaapista esille kesävaatetta vaikka muuta ei olekaan kuin aikaa. Nyt just tajusin että ehkä voisikin tehdä kesävaate- ja talvivaatekaapit eli heittäisi oikein ronskilla otteella vaatetta pois ja sitten laittaisi ne kivasti kahteen kaappiin josta olisi aina helppo ottaa kivaa päällepantavaa. Kun vaan jaksaisi. Huoh. Suunnitella kyllä jaksaa kaikenlaista mutta toteuttaminen onkin sitten se mikä jää tekemättä. Sekin ärsyttää.

Jotain kyllä pitäisi asialle tehdä koska just viime viikolla kävi niin, että nakkasin rikki menneet sukat roskiin (en siis käytä kotona kuin korkeintaan villasukkia enkä yleensä niitäkään) ja sitten kun en saman tien etsinyt toisia sukkia niiden tilalle niin jestas, että menikin hermot kun piti kiireessä alkaa kaivamaan toisia ehjiä kaapista. Jostain syystä löytyi vain valkoisia vaikka olisin tarvinnut mustat ja mustia löytyi vain parittomia ja sitten olikin jo hiki ja raivo sekä julmettu kiire joten päivähän se oli pilalla heti kättelyssä.

Muutenkin kyllä on ihan liikaa kaikkea tavaraa, mutta ei vaan ole voimia edes siihen että alkaisi niitä hävittämään. Kai sitä edelleen on joku toivonkipinä hengissä sen suhteen että niitä vielä tässä elämässä tarvitsisi ja pääsisi käyttämään.

Ikä on kyllä hyvä kysymys. Itsekin näen sen verran vähän ihmisiä, että on tosi vaikeaa arvoida kenenkään ikää. Jopa nuorista mietin joskus, että vaikeaa ikää arvoida. Jotenkin sitä on kai kadottanut kykynsä siihen, kun näkee niin vähän ihmisiä ja on vaikeaa muistaa miltä ne ikätoverit näyttivät jossain koulussa joskus tai siis miltä jonkun ikäisen mukamas "kuuluisi" näyttää. Joskus mietin, että jos oma naamani olisi jossain lehdessä tai kadulla kysyttäisiin minkä ikäinen olen (oikeasti ei ikinä) niin mitähän joku sanoisi. Voisi tulla hajontaa tai sitten olisin itsekin yli 10 vuotta vanhempi. 

Erään kerran ikäni arvioitiin vähän ikävästi "takanapäin" ja satuin sen kuulumaan. Toinen kysyi minkä ikäinen se tyyppi sinusta oli ja toinen vastasi, että noin 18-23v. Olin tuolloin jo melkein 24 v ja näin tuo ikävästi tilanteesta huolimatta piristi, että joku näköjään olisi voinut pitää minua jopa 18 v:nä. Tuli tämä mieleen. 

Tämä on ihan tyhmä ja niin turha juttu, mutta kerron kuitenkin. Olin eilen ulkoilemassa ja aloin ihmetellä kun jostain tuntui haisevan vanilja-wunderbaum tai ehkä pikemminkin tuoksui, koska jostain kumman syystä olen aina pitänyt tuollaisen tuoksusta. Ja niin siitä nytkin tuli ihanan turvallinen tunne ja muistot mieleen omasta lapsuudesta ja nuoruudesta 80-90-luvuilta.  No mutta joo, se tuoksu ei kadonnut vaikka en ollut edes paikallani eikä autojakaan ollut missään vaan aina välillä lehahteli. Lopulta aloin jo epäillä siltä että noinko sitä minussa roikkuu jossain wunderbaum kunnes tajusin, että ilmeisesti se edellisenä iltana hiuksiini laittama uusi hiusöljy tuoksuu vanilja-wunderbaumilta etenkin auringon lämmittäessä hiuksia. Great. 

Mulla kuoli tänä keväänä se viimeinenkin toivo mistään paremmasta. Hirmuisen suuria en ole enää vuosiin tietenkään toivonutkaan poislukien se ilmeisen pysyväksi olettamani haave elämänkumppanista, mutta niin vain katosi kerralla nämä kaikki viimeisetkin toivonrippeet. En enää odota elämältä yhtään mitään enkä oikeastaan enää edes halua. En enää halua edes sitä elämänkumppania. Silti tuntuu ihan hirveältä eikä enää ole mitään. Sama olisi kuolla vaan pois.

Vierailija kirjoitti:

Mulla kuoli tänä keväänä se viimeinenkin toivo mistään paremmasta. Hirmuisen suuria en ole enää vuosiin tietenkään toivonutkaan poislukien se ilmeisen pysyväksi olettamani haave elämänkumppanista, mutta niin vain katosi kerralla nämä kaikki viimeisetkin toivonrippeet. En enää odota elämältä yhtään mitään enkä oikeastaan enää edes halua. En enää halua edes sitä elämänkumppania. Silti tuntuu ihan hirveältä eikä enää ole mitään. Sama olisi kuolla vaan pois.

Luin äsken jutun naisesta, joka jäi leskeksi alta 30v. Hän kuvitteli löytävänsä uuden kumppanin, mutta liki kymmenen vuoden suhde oli koulinut hänestä aikuisen. Ei oikein tunnistanut itseään, yksilönä. Terapiassa selvisi monta asiaa: hän on hyvä, riittävä juuri näin. Jos löytyy kumppani, ihanaa. Ellei, pärjään yksinkin.

Olin 30+, kun vielä ajattelin, ettei avioliitto ole minua varten, ok elämää näin. On sukua, ystäviä, reissuja, tapahtumia. Sitten 33v tapasin nykyisen mieheni, joka on myös paras ystäväni. Enpä silloin arvannut, että tarinamme kestää tähän päivään, yli 30v.

Koskaan ei voi tietää, mitä elämänpolun risteyksessä päätös tarkoittaa :)

Vierailija kirjoitti:

Mulla kuoli tänä keväänä se viimeinenkin toivo mistään paremmasta. Hirmuisen suuria en ole enää vuosiin tietenkään toivonutkaan poislukien se ilmeisen pysyväksi olettamani haave elämänkumppanista, mutta niin vain katosi kerralla nämä kaikki viimeisetkin toivonrippeet. En enää odota elämältä yhtään mitään enkä oikeastaan enää edes halua. En enää halua edes sitä elämänkumppania. Silti tuntuu ihan hirveältä eikä enää ole mitään. Sama olisi kuolla vaan pois.

Tänään tuntuu todella pahalta tämä todellinen ykdinäisyys, istuin pihassa naapurin naisen kanssa ja hän puhu tyttärestään ja lapsenlapsistaan. Minulla ei ole ketään kenestä puhuisin, niin paha olla nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kuoli tänä keväänä se viimeinenkin toivo mistään paremmasta. Hirmuisen suuria en ole enää vuosiin tietenkään toivonutkaan poislukien se ilmeisen pysyväksi olettamani haave elämänkumppanista, mutta niin vain katosi kerralla nämä kaikki viimeisetkin toivonrippeet. En enää odota elämältä yhtään mitään enkä oikeastaan enää edes halua. En enää halua edes sitä elämänkumppania. Silti tuntuu ihan hirveältä eikä enää ole mitään. Sama olisi kuolla vaan pois.

Tänään tuntuu todella pahalta tämä todellinen ykdinäisyys, istuin pihassa naapurin naisen kanssa ja hän puhu tyttärestään ja lapsenlapsistaan. Minulla ei ole ketään kenestä puhuisin, niin paha olla nyt.

Niinhän se on. Eikä sitä sitten osaa/voi puhua mistään yleisemmälläkään tasolla, koska kun ei ole perhettä ja läheisiä niin eihän sitä ole minkäänlaista kosketuspintaakaan moniin asioihin joista perheelliset varsin mielellään puhuu. Vaikka toinen ei varsinaisesti puhuisikaan lapsistaan tai lapsenlapsistaan niin vähänlaisesti sitä voi ottaa kantaa vaikka johonkin lapsiperheiden suosituimpiin farmariautoihin / muodikkaimpiin harrastuksiin, päiväkodin rakentamiseen tai kuinka koulupiirit jakautuu saati sitten sellaisessa oleviin ongelmiin. Tai niihin mahdollisiin hyviinkään asioihin. Ei nuo ole omassa elämässä tietenkään mitenkään läsnä. Eikä ole läsnä kesämökit, asuntoautot, lomasuunnitelmat eikä etelänmatkat.

Siinä samalla sitten tyrehtyy se mahdollisuus edes sellaiseksi hyvänpäivän naamatutuksi koska keskustelu tietenkin tyrehtyy aika äkkiä. Sitten kun itse on aina yksin niin vähän sitä kerrottavaa olisi mistään muustakaan ja samalla yksinäisyys myös tekee melkoisen pökkelöksi eli ei edes osaa viedä sitä keskustelua. Ei toki sillä että ikinä olisi mitenkään hirvittävän taitava ja sulava sosiaalisesti ollutkaan, mutta nykyisin ei sitten enää sitäkään vähää. 

Tuohon yleiseen saamattomuuteen. Mulla ainakin moni juttu kaatuu ihan siihen, että edessä olisi aivan julmettu urakka joka taas johtuu siitä että asiaa on aina vaan lykännyt koska siinä on ollut aiemminkin julmettu urakka. Sitä sitten en tiedä miksi niin moni asia on päässyt tuohon malliin, että helpointa olisi vaan lyödä tuleen koko sonta.

Kaikenlaista tavaraa on ihan kauheasti liikaa eikä ikinä löydä mitään mitä just nyt heti tarvitsisi. Sen siis tietää että sellainen on, mutta ei tiedä mistä lähtisi etsimään ja sitten jää tekemättä sekin mitä aluksi ajatteli ja suunnitteli, koska ei ole sitä vaatetta/tavaraa x minkä siihen ajatteli ja olisi tarvinnut. Tai siis on, mutta siihen hätään sitä ei löydy. Lopputulos on siis sama ettei sitä olisi koskaan hankkinutkaan. Aivan älytöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kuoli tänä keväänä se viimeinenkin toivo mistään paremmasta. Hirmuisen suuria en ole enää vuosiin tietenkään toivonutkaan poislukien se ilmeisen pysyväksi olettamani haave elämänkumppanista, mutta niin vain katosi kerralla nämä kaikki viimeisetkin toivonrippeet. En enää odota elämältä yhtään mitään enkä oikeastaan enää edes halua. En enää halua edes sitä elämänkumppania. Silti tuntuu ihan hirveältä eikä enää ole mitään. Sama olisi kuolla vaan pois.

Luin äsken jutun naisesta, joka jäi leskeksi alta 30v. Hän kuvitteli löytävänsä uuden kumppanin, mutta liki kymmenen vuoden suhde oli koulinut hänestä aikuisen. Ei oikein tunnistanut itseään, yksilönä. Terapiassa selvisi monta asiaa: hän on hyvä, riittävä juuri näin. Jos löytyy kumppani, ihanaa. Ellei, pärjään yksinkin.

Olin 30+, kun vielä ajattelin, ettei avioliitto ole minua varten, ok elämää näin. On sukua, ystäviä, reissuja, tapahtumia. Sitten 33v tapasin nykyisen mieheni, joka on myös paras ystäväni. Enpä silloin arvannut, että tarinamme kestää tähän päivään, yli 30v.

Koskaan ei voi tietää, mitä elämänpolun risteyksessä päätös tarkoittaa :)

No, minä en tunnista itseäni oikein muutenkaan. Olen ollut yksin jo aivan liian kauan ja ehkä itsellä aina se ajatus, että ihminen tarvitsee muita tullakseen näkyväksi monissa asioissa tai löytääkseen itsensä paremmin. Toki se vaatisi niitä ihmissuhteita missä saa hyviä kokemuksia toisista. 

Samalla tietysti joku "hukkaa" itsensä parisuhteessakin, mutta myös yksinäisyyteen on varmaan helppoa itsensä hukata. Jää jotenkin koko oma persoona joksikin "tuntemattomaksi", kun ei oikeastaan voi peilata itseään muihin. Se peili tietysti on mitä on. Jotkut ihmiset ikäviä, mutta silti olisi hyvä saada kokemusta myös muiden joukossa, että tällainen minä olen. 

Itsellä tosin se oma minä jää sinne jännityksen ja epävarmuuden taakse hyvin paljon myös ja minulle se minä ei ole oikea minä kuitenkaan ja mielessäni mietin olisinpa se hieman itsevarmempi ja rohkeimpi ihminen jota joskus olin. Hyväksyn sen nykyisen itseni jotenkin niissä jutuissa, mutta silti tiedän sen, että kokemusteni myötä jännitys yms epämukavuuden tunne muiden joukossa ollessa vaan korostuu. Ikävä kyllä. Tämä on muuttanut minua vuosien aikana. 

Muuten lainaamaani viestiin liittyen niin toisilla ei oikeastaan ole mitään. Ei mitään elämää sosiaalisesti. Ei sukua tai ystäviä. Näin ehkä minunkin on kohdallani ihan typerää edes miettiä parisuhdetta, kun minulla ei ole kuin vanhemmat elämässäni. Hyvä niin, mutta mistä sitten kumppanin "taikoo". En ole taikaa pystynyt tekemään ja ymmärrän sen, että jos on hyvin yksinäinen ihminen jolla ei ole mitään verkostoja mihinkään niin parisuhteen saaminenkin näyttää lottovoitolta. Sitä ei edistä se, ettei ole ystäviä ja mitään ns elämää siinä mielessä. 

No, en tiedä mitä viestilläni edes yritän sanoa, mutta toki itsellä on vastuuta elämässään, mutta ihmiset eivät ole ikinä samalla viivalla eri jutuissa ja joillekin esim pariutuminen on paljon todennäköisempää. Ja se on sitten toinen asia pystyisinkö itse koskaan parisuhteeseen. En tiedä onko minusta enää edes ystäväksi muille niin parisuhde on sitten siihen verrattuna vielä vaikeampi juttu. 

Polaris - Masochist

(laitan biisejä, koska elän musiikin kautta paljon ja omistan tämän biisin itselleni) 

Ainakin omalla kohdallani se elämänkumppanin löytymisen mahdollisuus on tätä nykyä jotain nollan ja olemattoman välillä eli turha moista haavetta on yrittää tekohengittää enää yhtään pidempään. 

En halunnut, että elämäni menisi tällä tavalla mutta en voi elämänkumppania mistään taikoakaan kohdalle osuvaksi ja perheenperustamisen aikakin oli ja meni jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että masennus tavallaan saa monet hidastamaan elämäänsä ja sitten kun siitä alkaa parantua (jos siis paranee) niin monelle iskee juuri se ajatus, että mitä tekisi ja minne menisi yms. Sellainen fiilis, että tahtoisi tehdä jotain ja silti se elämä pysyy ennallaan. Ei ole edelleenkään ihmisiä elämässä tai paikkoja oikeastaan minne mennä. Näin elämä säilyy ennallaan siinä mielessä, vaikka sinulla olisikin energiaa tehdä paljon kaikkea. 

Sekin ärsyttää että oikeastaan aina kun menee kunnolla jonnekin ihmisten ilmoille niin sen jälkeen on kipeänä eli sitä onnistuu imuroimaan kaikki mahdolliset flunssat. Sitten menee sairastaessa ainakin se viikko eli enää ei edes saa niitä "normaaleita" flunssia jotka menee päivässä parissa ohi pikkuniiskutuksella. Ehei, nyt sairastaa aina ihan kunnolla kuumeen kanssa kaiken. Lisäksi tuntuu että jokaisen lentsun jälkeen on aiempaa raskaampaa kaikki ihan kävelystä lähtien eikä siihen entisenlaiseen peruskuntoon edes pääse kun jatkuvasti vaan saa jonkun nuhakuumeen.

jotenkin vanhempana kun jää yksin, ei saa puhtia toimia. Joskus ajatellut että pitäiskö palkata joku joka lähtis ihmisten ilmoille.

Sitten vielä jos on tullut 5kiloa painoa, entiset vaatteetkaan ei mahdu. Raskaalta tuntuu lompsia ja etsiä sopivaa jne.

Ystävät on jääneet eri paikoille, osa menehtynyt alle 50v.

Erossa meni kesämökki, siellä olis ollu ihanaa....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kuoli tänä keväänä se viimeinenkin toivo mistään paremmasta. Hirmuisen suuria en ole enää vuosiin tietenkään toivonutkaan poislukien se ilmeisen pysyväksi olettamani haave elämänkumppanista, mutta niin vain katosi kerralla nämä kaikki viimeisetkin toivonrippeet. En enää odota elämältä yhtään mitään enkä oikeastaan enää edes halua. En enää halua edes sitä elämänkumppania. Silti tuntuu ihan hirveältä eikä enää ole mitään. Sama olisi kuolla vaan pois.

Luin äsken jutun naisesta, joka jäi leskeksi alta 30v. Hän kuvitteli löytävänsä uuden kumppanin, mutta liki kymmenen vuoden suhde oli koulinut hänestä aikuisen. Ei oikein tunnistanut itseään, yksilönä. Terapiassa selvisi monta asiaa: hän on hyvä, riittävä juuri näin. Jos löytyy kumppani, ihanaa. Ellei, pärjään yksinkin.

Olin 30+, kun vielä ajattelin, ettei avioliitto ole minua varten, ok elämää näin. On sukua, ystäviä, reissuja, tapahtumia. Sitten 33v tapasin nykyisen mieheni, joka on myös paras ystäväni. Enpä silloin arvannut, että tarinamme kestää tähän päivään, yli 30v.

Koskaan ei voi tietää, mitä elämänpolun risteyksessä päätös tarkoittaa :)

Sain paljon alapeukkuja. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. Tahdoin tarinallani rohkaista kaikkia. Sinkkuelämä on ok, mutta ei voi tietää, josko kumppäni onkin lähellä. Enhän minäkään uskonut heti meihin. Tarkoitan rohkaista tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Se kannattaa, voi löytyä ystäviä, ehkä kumppanikin.

 Nousin jo 4 jälkeen tänä aamuna ylös kun kävin eilen jo aikaseen nukkumaan. Kävin jo kaupassakin, ja nyt tuijotan tv;tä. Sitähän tämä on, itkua välillä tulee kun olen niin surullinen yksinäni.

Vierailija kirjoitti:

Ikä on kyllä hyvä kysymys. Itsekin näen sen verran vähän ihmisiä, että on tosi vaikeaa arvoida kenenkään ikää. Jopa nuorista mietin joskus, että vaikeaa ikää arvoida. Jotenkin sitä on kai kadottanut kykynsä siihen, kun näkee niin vähän ihmisiä ja on vaikeaa muistaa miltä ne ikätoverit näyttivät jossain koulussa joskus tai siis miltä jonkun ikäisen mukamas "kuuluisi" näyttää. Joskus mietin, että jos oma naamani olisi jossain lehdessä tai kadulla kysyttäisiin minkä ikäinen olen (oikeasti ei ikinä) niin mitähän joku sanoisi. Voisi tulla hajontaa tai sitten olisin itsekin yli 10 vuotta vanhempi. 

Erään kerran ikäni arvioitiin vähän ikävästi "takanapäin" ja satuin sen kuulumaan. Toinen kysyi minkä ikäinen se tyyppi sinusta oli ja toinen vastasi, että noin 18-23v. Olin tuolloin jo melkein 24 v ja näin tuo ikävästi tilanteesta huolimatta piristi, että joku näköjään olisi voinut pitää minua jopa 18 v:nä. Tuli tämä mieleen. 

Ei se voi olla vaikuttamatta tällaisessakin asiassa, ettei ole ns normaalia elämää. Yksinäisyys on vähän ehkä yllättävänkin kokonaisvaltaisesti vaikuttava asia vaikka tietenkin kun asiaa ihan pysähtyy miettimään niin ihan järkeenkäypää se on. Tietenkin yksinäisyys vaikuttaa kaikkeen, koska ihan kaikessahan se on läsnä. Miten sitä voisi hahmottaa miltä vaikka omanikäisetkään näyttää, kun ei elämässä ole niitä omanikäisiä tai minkään ikäisiä läheisiä ihmisiä? Samalla sitten muuttuu ns normaalia elämää elävien silmissä oudoksi, koska on niin pihalla monesta asiasta ja sosiaaliset taidotkin rapautuu eli uusiin ihmisiin tutustuminen menee vaan hankalammaksi koko ajan. Yksinäisyydessä kaikki ruokkii kaikkea eli tilanne vain pahenee pahenemistaan ja sekin kierre pitäisi omin voimin ja yksinään saada katkaistuksi ennen kuin voi ajatellakaan että elämä edes voisi olla ns normaalia ja siihen kuuluisi sosiaalisuutta ja muita ihmisiä. Ihan kuin yksinäinen olisi jokin yli-ihminen jolla on ylimääräisiä voimavaroja ja kykyjä joita ei vaadita heiltäkään joilla on elämässään muita ihmisiä. Todellisuudessa yksinäisyys taitaa olla aito elinkautinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palaan vielä tuohon iän arvioinnin vaikeuteen tai omalla kohdalla ilmeiseen mahdottomuuteen. Lueskelin aiemmin päivällä uutista kansanedustajan oudosta oireilusta ja totesin mielessäni kuvaa katsoessani, että tuossa noin kuusikymppisenä sitä usein alkaa iskeä kaikenlaista vakavampaakin terveysongelmaa ja etenkin jos elämäntavat on (ainakin kuvan perusteella) kaikkea muuta kuin terveelliset. No aivoinfarkti se sitten oli ollutkin, mutta nyt meinasin saada itsekin jonkun slaagin kun uudemmassa uutisessa mainittiin kyseisen kansanedustajan ikä. Hän on vasta 39-vuotias.

Ei sitten mennyt tällä kertaa kuin 20 vuotta pieleen. Oletin itseäni jonkun 10 vuotta vanhemmaksi mutta olikin sitten 10 vuotta nuorempi.

Nyt oli lehdessä kuva edesmenneestä ravivalmentajasta jonka ikä mainittiin jo otsikossa. Luin jutun (vaikka raviurheilu ei muuten kiinnostakaan) että näen nyt kuvan vähän vajaa viisikymppisestä miehestä. Enkä missään tapauksessa sano pahalla, mutta kuvassa oli mies jonka olisin ajatellut 55-vuotiaaksi ja jos otsikossa olisi väitetty 57-vuotiaaksi niin en olisi ollut eri mieltä. Mutta että 10 vuotta nuorempi..ja tiedä kuinka vanha/tuore tuo juttuun valittu kuvakaan on.

Jotenkin hämmentävää ja tosi kummallista mutta ainainen yksinolo tosiaan ja vissiin aiheuttaa vaikka ja mitä.

Tämä on totta. Yksinolo vanhentaa henkisestikin. Muut ihmiset tuo elämään sisältöä ja haastetta, pysyy ajan tasalla. Yksin on vaarassa jäädä omaan maailmaan. Asenteet voi luutua.

Vierailija kirjoitti:

Kävin kävelemässä ja paristakin pihasta tuli niiiiin hyvä grillatun ruuan tuoksu, että hyvä ettei kuola valunut leukaa pitkin rinnuksille sitä tuoksutellessa. Siinä sitten jäi häiritsemään, että mikähän se niin hyvä tuoksu on? Ei ollut ihan sellainen normigrillauksen tuoksu vaan vähän ehkä makea, mutta ei varmastikaan mikään makea jälkkäri vaan lihaksi väittäisin. Ei makea myöskään bbq-kastikkeen tavalla. Hankala selittää kun ei itsekään tiedä mitä yrittää kuvailla, mutta ilmeisesti jotenkin trendikäs (sama kyllä tuoksui jo ainakin viime ja varmaan toissakesänäkin) ja vähän samankaltainen tuoksu on joskus ollut etelässä jonkun ravintolankin lähellä. Vai tuleekohan se tuoksu grillaustavasta tai jostain tietyista savustuslastuista? Itsellä ei grilleistä(kään) ole minkäänlaista kokemusta niin ihan menee arvailuksi ja varmaankaan yhtä hyvää ei saisi mitenkään ilman grilliä, mutta silti olisi kiva kokeilla tuota marinadia/maustetta(?) mitä ikinä onkaan joka tuoksuu noin hyvältä. 

Tuoksut on ihania. Muistan vielä nuoruudenrakkaan kaulahuivin tuoksun ja se antaa minulle lämpimän tunteenn. Suosittelen tuoksumuisteluita, ne yllättävät. Voit pitää niistä päiväkirjaakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kuoli tänä keväänä se viimeinenkin toivo mistään paremmasta. Hirmuisen suuria en ole enää vuosiin tietenkään toivonutkaan poislukien se ilmeisen pysyväksi olettamani haave elämänkumppanista, mutta niin vain katosi kerralla nämä kaikki viimeisetkin toivonrippeet. En enää odota elämältä yhtään mitään enkä oikeastaan enää edes halua. En enää halua edes sitä elämänkumppania. Silti tuntuu ihan hirveältä eikä enää ole mitään. Sama olisi kuolla vaan pois.

Luin äsken jutun naisesta, joka jäi leskeksi alta 30v. Hän kuvitteli löytävänsä uuden kumppanin, mutta liki kymmenen vuoden suhde oli koulinut hänestä aikuisen. Ei oikein tunnistanut itseään, yksilönä. Terapiassa selvisi monta asiaa: hän on hyvä, riittävä juuri näin. Jos löytyy kumppani, ihanaa. Ellei, pärjään yksinkin.

Olin 30+, kun vielä ajattelin, ettei avioliitto ole minua varten, ok elämää näin. On sukua, ystäviä, reissuja, tapahtumia. Sitten 33v tapasin nykyisen mieheni, joka on myös paras ystäväni. Enpä silloin arvannut, että tarinamme kestää tähän päivään, yli 30v.

Koskaan ei voi tietää, mitä elämänpolun risteyksessä päätös tarkoittaa :)

Sain paljon alapeukkuja. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. Tahdoin tarinallani rohkaista kaikkia. Sinkkuelämä on ok, mutta ei voi tietää, josko kumppäni onkin lähellä. Enhän minäkään uskonut heti meihin. Tarkoitan rohkaista tutustumaan erilaisiin ihmisiin. Se kannattaa, voi löytyä ystäviä, ehkä kumppanikin.

Missä ihmeessä sitä voisi tutustua aikuisiällä ihmisiin oli he sitten erilaisia tai samanlaisia? Sehän tässä monella yksinäisellä on ongelmana ettei uusiin ihmisiin pääse tutustumaan missään eikä kenenkään kanssa tule edes sellaiseksi naamatutuksi. Harrastuksissa käydään vain harrastamassa, ei tutustumassa ihmisiin eli vaikka siellä jotain jutellaankin niin se on vain siihen harrastukseen liittyvää ja that's it. Monessa ei muuta tehdä kuin moikata muita pukkariin tullessa / lähtiessä ja aina ei sitäkään. Lisäksi aina on melkein eri tyypit ryhmässä kun enää ei ole sellaista sitoutumista että mennään samaan jumppaan aina joka tiistai klo 18.

Sama juttu naapurien kanssa eli ne vaihtuu tiuhaan eikä kaikista pihalle/hissiin samaan aikaan osuvista edes tiedä ovatko he talonväkeä vaiko vieraita. Yhtä kaikki ehkä just sanotaan moi / nyökätään mutta siinäpä se. Lisäksi tosi monilla on katse ja keskittyminen kännykässä ja ehkä vielä kuulokkeetkin päässä joten miten tällaisenkaan ihmiseen ottaa mitään kontaktia? Eikä se varmasti olisi toivottuakaan.

Ja menepä sitten johonkin kahvilaan / baariin tai terassille. Yksinään saa olla koska ei siellä kukaan tule juttelemaan ja miksi tulisikaan, kaikilla kun on se juttukaveri siinä samassa pöydässä ja jos ei ole niin katse ja keskittyminen on siinä puhelimessa eli seuraa ei edes kaivata. Yksinäisellä ei edes ole sitä oljenkortta että samaan paikkaan osuisi sattumalta joku sellainen tuttu jonka kanssa voisi vaihtaa kuulumisia ja toisaalta vaikka osuisikin niin mitäpä sitä kerrottavaa olisi? Ei ehkä ihan viitsi alkaa omaa surkeutta ja yksinäisyyttä kaatamaan toisen niskaan kun kuitenkin ajatuksena lienee viettää mukava ilta.

Se ajatus ei pahemmin lohduta, että uusi tuttava / kaveri / ystävä / elämänkumppani voi olla vaikka lähimmän kulman takana kun häneen ei ole mitään mahdollisuutta tutustua.