Lue keskustelun säännöt.
Miten ihmeessä ihmiset rakastuvat ja löytävät sopivia ihmisiä suhteeseen?
En ymmärrä. Miten löydätte ihmisen johon oikeasti rakastutte ja ihastutte puolin ja toisin?
t. ikisinkku
Kommentit (357)
Mä uskon että me synnytään elämään oppimaan, kuollaan ja siirrytään sitten seuraavaan elämään jatkamaan opintoja ja niin edelleen. Osamme myös muiden elämissä vaihtuu. Uskon, että meillä on taustatukena sekä henkioppaita eli edesmenneitä sieluja jotka eivät vielä ole siirtyneet seuraavaan elämään, ja Jumala joka on luonut kaiken.
Uskon, että kuoltuamme me itse ollaan myöskin päättämässä ja tietoisia mitä ollaan lähdössä työstämään seuraavaan elämään. Emme vain muista asiaa enää synnyttyämme varmaankin jotta keräisimme sitä oppia aidosti. Pitää käydä läpi vaikeitakin asioita ja tunteita, että oppi menee perille. En tarkoita, että hirveiden rikosten kohteeksi joutuminen olisi välttämättä kenenkään valinta vaan näihin asioihin liittyy muitakin muuttujia.
Tähän ei tarvitse muiden uskoa, mutta koska vastaan oman maailmankatsomukseni pohjalta niin sen vuoksi avasin sitä tässä ennen vastaustani. En siis tuputtaakseni muille uskoani.
Tätä ajattelutapaa vasten ajattelen, että jos tässä elämässä kumppania on vaikeaa löytää, ehkä edellisessä se on ollut helppoa. Niin helppoa, että ehkä kaikki aika on mennyt ihmissuhteisiin. Kenties muiden asioihin, heidän tukemiseensa. Kenties draamoihin ja sydänsurujen potemisiin. Kenties rakastavaan, hyvään suhteeseen jossa aika on mennyt perheestä huolehtimiseen. Ehkä se on ollut aika rankkaakin, vaikka olisi ollut ihanaa ja antoisaakin.
Tässä elämässä on kenties tarkoitus opetella olemaan yksin ja käyttää aika enemmän itseensä. Se ei siis tarkoita ettei kumppania löytyisi koskaan. Jos se on syvä toive, se voi vielä toteutua mutta ehkä siihen liittyy itsensä kehittäminen ensin, että se voi toteutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin että aniharva on juuri sellaisessa suhteessa että oikeasti rakastuttiin molemminpuolisesti ja jatkettiin onnellisina yhteiseloa. Hyvin moni JOUTUI TYYTYMÄÄN vaan johonkin kohdalle sattuneeseen jonka kanssa sitten jäi yhteen mukavuuden halusta ja koska se toinen oli niin innoissaan.
Kuinka moni keski-ikäinenkin on oikeasti jonkun kanssa vaan esim kun se toinen osoitti kiinnostusta ja oli sellanen ns siedettävä vähän "kaverityyppi". Ollaan suhteessa koska ei osata / haluta olla yksin.
Riippuu varmaan missä iässä tavataan. Ainakin nuorena tavataan rakastua palavasti.
Tuossa se varmasti itsellä meni pieleen. Palavaa rakastumista en ole kokenut kuin yksipuolisesti ja tasan kerran ja parisuhteet on olleet just tuollaista molemminpuolista tyytymistä eli ei toinen nyt ihan oikealta ole missään vaiheessa tuntunut, mutta ei hirvittävän vääränlaiseltakaan siinä alkuvaiheessa vaan just sellaiselta että ehkä tästä hyvä vielä tulee ajan kanssa. Aina en tainnut ajatella edes noin paljoa vaan sitä vaan ajautui yhteen.
Yksi suhde loppui miehen aloitteesta eikä se itseäkään harmittanut, kolme loppui mun aloitteesta ja pari sitten niin etten oikein osaa sanoakaan kumpi sen päätti että tämä on tässä. Sinänsä kertoo varmasti kaiken, että vaikka nuo suhteet ei loppuneet yksikään riitaisasti eikä rumasti niin yhtäkään näistä miehistä en halua enää ikinä edes nähdä ja nytkin suorastaan kuvottaa ajatus siitä, että olen sellaisten kanssa voinut olla jopa intiimisti joita kohtaan en oikeasti tainnut tuntea yhtään mitään. Muutenkin tuo ajanjakso mille parisuhdehistoriani ajoittuu on jotenkin ihmeellisen muistikuvaton eli ihan sellaista harmaata mössöä vaan. Ihan kuin olisi sulkenut itseni silloin aikanaan kaiken ulkopuolelle ja mennyt mukana kuin jollain automodella.
Vierailija kirjoitti:
Osa keskustelijoistakaan ei näemmä pysty kuvittelemaan, että joku olisi yksin, vaikka ihan ok tarjokkaita olisi ollut. Meitä ihmisiä on monenlaisia, ja joillekin ihmisille yksinäisyys on pahinta, mitä on. Minusta yhdessäolo niin, että pitää mukautua liikaa toisten ihmisten liian erilaisiin tarpeisiin, on rasittavampaa kuin yksinolo.
Mitä nämä liian erilaiset tarpeet voisivat olla, joihin pitäisi mukautua? Itse en ainakaan koe, että aikuisen takia pitää mukautua mihinkään, ja vaikea edes keksiä sellaisia aikuisen tarpeita, jotka vaatisivat mitään ihmeempää läheisiltä. Pois lukien ehkä jokin terveydellinen syy - jos toisella on pyörätuoli, on tietysti mukauduttava esteettömään asumiseen, mutta ehkä et tarkoittanut tällaista? En itse ole kokenut missään suhteessa joutuneeni mitenkään mukautumaan erityisemmin mihinkään - ihan hyvin on elämäntyylit, persoonat ja kaikki sopineet yhteen. En koe vaikeaksi mukautumiseksi esim. sitä, että en soita musiikkia kovalla toisen nukkuessa, vaan käytän kuulokkeita, tms.
Olemalla itse sopiva ihminen suhteeseen, niin sitten on jo hyvinkin 50% saavutettu.
AP, kiinnostaa että minkä ikäinen olet? Sanot olevasi Ikisinkku. Itse ajattelin olevani sellainen, mutta kumppani löytyikin sitten yli 30-vuotiaana. Viimeiset lähes 10 vuotta menneet samassa suhteessa.
Me tavattiin harrastusporukan juhlissa. Vaihdettiin yhteystiedot täysin platonisessa tarkoituksessa tehdäksemme yhteistyötä.
Kumpikaan ei hakenut suhdetta. Mä olin jäänyt puoli vuotta aiemmin leskeksi ja odotin siitä suhteesta lasta.
Surin vielä ja olin raahautunut sinne juhliin koska käskin itseäni menemään, vaikka en olisi oikein edes jaksanut. Harrastus on intohimoni ja ajattelin että sen takia on pakko tutustua ihmisiin, että harrastus henkireikänä pysyy olemassa.
Juhlissa oli porukkaa humalassa ja ajauduin siksi juttelemaan miehen kanssa joka ei ollut. Juttelu ei ollut kummaltakaan puolelta flirttailevaa vaan ystävällistä. Mulla oli jo iso raskausmahakin.
Vaihdettuamme yhteystietoja, juttu jatkui Mesessä, harrastusasioista ja tutustuttiin siinä samalla ystävinä vaikka ei me ääneen sellaistakaan oltu päätetty.
Huomattiin siinä, että meillä on jopa epäuskottavan paljon yhteistä. Siis tyyliin sama harvinainen autoimmuunisairaus ja kaikkea.
Siinä vaiheessa kun huomasin jakavani arkea kertomalla mitä aion tehdä ruoaksi, tajusin että oon muuten ihastunut. Samaan aikaan surin edelleen, joten oli tosi outoa.
Mies ei aluksi lämmennyt ajatukselle suhteesta, mikä oli ymmärrettävää niissä olosuhteissa. En siis pahastunut torjutuksi tulemisesta koska huomasin, että se liittyy pelkoon ja siihen, että mies oli puoli vuotta aiemmin eronnut koska silloinen naisystävä olisi halunnut perheen ja hän ei. Molempien tilanteet herätti myös syyllisyyden tunteita.
Rakkaus on kuitenkin niin suuri voima, ettei sille mitään voi. Lopulta oli pakko todeta, että vaikka kumpikaan ei sitä hakenut, ollaan sielunkumppaneita ja yhdessä. Ei oltu ees suudeltu saatika muuta kun tämä todettiin. Kuukausi siitä kun tavattiin alkoi seurustelu.
Hän oli mun tukena surussa, mutta ei koskaan mikään korvike. Synnytin n. 3kk siitä kun tavattiin. Mulle tehtiin sektio ja nauroin kun mies auttoi turvonneisiin karvaisiin jalkoihini synnärillä tukisukat.
2 viikkoa sen jälkeen sain kasvohalvauksen. Jouduin yöllä sairaalaan kun ei eka tiedetty onko aivohalvaus. Hän jäi siis heti yksin vauvan kanssa yön yli.
Onneksi parin viikon päästä toivuin vaikka kasvoihin jäi pientä epäsymmetriaa...Kaikenlaista ollaan koettu vuosien aikana yhdessä ja perheenä.
Toivon, että tämä mun tarina kannustaa kaikkia uskomaan rakkauteen ja auttaa ymmärtämään, että ei ne omat tai toisen kriteerit, preferenssit tai elämäntilanteet aina ole todellisia esteitä. Rakkaus kestää vaikka mitä jos se on oikeaa. Joskus se oikea astelee elämään hyvin outoon aikaan. Kannustan olemaan armollisia sekä itselle että muille.
Vastaus siis kysymykseesi on että: Miten tahansa ja esimerkiksi näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa keskustelijoistakaan ei näemmä pysty kuvittelemaan, että joku olisi yksin, vaikka ihan ok tarjokkaita olisi ollut. Meitä ihmisiä on monenlaisia, ja joillekin ihmisille yksinäisyys on pahinta, mitä on. Minusta yhdessäolo niin, että pitää mukautua liikaa toisten ihmisten liian erilaisiin tarpeisiin, on rasittavampaa kuin yksinolo.
Mitä nämä liian erilaiset tarpeet voisivat olla, joihin pitäisi mukautua? Itse en ainakaan koe, että aikuisen takia pitää mukautua mihinkään, ja vaikea edes keksiä sellaisia aikuisen tarpeita, jotka vaatisivat mitään ihmeempää läheisiltä. Pois lukien ehkä jokin terveydellinen syy - jos toisella on pyörätuoli, on tietysti mukauduttava esteettömään asumiseen, mutta ehkä et tarkoittanut tällaista? En itse ole kokenut missään suhteessa joutuneeni mitenkään mukautumaan erityisemmin mihinkään - ihan hyvin on elämäntyylit, persoonat ja k
No, sitten sinulla ei ollut ongelmia pariutua, vaan sinulle kiva ja introvertti Pekka, joka haluaa viettää paljon aikaa kotisohvalla analysoiden HBO:n hittisarjaa ja käydä rauhallisilla kävelyillä ja joskus mökillä perheen kanssa ihan yhtä hyvä kumppani kuin supersosiaalinen Matti, jonka mukana tulee hänen 10 parasta kaveriaan, paljubileitä, ison porukan mökki- ja etelänreissuja ja muutenkin täysi kalenteri. Riittää että Pekka ja Matti ovat kivoja ja tavallisen keskustelukykyisiä tyyppejä, joilla on sopivan leveät hartiat tms.
Olet ehkä sellainen ihminen, jonka mielestä elokuvissa on tärkeintä se, että seuraa ja popcornia, ja elokuvat ovat nyt aina vain elokuvia, useimmiten ihan jees viihdettä. Minä inhoan epäkiinnostavan elokuva katsomista, ja katson mieluummin hyvän elokuvan yksin kuin ihan jees elokuvan seurassa.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut on herkkiä ihastumaan. Ja jotkut haluaa suhteen vaikka väkisin, jolloin rima on alhaalla.
nainen on sinkkuna todennäköisesti onnellisempi kuin heterosuhteessa, otathan sen huomioon kun suhdetta haikailet.
Onko sulla jotain tutkimuslähdettä tuolle väitteellesi, että naiset on sinkkuna onnellisempia vai onko tuo jotain omaa propagandaasi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitää tavata paljon ihmisiä. Joko kaveruuden kautta tai sitten on päästy alkuun humalan avulla baarissa tai bileissä. Jälkimmäiset ovat voineet loppua yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta onpa niistäkin joku kestänyt vuosia.
Bileissä tavattiin, ja pian tulee 40 vuotta yhteistä aikaa täyteen. Johtuu ehkä siitä että kumpikaan ei ollut silloin humalassa.
Suurin osa nykyajan suhteista on vain väliaikaisia. Paljon enemmän ihmettelen sitä, että jotkut löytää toisensa nuorena ja on vielä vanhuuteen asti yhdessä, kunnes kuolema erottaa. Omassakin suvussa ollut tällaisia suhteita ja vielä ihan onnellisiakin. Hämmästelen näitä joka kerta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, sitten sinulla ei ollut ongelmia pariutua, vaan sinulle kiva ja introvertti Pekka, joka haluaa viettää paljon aikaa kotisohvalla analysoiden HBO:n hittisarjaa ja käydä rauhallisilla kävelyillä ja joskus mökillä perheen kanssa ihan yhtä hyvä kumppani kuin supersosiaalinen Matti, jonka mukana tulee hänen 10 parasta kaveriaan, paljubileitä, ison porukan mökki- ja etelänreissuja ja muutenkin täysi kalenteri. Riittää että Pekka ja Matti ovat kivoja ja tavallisen keskustelukykyisiä tyyppejä, joilla on sopivan leveät hartiat tms.
Olet ehkä sellainen ihminen, jonka mielestä elokuvissa on tärkeintä se, että seuraa ja popcornia, ja elokuvat ovat nyt aina vain elokuvia, useimmiten ihan jees viihdettä. Minä inhoan epäkiinnostavan elokuva katsomista, ja katson mieluummin hyvän elokuvan yksin kuin ihan jees elokuvan seurassa.
Mitä ihmettä selität? Tietenkään kuka tahansa ei sopisi kumppaniksi. Ja siinä tullaankin olennaiseen asiaan: kun aloittaa suhteen vain oikeasti sopibvam ihmisen kanssa, ei tule mitään epäsopivuuksia, ahdistavaa mukautumispainetta tai muuta vääntämistä. Mainittuja ongelmia tulee juuri silloin, kun valitsee minimikriteereillä (oikeanlaiset hartiat ja tavallinen keskustelukyky) ja aloittaa suhteen kenen tahansa kanssa yrittäen sitten kovalla työllä saada homman toimimaan, vaikka se ei toimi. Näin en itse tekisi. Vaan minä nimenomaan valitsisin ihmisen, jonka persoona, ajatusmaailma, arvot, elämäntyyli yms. sopivat yhteen itseni kanssa. Näin päädyn suhteeseen ihmisen kanssa, jonka kanssa sovin yhteen henkisesti ja jonka kanssa myös yhdessäolo sujuu luontevasti ilman ongelmia. Silloin kun kriteereitä nimenomaan ON paljon, ei pääsy toimimattomiin suhteisiin.
Minulla ei ole ollut ongelmia pariutua juuri siksi, että tiedän, mitä etsin. Toki oikean ihmisen löytämiseen voi joskus mennä aikaa, mutta se on ihan ok. Aina olen kuitenkin löytänyt samanhenkistä seuraa, ei ole täytynyt mennä mihinkään hankaliin kuvioihin. En tajua elokuvavertaustasi tässä kohtaa - minulle nimenomaan se hankala tyyppi, jonka elämäntyyli ei sovi yhteen omani kanssa, olisi se tylsä elokuva, jota en jaksa seurata, vaan vaihtaisin kanavaa.
Vierailija kirjoitti:
"Minusta yhdessäolo niin, että pitää mukautua liikaa toisten ihmisten liian erilaisiin tarpeisiin, on rasittavampaa kuin yksinolo. "
Siksi kannattaakin etsiä kumppani joka takia ei tarvitse tehdä sellaisia kompromisseja jotka tuntuisivat kovin vaikeilta.
Olen ehkä onnekas mutta en koe että olen joutunut luopumaan mistään minulle oikeasti elämässä merkityksellisestä parisuhteeni takia. Eikä arjessakaan tule sellaisia kahnauksia että ne tuottasivat oikeasti pahaa mieltä.
No tässähän juuri moni on kertonut, että ei löydä itselleen sopivaa kumppania. Monillahan on edellytyksenä tuo, että suhde tuo lisäarvoa, ei huononna. Helppoa sanoa, että kannattaa etsiä kumppani jonka takia ei tarvitse tehdä sellaisia kompromisseja jotka tuntuisivat kovin vaikeilta. No, minun mielestäni ei tarvitse tuntua kovin vaikeiltakaan kompromisseiltä kun en halua vaikeuttaa yhtään elämääni. Ongelmahan on, että vaikka tulisi kymmenen miestä tyrkylle niistä yksikään ei ole sellainen jonka tuntee niin sopivaksi, miellyttäväksi ja fiksuksi, puoleensävetäväksi yms., että edes huvittaa treffata sen kummemmin.
Olet ilmeisesti nuorena tavannut kumppanisi ja myös onnekas. Mitä vanhemmaksi naisena olen tullut, sitä enemmän pitäisi mukautua miesten tapoihin ja tottumuksiin jos yksiin menisi. Jos tapailee pari kertaa niin huoma, että ei, parempi olla omissa oloissaan. Liikaa säätämistä ja usein miehet ovat niin innoissaan, että "omivat" naisen heti. Olen juttelevainen ja ystävällinen, ilmeisesti luulevat, että olen itsekin ihastunut vaikken olekaan, olen vain kohtelias. Haluan tutustua pitempään ennenkuin alan olla "liikaa" yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP, kiinnostaa että minkä ikäinen olet? Sanot olevasi Ikisinkku. Itse ajattelin olevani sellainen, mutta kumppani löytyikin sitten yli 30-vuotiaana. Viimeiset lähes 10 vuotta menneet samassa suhteessa.
Me tavattiin harrastusporukan juhlissa. Vaihdettiin yhteystiedot täysin platonisessa tarkoituksessa tehdäksemme yhteistyötä.
Kumpikaan ei hakenut suhdetta. Mä olin jäänyt puoli vuotta aiemmin leskeksi ja odotin siitä suhteesta lasta.
Surin vielä ja olin raahautunut sinne juhliin koska käskin itseäni menemään, vaikka en olisi oikein edes jaksanut. Harrastus on intohimoni ja ajattelin että sen takia on pakko tutustua ihmisiin, että harrastus henkireikänä pysyy olemassa.
Juhlissa oli porukkaa humalassa ja ajauduin siksi juttelemaan miehen kanssa joka ei ollut. Juttelu ei ollut kummaltakaan puolelta flirttailevaa vaan ystävällistä. Mulla oli jo iso raskausmahakin.
Vaihdettuamme yhteystietoja, jutt
Ihana tarina siitä että jos se on oikeaa rakkautta, se kantaa ja kestää kaikenlaisissa olosuhteissa.
Tutustuu ihmisen sisimpään löytyy hyviä tyyppejä.
Kauneus on katsojan silmissä, voi kolahtaa heti tai ajan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osa keskustelijoistakaan ei näemmä pysty kuvittelemaan, että joku olisi yksin, vaikka ihan ok tarjokkaita olisi ollut. Meitä ihmisiä on monenlaisia, ja joillekin ihmisille yksinäisyys on pahinta, mitä on. Minusta yhdessäolo niin, että pitää mukautua liikaa toisten ihmisten liian erilaisiin tarpeisiin, on rasittavampaa kuin yksinolo.
Mitä nämä liian erilaiset tarpeet voisivat olla, joihin pitäisi mukautua? Itse en ainakaan koe, että aikuisen takia pitää mukautua mihinkään, ja vaikea edes keksiä sellaisia aikuisen tarpeita, jotka vaatisivat mitään ihmeempää läheisiltä. Pois lukien ehkä jokin terveydellinen syy - jos toisella on pyörätuoli, on tietysti mukauduttava esteettömään asumiseen, mutta ehkä et tarkoittanut tällaista? En itse ole kokenut missään suhteessa joutuneeni mitenkään mukautumaan erityisemmin mihinkään - ihan hyvin on elämäntyylit, persoonat ja k
Se eron juuri ehkä siinä, että mukautuminen on silloin helppoa kun parisuhde on pääasia, että ei halua olla yksin. Että kun on niin tärkeää olla parisuhteessa niin mielellään mukautuu toiseen. Pitää parisuhdetta niin arvokkaana olotilana, että oikeastaan mikään ei ole hankalaa.
Niille, joille parisuhde ei ole niin tärkeää tai kuitenkin ei niin tärkeää etteikö yksinkin voisi sujuvasti olla. Jos on itselle mukava, sujuva elämä, saa päättää asioistaan jne, niin kynnys on suurempi punnita haluaako siitä luopua. Harvoinhan on niin, että yksinelämisen jälkeen parisuhteeseen mennessä ei ole tarvis jostain luopua tai jotain muuttaa, mukautua toistensa tapoihin. Jo pelkkä yhdessä oleminen säännöllisesti samassa tilassa on ihan erilaista kuin itsekseen omassa kodissa. Täytyy olla tooooodella sopiva kumppani, että se sujuu luontevasti. Ja kun juuri niitä on niin harvassa.
Tätä on vaikea selittää, koska toisilla on vain se joku itsenäisyyden, mukavuuden tai vapaudenhalu erilainen kuin toisilla. Joku ei vain käsitä miten voi valita yksinolon ennenkuin toisen kanssa olemisen. Kun eihän siinä nyt oikein mitään ihmeellistä vaadita, sen kun vain ollaan. Toisille myös keskinäisen kemian ja vetovoiman välttämättömyys on suurempi kuin toisilla. Ei pysty olemaan yhdessä jos se puuttuu tai on vähäistä.
Heh, eli yksi tulee pätemään sillä ettei ole tarvinnut mukautua kenenkään, kun hänellä on niin tiukat kriteerit.
" Tätä on vaikea selittää, koska toisilla on vain se joku itsenäisyyden, mukavuuden tai vapaudenhalu erilainen kuin toisilla. Joku ei vain käsitä miten voi valita yksinolon ennenkuin toisen kanssa olemisen "
Mä luulen että sulla on myös vääristynyt kuva parisuhteista. Sellainen joku tiukka käsitys, että millaista sen täytyy olla ja mitä sulta aina niissä vaaditaan.
Tosiasiassa jos löytäisit jonkun jolla olis samanlaiset itsenäisyyden, mukavuuden ja vapauden tarpeet niin teillä voisi olla omannäköinen suhde.
Esimerkiksi mun parisuhteessa on just se tilanne että molemmilla on korkea yksinolon, itsenäisyyden, vapauden ja tilan tarve.
Se tarkoittaa sitä, että me ollaan seurusteltu vuosia mutta meillä ei ole mitään aikomusta muuttaa yhteen. Vaikka ollaan usein vain toisessa asunnossa, kumpi tahansa voi mennä sinne toiseen olemaan yksin. Ja näin on, vaikka meillä on lapsi. Lapsi on tottunut että meillä on kaksi kotia yhteisesti. Tää on auttanut suuresti lapsiperhearjessa kun on ollut joku hiljainen paikka jossa nukkua välillä. Vaikka siellä ei tule edes paljoa oltua, henkisesti ajatuskin auttaa.
Moni ei tätä ratkaisua ole ymmärtänyt, mutta ei se kellekään kuulu. Hassua kun jotkut menee joskus mökille, mutta sitten toinen ns. vapaa ajan asunto ei mene kaikkien ymmärrykseen. Onneksi asia ei kuulu muille.
Kumpi tahansa meistä voi myös mennä yksin elokuviin tai muuhun harrastukseen kaikessa rauhassa. Baarissakin on tullut käytyä yksin. Pieniä reissuja voi myös tehdä yksin eikä koko ajan tarvitse raportoida tekemisiään ja menemisiään.
Näin tulee jatkumaan myös kun lapsi on iso. Täähän on jo tuttua monille perheille että yhdessä ei ees pääse usein mihinkään.
Kotona töiden jälkeen katsotaan joskus yhdessä jotain sarjaa tai sitten katsotaan erikseen omia sarjoja ja leffoja.
Kumpikaan ei sietäisi sellaista suhdetta jossa pitää koko ajan nyhjätä kylki kyljessä.
Vierailija kirjoitti:
Se eron juuri ehkä siinä, että mukautuminen on silloin helppoa kun parisuhde on pääasia, että ei halua olla yksin. Että kun on niin tärkeää olla parisuhteessa niin mielellään mukautuu toiseen. Pitää parisuhdetta niin arvokkaana olotilana, että oikeastaan mikään ei ole hankalaa.
Niille, joille parisuhde ei ole niin tärkeää tai kuitenkin ei niin tärkeää etteikö yksinkin voisi sujuvasti olla. Jos on itselle mukava, sujuva elämä, saa päättää asioistaan jne, niin kynnys on suurempi punnita haluaako siitä luopua. Harvoinhan on niin, että yksinelämisen jälkeen parisuhteeseen mennessä ei ole tarvis jostain luopua tai jotain muuttaa, mukautua toistensa tapoihin. Jo pelkkä yhdessä oleminen säännöllisesti samassa tilassa on ihan erilaista kuin itsekseen omassa kodissa. Täytyy olla tooooodella sopiva kumppani, että se sujuu luontevasti. Ja kun juuri niitä on niin harvassa.
Tätä on vaikea selittää, koska toisilla on vain se joku itsenäisyyden, mukavuuden tai vapaudenhalu erilainen kuin toisilla. Joku ei vain käsitä miten voi valita yksinolon ennenkuin toisen kanssa olemisen. Kun eihän siinä nyt oikein mitään ihmeellistä vaadita, sen kun vain ollaan. Toisille myös keskinäisen kemian ja vetovoiman välttämättömyys on suurempi kuin toisilla. Ei pysty olemaan yhdessä jos se puuttuu tai on vähäistä.
Ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta onko mielessäsi käynyt, että kahden ihmisen yhdessäolo voi olla helppoa muistakin syistä kuin vain siksi, että siinä mukaudutaan. Tuntuu siltä, että yrität selittää toimivat suhteet yksin olemisen pelolla ja pakkona saada suhde. Mutta eihän se aina näin mene. On tuossa kirjoittamassasi toki perää siinä mielessä, että voi se joidenkin kohdalla noinkin mennä. Mutta kahden ihmisen suhde voi toimia ihan vain senkin vuoksi, että henkilöt sopivat yhteen. Ja samaan asuntoonhan ei ole pakko muuttaa - suhteessa voi olla muutenkin, ja oikeastaan suositeltavaa olisikin ensin asua erillään jonkin aikaa.
Mitä KONKREETTISESTI voisivat olla ne asiat, joista suhteessa joutuisi luopumaan? Jos nyt oletetaan, että aluksi kumpikin asuu omassa asunnossaan. En ainakaan itse koe joutuneeni luopumaan mistään suhteen takia - en harrastuksista, en asioista, joista pidän, en elämäntyylistäni. Ja miksi edes aloittaa suhdetta muiden kuin sen "toooooodella sopivan kumppanin" kanssa, jonka kanssa on keskinäistä kemiaa ja vetovoimaa? En ainakaan itse näe mitään mieltä suhteissa, joista nämä puuttuvat. Oikeastaan tätä vähän olen ajanutkin takaa, eli kun on sellaisen ihmisen kanssa, joka tuntuu just oikealta ihmiseltä, ei ole sellaista tunnetta, että asiat ovat hankalia tai että joutuisi jotenkin tyytymään.
Olen se, jolle vastasit, ja minun ei suinkaan ole vaikea käsittää sitä, että joku ei halua parisuhdetta. En itsekään mitenkään kärsi sinkkuudesta, ja viihtyisin aivan hyvin sinkkuna muuten, mutta koska parisuhteista on niin hyvät kokemukset, tiedän, että seksi, romantiikka ja kumppanuus tuovat elämään niin paljon lisäsisältöä, että koen oikeastaan suhteessa voivani säilyttää ne hyvät asiat, mitä minulla on sinkkunakin, mutta lisäksi saan muuta. Itse en ikinä lähde rajoittaviin tai kontrolloiviin suhteisiin, eli olen kyllä suhteessa voinut elää myös omaa elämääni, eikä tarvitse olla 24/7 yhdessä.
Vierailija kirjoitti:
Heh, eli yksi tulee pätemään sillä ettei ole tarvinnut mukautua kenenkään, kun hänellä on niin tiukat kriteerit.
Onko se "tiukat kriteerit", jos tarkoittaa itselleen sopivaa ihmistä, jonka kanssa suhde toimii, on kemiaa ja yhteenkuuluvuuden tunne? Jos on, niin sitten tiukat kriteerit on lähinnä minimiedellytys. En oikein ymmärrä, mitä huonoa tuossa on. Pointtini on tässä ollut koko ajan se, että ei parisuhde tunnu hankalalta, jos on oikean ihmisen kanssa, mutta jostain syystä tämä yritetään koko ajan nähdä jonkinlaisena "kehen tahansa tyytymisenä", vaikka nimenomaan tarkoitin päinvastaista.
Vastaan nyt, että kirjoitinkin juuri niin, että pitää olla todella sopiva ihminen. Ja ongelmana on, varsinkin vanhempana ihmisenä, että niitä sopivia on hyvin vähän. Jos on leski voi verrata ja haikailla menneeseen puolisoon tai odottaa samoja tapoja. Jos on poikamies niin ei sekään aina hyvä. Eronnut, niinpä, hankalia exiä ja lapsia saattaa putkahtaa. Tai vanha suola janottaa. Tai kyynistynyt eroissa.
Vaatimuksista ensiksikin täytyy olla kemiaa, vetovoimaa, toisen lähellä pitää olla luonteva ja mukava olla puolin ja toisin. Tähän kaatuu minulla suurin osa suhteiden alussa. Koska jos näin ei ole en edes jatka, ei tule muuttumaan jatkossakaan. Myös persoonassa pitää olla jotain kiinnostavuutta, eloisuutta, ajatuksen kulku melko nopeaa, pitää olla siis tietyntyyppinen persoona. Jne..
Mikä muuttuu, no oikeastaan kaikki jos muuttaa yhteen tai edes viettää viikonloppuja ja lomia yhdessä. Ilmeisesti nämä, jotka ihmettelevät mikä muuttuu ovat eläneet hyvin vähän aikaa itsekseen.
Ajatelkaa esim. pitkää viikonloppua itsekseen tai toisen ihmisen kanssa jomman kumman kotona. Onhan siinä eroa. Varsinkin jos toinen on kovin illantorkku ja aamunvirkku ja ei pysty yhtään joustamaan varsinkaan aamulla. Minä nautin pitkistä rauhallisista aamuista ja tykkään loikoilla ja jutella yhdessä heräämisen jälkeenkin. Jos toinen ei hermoilematta tai jotakin hyödyllistä touhuamatta siihen pysty niin pitemmän päälle rasittaa kumpaakin. Eli samantyyliset elämänrytmit. Koko yksinelämisen mallihan muuttuu ylipäätään. Pitää ottaa toinen ihminen huomioon aikatauluissa, tavoissa, tilanottamisessa, ruokailussa, energiatasoissa. Eri asia sellaiset etäsuhteet joissa tavataan todella harvoin.
Eikö ole ihan hyvä, että nämä tiedostaa kuin ei tiedosta?
Näin juuri. Minä nimenomaan viihdyn yksin ja tarvitsen paljon myös omaa aikaa. Romantiikka, seksi ja kumppanuuden tuoma anti/sisältö elämään ovat kuitenkin niitä syitä, joiden vuoksi päädyn etsimään suhdetta ja suhteeseen. Ja kun menee suhteeseen vain itselle sopivan ihmisen kanssa, ei tule mitään "liian erilaisiin tarpeisiin mukautumista". Itse olen ainakin kokenut suhteessa olemisen luontevana, enkä ole kokenut joutuneeni erityisemmin "mukautumaan" mihinkään.