Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kun ystävän raskausuutinen ei pelkästään ilahduta
31.07.2025 |
Löytyyköhän täältä muita joilla samoja fiiliksiä? Näistä ei tietenkään pysty puhumaan kellekään ääneen koska vaikutelma varmastikin on hyvin epänormaali ja itsekäs. En vaan voi sille minkään etten pelkästään pysty olemaan iloinen. Itse en siis ole varma haluanko lapsia ollenkaan (tai voinko niitä edes saada) ja olen lähinnä iloinen ystävän puolesta että heitä tämä onni suo kun niin ovat toivoneet. Mutta sitten niihin muihin fiiliksiin. Koen siis että tulevan lapsen myötä menetän ystävän. Ei meidän jutut tai yhteydenpito tule olemaan enää yhtä tärkeää ja tiheää kun ajan täyttää lapsi ja perhe-elämä ja sitten kun joskus harvoin on aikaa nähdä ystäviä niin nähdään mieluiten niitä joilla myös lapsia koska lapset saavat myös kaveriseuraa ja aikuiset voivat puhua molemmille ajankohtaisista aiheista. Koen ettei lapsettoman kuulumiset enää kiinnosta samalla tavalla koska se on vaan noh tavallista arkea kun taas lapsi kehittyy ja kasvaa kokoajan ja se tuntuu olevan paljon mielenkiintoisempaa.
Itsellä ei myöskään ole kuin ihan muutama kaveri, siskolla myös lapsi eli nyt olen oman kaveriympyrän ainut jolla ei ole lapsia, mies on ainakin toistaiseksi mutten siitäkään mitään takuita antaisi.. vaikeaa on ollut. Siskoni oli ensimmäinen joka minun läheisistä sai lapsen ja ikävä kyllä ei meidänkään välit ja jutut enää ole ennallaan. Ihan siksi että hänkin näkee mielummin äitikavereita, muistaa vastata ehkä 1/3 laittamiini viesteihin jne. Kyllä se välillä loukkaa.
Nämä jutut taas varmasti kuulostaa sille ettei kukaan ympärilläni saisi lisääntyä tai mennä elämässä eteenpäin jottei minulle tulisi paha mieli. En tietenkään niin ajattele. On vaan tosi vaikea asennoitua tähän kolmekymppisten elämään. Koen että elän "väärin" ja jossain väliaikaiselämässä eikä minun jutut ole niin merkityksillisiä mitä perhe-elämä voi olla. Lisäksi lähitulevaisuus näyttää melko yksinäiseltä. En muutenkaan tiiviisti ole elänyt kaverisuhteita vaan viihdyn paljon myös yksin mutta nyt tuntuu että tulen jäämään tosi yksin. Ei niitä uusia kavereitakaan noin vaan hankita. Ja joo varmasti voin mennä kaverille kylään vaikkei hän lapsen kanssa niin helposti pääsisikään minnekään mutta se jos mikä ei enää ole mitään kuulumisten vaihtoa ja maailmanparantamista. Äidit vahtii toisella silmällä ja korvalla kokoajan lapsen tekemisiä joten eivät ole koskaan oikeasti läsnä, vastaukset on jotain yhden sanan juttuja tai "anteeksi meni nyt vähän ohi, mitä sanoitkaan". Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin minua ei yhtään kiinnosta lapsen syömiset, potalle oppimiset, yöheräämiset jne. (Ja jottei kukaan pääse sanomaan niin ei, en myöskään biletä ja elä jotain mieskuvioita, jotka ei ainakaan sitä äitiä enää kiinnosta)
Kommentit (147)
Muistan silloin nuorena, kun kaveri oli raskaana ja eipä mulle enää ollut aikaa. Mutta niin, yrittikö hän edes?
Tavattiin satunnaisesti, mutta mun mielestä meillä ihan juttua riitti ja hauskaa oli. En häntä kyllästyttänyt mun sinkkuelämällä, jos kysyi niin vastasin. Lähinnä olin kiinnostunut heistä ja uudesta tulokkaasta. En ole lapsirakkain ihminen, mutta kyllä ystävän lasta oli ihana nähdä ja seurata.
Mut vaan jätettiin kuin nallikalliolle. Lapsen syntymästä soitteli, kun olivat jo jonkin aikaa olleet kotona. Hieman sitä hämmästelin ääneen ja vastaus: "eihän sua nyt tuommoiset kiinnosta" Jaa.. sekin oli päätetty mun puolesta.
Ristiäiset tuli ja meni, kuulin yhteiseltä kaverilta. Kummeiksi valikoitui kaverin oma kummityttö (siskonsa lapsi) ja miehen veli ja joku tuore tuttavuus. < tuosta mä loukkaannuin todella. Nuo kaksi vielä täysin ymmärsin, mutta kavereita olisi ollut entuudestaankin ja sylikummiksi valikoitui joku 2 kk vanha tuttu?!
Vein ristiäislahjan ja sen jälkeen jäin odottamaan yhteydenottoa. Tulihan se, puolentoista vuoden päästä. "moi tiedän, että kello on jo tosi paljon, mutta oletko lähdössä tänään baarii?" itseasiassa olin baarissa työporukan kanssa, että tule tänne.. Dokukaveriksi sitten kelpasin, no otetaan se, eikä kiukutella!
Se ilta oli tosi kiva ja biletettiin huolella. Jälkeenpäin vaan tuli sitten sanomista, että olin niinkin paljon ollut niiden muiden kanssa! Siis heidän, joiden kanssa oltiin alunperinkin lähdetty... ei oltu kuulemma ehditty vaihtaa kuulumisia.
Sittenhän mulla meni hermo. Jos sä olet kuulumisia vailla, niin tule tänne tai kutsu mut kylään. Musta olisi kiva nähdä lastakin ja hänen miestään - kaverihan sekin oli jossain vaiheessa! Jos mä olen sopinut muiden kavereiden kanssa illan muualla, kyllä porukkaan sopii, mutta silloin ollaan kaikkien kanssa eikä supista nurkassa! Huomautin myös kummiasiasta, josta hän meni aivan änkäksi.
Sitten ei kuulunutkaan kummastakaan reilu 10 vuoteen. Mä vaihdoin kaupunkia menin naimisiin, tein duunia jne. Sitten sattui, että odotin omaa esikoista, niin lapsuuden kaupungissa piipahtaessa meidän yhteinen kaveri sano, että sekin on raskaana... ota rohkeesti yhteyttä!
Mä otin ja niin sitä itkettiin ja naurettiin vanhat pashat pois ja oltiin niin raskaana että. Meidän pojat syntyi samalla viikolla ja ollaan taas kavereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jouduin itse huomaamaan, että kun kaverit alkoivat hankkia parisuhteita ja lapsia, niin osa sitten klikkiytyi keskenään. Yhtäkkiä en ollutkaan enää kutsuttujen joukossa vaan ihan vain perheittäin tavattiin toinen toistensa kodeissa. Siihen asti minutkin oli yleensä kutsuttu, mutta sen jälkeen enää hyvin harvoin. Sain joskus tietää, että oli tehty yhteisiä lomamatkoja, oli vietetty yhteisiä uudenvuodenjuhlia yms.
Onneksi minulla on aina ollut myös toinen kaveriporukka, josta minua ei vastaavalla tavalla pudotettu pois. Nämäkin ovat opiskeluajoilta minulle ystäviksi tulleita ja meidän menomme ja tekemisemme olivat itse asiassa hyvin samanlaisia kuin tuossa ensimmäisessäkin porukassa ennen. Mutta tähän toiseen porukkaan kuuluvat äidit pitivät ihan selvänä, että myös me lapsettomat kutsuttiin ja kutsutaan edelleen mukaan. Ilman tätä toista porukkaa olisin jäänyt elämässäni täysin yksin.
Olen miettinyt, että olisinko jotenkin voinut aavistaa sen ensimmäisen porukan ihmisten rajoittuneen ajatusmaailman jo ennalta ja väistää heitä heti alkuunsa tuhlaamatta turhaan aikaani heihin. Minulle kun oli aina ihan selvää, että en hankkisi perhettä. Valitettavasti olen tullut siihen tulokseen, että en olisi voinut.
Eivät nämä ensimmäiset edes antaneet mitenkään parisuhdeorientoitunutta kuvaa melkein koko opiskeluaikanamme. Jotenkin erikoisesti lähellä valmistumista jokainen heistä vain yhtäkkiä, toisistaan erillään ja eri keinoin hyvin tavoitteellisesti vain alkoi etsiä miestä, löysi sellaisen ja ovat olleet sen löytönsä kanssa siitä lähtien yhdessä, nyt jo monen monta vuotta. Sitä ennen en tiedä kenenkään heistä edes seurustelleen. Ilmeisestikin tämä kuului sitten johonkin aikataulutettuun suunnitelmaan, josta minulle ei mainittu. Mielestäni jotenkin erikoista ja jollain tietyllä tavalla huvittavaakin.
Minulla oli kaltaisesi ystävä, joka halusi omistaa minut ja aikani. En ennen lapsen saamista ymmärtänyt, miten tiukasti hän oli minut itseensä sitonut ja elämääni kahlinnut, mutta lapsen syntymä avasi silmäni. Minulla ei enää ollut aikaa keskittyä vain häneen, hänen ongelmiinsa, hänen pohdintoihinsa, hänen aikataulussaan. Minulla oli lapsi, joka ei kysellyt, haluanko parantaa maailmaa kaksi tuntia vai ruokkia hänet, syöminen meni etusijalle.
Ystäväni valitti, miten ystävyytemme on muuttunut ja kaventunut, miten en enää ollut sama ihminen kuin ennen (totta) ja miten en panostanut ystävyyteemme. Minä puolestani ihmettelin, miksi en saa mennä elämässä eteenpäin, miksi pitäisi jäädä myöhäisteini-iän viikonloppumatkojen ja biletyksen oravanpyörään ja elää vuosi toisensa perään samalla tavalla.
Joku kirjoitti, että ap:n pitäisi antaa kaverilleen armoa. Hyvänen aika, ei ystävyys ole mitään peliä, jossa voit armollisesti antaa toiselle mahdollisuuden hoitaa lastaan, kunhan tämä ymmärtää, että lapsi on sivuseikka, ystävyys menee kaiken edelle ja parin vuoden kuluttua lapsen voi hylätä ja ystävyys jatkuu entisenlaisena.
Ystävyys ei ole tuollaista synkkää mustasukkaisuutta, josta ap kirjoitti. Tuo on omistamista.
Ihan täysin luonnollisia tunteita ja paljon yleisempiä kuin myönnetään. Muutos on aina haikeaa ja pelottavaa ja se saa tuntua siltä. Toivottavasti saat ne kuitenkin käsiteltyä kaatamatta niitä liikaa ystäväsi niskaan. Muista, että ystäväsi on vielä suuremman myllerryksen äärellä ja tarvitsee tukeasi. Hän ei todennäköisesti pysty nyt kannattelemaan sinun epävarmuuksiasi, vaan sinun on tehtävä se itse.
Vierailija kirjoitti:
Muistan silloin nuorena, kun kaveri oli raskaana ja eipä mulle enää ollut aikaa. Mutta niin, yrittikö hän edes?
Tavattiin satunnaisesti, mutta mun mielestä meillä ihan juttua riitti ja hauskaa oli. En häntä kyllästyttänyt mun sinkkuelämällä, jos kysyi niin vastasin. Lähinnä olin kiinnostunut heistä ja uudesta tulokkaasta. En ole lapsirakkain ihminen, mutta kyllä ystävän lasta oli ihana nähdä ja seurata.
Mut vaan jätettiin kuin nallikalliolle. Lapsen syntymästä soitteli, kun olivat jo jonkin aikaa olleet kotona. Hieman sitä hämmästelin ääneen ja vastaus: "eihän sua nyt tuommoiset kiinnosta" Jaa.. sekin oli päätetty mun puolesta.
Ristiäiset tuli ja meni, kuulin yhteiseltä kaverilta. Kummeiksi valikoitui kaverin oma kummityttö (siskonsa lapsi) ja miehen veli ja joku tuore tuttavuus. < tuosta mä loukkaannuin todella. Nuo kaksi vielä täysin ymmärsin, mutta kavereita olisi ollut entuudestaankin ja sylikum
Onnittelut. Nyt sinä sitten taas kelpaat tälle "ystävällesi", kun olet samassa elämäntilanteessa kuin hän. Toivottavasti kuitenkin ymmärrät, että jos tilanne muuttuu, niin hän pudottaa sinut jälleen kuin kuuman perunan. Häneen ei ole luottamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan silloin nuorena, kun kaveri oli raskaana ja eipä mulle enää ollut aikaa. Mutta niin, yrittikö hän edes?
Tavattiin satunnaisesti, mutta mun mielestä meillä ihan juttua riitti ja hauskaa oli. En häntä kyllästyttänyt mun sinkkuelämällä, jos kysyi niin vastasin. Lähinnä olin kiinnostunut heistä ja uudesta tulokkaasta. En ole lapsirakkain ihminen, mutta kyllä ystävän lasta oli ihana nähdä ja seurata.
Mut vaan jätettiin kuin nallikalliolle. Lapsen syntymästä soitteli, kun olivat jo jonkin aikaa olleet kotona. Hieman sitä hämmästelin ääneen ja vastaus: "eihän sua nyt tuommoiset kiinnosta" Jaa.. sekin oli päätetty mun puolesta.
Ristiäiset tuli ja meni, kuulin yhteiseltä kaverilta. Kummeiksi valikoitui kaverin oma kummityttö (siskonsa lapsi) ja miehen veli ja joku tuore tuttavuus. < tuosta mä loukkaannuin todella. Nuo kaksi vielä täysin ymmärsin, mutta kavereita olisi ollut entuudestaankin ja sylikum
🥲
Vierailija kirjoitti:
Et todellakaan ole yksin! Olen itse 34v ja täysin samoja ajatuksia. Kaikki ystäväni seurustelevat, ovat naimisissa ja/tai saaneet lapsen. Itse olen sinkku. Lapsen saaminen ei edes haaveissa.
Kamalaa huomata tämä muutos omassa, ennen niin laajassa ystäväpiirissä...
Täällä myös lapseton sinkku samaistuu hyvin tuohon. Kyllä se elämäntilanteen muuttuminen väistämättä vaikuttaa myös ystävyyssuhteisiin. Pariskunnat seurustelee enemmän toisten pariskuntien kanssa ja lapselliset toisten lapsellisten kanssa, joiden kanssa heillä on luonnollisesti enemmän yhteistä, kuin lapsettomien sinkku kavereiden. Uskon ja tiedänkin, että tosiystävyys kuitenkin säilyy, vaikka välillä nähtäisiin harvemminkin. Lapset kasvaa ja sitten jossain kohtaa vanhemmilla on taas enemmän aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No onko kellään mitään vinkkejä miten selvitä tästä ajasta kun muut viettävät ruuhkavuosiaan? Itse käyn lähinnä töissä, harrastuksissa ja kotona. Sitä ihan samaa koko vuoden, ainoa poikkeama on lomalla. En ole kertaakaan nähnyt kavereita sinä aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et todellakaan ole yksin! Olen itse 34v ja täysin samoja ajatuksia. Kaikki ystäväni seurustelevat, ovat naimisissa ja/tai saaneet lapsen. Itse olen sinkku. Lapsen saaminen ei edes haaveissa.
Kamalaa huomata tämä muutos omassa, ennen niin laajassa ystäväpiirissä...
Täällä myös lapseton sinkku samaistuu hyvin tuohon. Kyllä se elämäntilanteen muuttuminen väistämättä vaikuttaa myös ystävyyssuhteisiin. Pariskunnat seurustelee enemmän toisten pariskuntien kanssa ja lapselliset toisten lapsellisten kanssa, joiden kanssa heillä on luonnollisesti enemmän yhteistä, kuin lapsettomien sinkku kavereiden. Uskon ja tiedänkin, että tosiystävyys kuitenkin säilyy, vaikka välillä nähtäisiin harvemminkin. Lapset kasvaa ja sitten jossain kohtaa vanhemmilla on taas enemmän aikaa.
En ole kanssasi samaa mieltä. Ehkä olisin itsekin alistunut ajattelemaan noin, jollei minulla tosiaan olisi ollut toista kaveriporukkaa, jossa ne kaveriporukan äidit usein toimivat koollekutsujina ja kutsuvat myös meidät lapsettomat ja jopa miehettömät mukaan ilman muuta. Meillä on aina tavatessamme paljon puhuttavaa keskenämme ja juttelemme myös heidän lapsistaan. Ehkä olisin alistunut toisten äiti-vaimojen huonolle käytökselle itseäni kohtaan ja toivonut vain joskus vielä kelpaavani. Mutta onneksi näin, että toisinkin voi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitää aikuistua ja ymmärtää, että ihmiset elävät kukin omaa elämäänsä.
Ystävyydet tulee ja menee. Ehkä joskus myös elpyvät uudestaan.
Hmm. Itse taas kaipaan ystäviä ajatustenvaihtoon, oli se sitten ihmissuhdejuttuja tai maailmanpolitiikkaa tai someilmiöitä. En niinkään kaipaa ystäviä shoppailemaan, kahvilaan tai elokuviin seuraksi vaikka kivoja juttuja nekin yhdessä mutta pärjään oikein hyvin yksinkin. Omien ajatusten pyörittely taas pelkästään omassa päässä tuntuu tekeeävän välillä hulluksi tai vielä pahempaa jos vaikka ääniviestillä tai snapchat videolla laitat jotain mieleentullutta pohdintaa toiselle, hän avaa ne muttei vastaa koska ei ehdi, ei muista, lapsi alkoi huutaa jne mitä näitä nyt on. Ap
On aika tökeröä nähdä vanhemmuus asiana, joka kadottaisi kiinnostuksen ympäröivään maailman menoon. Ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita maailmanpolitiikasta, huippu-urheilusta, kirjallisuudesta jne. ovat tietysti kiinnostuneita asioista myös sen jälkeen kun saavat lapsen. Mutta TIETYSTI elämään tulee myös lapsi ja lapsen asiat. Vaikuttaa siltä että ap ei voi oikein sulattaa sitä, että ystävä ei ole enää juuri samassa tilanteessa ja kiinnostunut pelkästään samoista asioista hänen kanssaan. Eikö se ole hiukan itsekästä? Toki yksinäisyyden tunteet ovat aivan ymmärrettäviä ja hyvä että ne käy läpi ja prosessoi.
Mutta on jokseenkin yksiulotteista kuvitella ettei perheellisiä kiinnostaisi mikään muu kuin perhe. Lapsivuode- ja vauva-aika tietysti on oma lukunsa, mutta ne menee vilahtaen ohi.
Ihan samat fiilikset minullakin ja olen kolmekymppinen nainen. En vaan jaksa sitä äitihenkilöiden kanssa hengailua kun ei ole yhtään samat jutut ja juurikin tuo läsnäolon puute.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ystävä tullut raskaaksi sinua ilahduttaakseen apina.
Minulla on pitkäaikainen lapseton ystävä ja pystymme jakamaan ilomme ja murheemme toistemme kanssa. Ystävyys on kestänyt lähes 30 vuotta. Kyse on arvoista. Toiset arvostavat perhettä, harrastuksia ja työtä. Toisille läheiset ja ystävät ovat myös tärkeitä ja viimeisenä työ. Ymmärrän, että lapset ja mies vievät kaiken ajan, mutta olisihan se varmaan ihan omankin mielenterveyden kannalta hyvä olla joskus ystävän kanssa yhteydessä. Voisihan lapset joskus viedä isovanhemmalle ja onhan muitakin sukulaisia, jotka voisivat joskus katsoa lasten perään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein ystävät koostuvat samassa elämäntilanteessa olevista ja samoista asioista kiinnostuneista. Elämä voi viedä elämäntilanteet ja kiinnostukset ihan eri suuntiin. Siksi nuorena on usein eri ystävät kuin perhe-elämässä, keski-ikäisenä ja vanhuudessa.
Vähän menee ohi aiheesta, mutta minulla on ystävyys muuttunut ikävään suuntaan kuluneen vuoden aikana, kun parhaasta ystävästäni tuli äiti. Ja ei, minä en ole lapseton. Sain esikoiseni kuusi vuotta sitten.
Kun minä sain lapsen, meistä tuli ystäväni kanssa entistä läheisempiä. Nyt kun taas hän on äiti, niin huomaan, että välimme ovat kiristyneet. Häntä ei kiinnosta enää mikään muu, kuin hänen vauvansa ja millään muulla ei ole väliä.Menin kesäkuussa naimisiin ja ystäväni ei voinut häissä minua halata, koska vauvaa ei voinut minuutiksikaan antaa isällensä. Loukkaantuu nykyään myös kaikesta. Tuntuu, etten uskalla enää mitään sanoa, kun sanon kuitenkin jotain väärin ja olen ilkeä ja epäempaattinen.
Itse olin oman lapseni vauva-aikana kiinnostunut myös ystäväni kuulumisista ja ylipäänsä kaikesta muustakin, vaikka olin totaali yh ja todella väsynyt. Koin jopa tarvetta puhua muustakin kuin äitiyteen liittyvistä asioista.
Että voi välit viilentyä myös ystävän äitiyden myötä, vaikka olisi itsekin jo äiti :(
Ystäväsi ei tarvitse sinua enää jos sinä et tarvitse ystävääsi. Ei kai hän voi heittäytyä lapsettomaksi vain sen takia että teidän ystävyytenne pysyisi entisenlaisena!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et todellakaan ole yksin! Olen itse 34v ja täysin samoja ajatuksia. Kaikki ystäväni seurustelevat, ovat naimisissa ja/tai saaneet lapsen. Itse olen sinkku. Lapsen saaminen ei edes haaveissa.
Kamalaa huomata tämä muutos omassa, ennen niin laajassa ystäväpiirissä...
Täällä myös lapseton sinkku samaistuu hyvin tuohon. Kyllä se elämäntilanteen muuttuminen väistämättä vaikuttaa myös ystävyyssuhteisiin. Pariskunnat seurustelee enemmän toisten pariskuntien kanssa ja lapselliset toisten lapsellisten kanssa, joiden kanssa heillä on luonnollisesti enemmän yhteistä, kuin lapsettomien sinkku kavereiden. Uskon ja tiedänkin, että tosiystävyys kuitenkin säilyy, vaikka välillä nähtäisiin harvemminkin. Lapset kasvaa ja sitten jossain kohtaa vanhemmilla on taas enemmän aikaa.
En ole kanssasi samaa mi
Minä kerroin asiat niin kuin olen ne itse kokenut. En tosin pidä itseäni mitenkään huonosti kohdeltuna, tai hylättynä. Niinkuin sanoinkin, niin ymmärrän ihan hyvin, että tapaavat useammin toisia lapsellisia, lapsillakin on silloin seuraa toisistaan, käyvät porukassa lastentapahtumissa jne. Juhliin minuakin edelleen kutsutaan.
Itse en vättämättä olisi koskaan halunnut lasta, koska halusin tasavertaisen puolison
lapsen hoitoon ja ensimmäinen mies ei ollut se. Tämä toinen sitten oli toista maata.
Yritimme lasta 7-vuotta ja myös lapsettomuuhoidot oli mukana. Hoidot jätettiin pois
ja tulin raskaaksi ja sain pojan, joka on nyt 18 v. Lapsen saaminen ei ollut ihan järkevää
37-vuotiaana diabeetikkona ja ensi synnyttäjänä. Meinasi itseltäni siinä henkikin mennä,
mutta en kadu. Poika on parasta mitä minulla on. Hyvät välit, juttelemme kaiskestaa ja matkustelemme
myös. Isä on myös kuvioissa.
Ihan ymmärrettäviä ja täysin oikeutettuja tunteita. Se on kuitenkin myös ymmärrettävää, että erilaiset elämäntilanteet vievät ihmisiä erilleen ja pikkulapsiaikaa elävät ovat aika syvällä siinä perhekuviossaan, osa enemmän ja osa vähemmän tietoisesti.
Itse en tuputa kavereille omaan jälkikasvuun liittyviä keskustelunaiheita ja on toki ikävää, jos siskosi tai joku muu näin tekee sinulle. Sekään ei ole ihan tavanomaista että viesteihin jättäisi lasten saannin takia vastaamatta, tai omissa ympyröissäni tuommoista ei ainakaan tapahdu. Vähän erikoista siis tuo siskon käytös minusta.
Alue: Aihe vapaa
Mistä kolmekymppinen lapseton voisi saada yhteisön itselleen? Kirkko ei käy. Katsoin juuri dokumentin kesäteattereista ja se vaikutti aika yhteisölliseltä harrastukselta. Kaikki tosin olivat n. 60v. Vai puhutaanko niissäkin lapsenlapsista aina tauoilla?