Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vanhusten yksinäisyys tappaa. Miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Linkki
20.07.2025 |
https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/8694755
Tuossa kerrotaan lääkäristä, joka päivysti juhannuksena 2000-luvun alussa ja 3 iäkästä naista oli kokenut itsensä niin yksinäiseksi, eträ olivat yrittäneet tap paa itsensä. Konkretisoitui, että ovat juhlapäivänä yksin eikä kenenkään tärkeän kanssa.
Suomalaisten itsekeskeisyys on aivan kauheaa mielestäni.
Eikö tänne saa perhekeskeisyyttä muuta kuin pakolla? (Saisihan sen, jos lakiin palautettaisiin 60-luvulla poistettu vaatimus, että lapset hoitavat vanhempansa.)
Onko muiden kulttuurien yhteisöllisyys pakosta vai halusta.
Väitän, että eroamiset ja yksilökeskeisyys ovat myös nuorten pahoinvoinnin juurisyy.
Kommentit (1145)
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kysyy, miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Vastaus: vanhukset eivät halua eivätkä suostu.
Vanhukset haluavat, että heidän kotiinsa ja elämäänsä tullaan. Silloin kun heille sopii. Mukaudutaan heidän tapoihin ja rutiineihin. Katsomaan salkkarit ja pesemään ikkunat. He eivät halua lähteä mihinkään, eivätkä kykene sopeutumaan enää mihinkään, joten silloin ei voi olla enää "mukana" eikä "osana elämää", kun ei pysty joustamaan omista elämisen ja olemisen tavoista. Mutta eipä pysty joustamaan perheelliset, työssäkäyvät aikuiset lapsetkaan. Joten siinäpä sitä sitten ollaan.
Hyvä pointti. Ei yksinäiseksi itsensä tunteva vanhus todennäköisesti halua lähteä mukaan esimerkiksi lapsenlapsensa lätkä- tai fudistreeneihin, kauppakeskukseen ostamaan lapsenlapselle uutta koulureppua tai lapsensa kotiin tekemään viikkosiivousta. Vanhukset haluavat, että yhdessäolo pyhitetään täysin heille eikä keskitytä mihinkään eikä kehenkään muuhun. Korkeintaan kahvit voi keittää, mutta ei touhuta kaikkea muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kysyy, miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Vastaus: vanhukset eivät halua eivätkä suostu.
Vanhukset haluavat, että heidän kotiinsa ja elämäänsä tullaan. Silloin kun heille sopii. Mukaudutaan heidän tapoihin ja rutiineihin. Katsomaan salkkarit ja pesemään ikkunat. He eivät halua lähteä mihinkään, eivätkä kykene sopeutumaan enää mihinkään, joten silloin ei voi olla enää "mukana" eikä "osana elämää", kun ei pysty joustamaan omista elämisen ja olemisen tavoista. Mutta eipä pysty joustamaan perheelliset, työssäkäyvät aikuiset lapsetkaan. Joten siinäpä sitä sitten ollaan.
Vanhus, askel ehkä hidastunut, ehkä apuväline tarpeen, kaihi silmissä, kuulolaitekaan ei takaa kuulemismukavuutta, kädet vähän täräjää, vaikea kantaa jo tarjottimia, hävettää oma hitaus. (Vrt. Hitaat vanhukset kassajonoissa ja tukkona jalkakäytävillä)
Miksi pitäisi koko ajan olla jotain ohjelmaa, pitkästytkö tosiaan niin pahasti jos rauhassa istut vanhuksesi kotona ja juttelet? Rauhoitut itsekin ylikierroksiltasi: aina pitää olla äksoniä
Itse kieltäydyin teatterista kun kuulolaitteessa oli vika. Enkä lähde jonnekin, mennääs nyt kiertämään nähtävyyslenkki, siellä hyviä lintutorneja ja frisbeegolfrata. Sorry vaan.
Vierailija kirjoitti:
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa parissa sanassa "välttelin anopin seuraa" välittyy monen vanhuksen yksinäisyys, kaipuu nähdä lastensa perhettä. Kun miniä välttelee ei poikakaan voi pitää normaalia välitöntä yhteyttä äitiinsä.
Ja syyttely puolin tai toisin on aika turhaa. "Maailman sivu" perheet hajaantuneet eri puolille Suomea tai kauemmaskin. Se yksinäisyys kaukana asuvalle voi olla enemmän sitä ettei pidetä puhelinyhteyttäkään, ei kerrota kuulumisia (vaikka pintapuolisia) ei vuosiin "ehditä" pistäytyä. Silloin tuntee itsensä hyljätyksi.
Äitinä, mummona, anoppina en halua olla riippuvainen lapsistani, toivottavasti lähden saappaat jalassa. Mutta itsetuhoinen en ole, enhän nyt vauvapalstaa vapaaehtoisesti jätä.
Mä mietin, missä vaiheessa vanhuksen yksinäisyys alkaa?
Nämä vanhukset ovat lopulta riitaantuneet jopa sisarustensa ja ystäviensä kanssa.
Äidilläni on harhaluuloishäiriö ja hän on välillä geropsykiatrisella osastolla. Tunti puhelimessa hänen juttujaan illalla vie tehokkaasti yöunet kokonaan. Seurauksena itselle flimmerit.
Vierailija kirjoitti:
MIkä siinä on niin vaikeaa pitää yhteyksiä omien vanhempien kanssa? Minun isä kuoli jo 42v, ja äiti eli 68v.
Kyllä me äidin kanssa aina oltiin soitteluväleissä, koska oltiin eri kaupungeissa. Äiti sairastui ja olin jo silloin onneksi muuttanut mieheni kanssa pk-seudulle joten pystyin olla loppuaikoina äidin tukena ainakin vähän. Anoppi oli paljon iäkkäämpi, hänelle toimin kodinhoitajana yli 3 vuoden ajan pientä korvausta vastaan.
Ehdotin jopa, että hankittaisiin yhteinen koti, kun anopilla todettiin Alzheimer.
Kannattanee muistaa, että jokainen meistä vanhenee vuorollaan ja saattaa sitä seuraa tarvita. Pitää vaan itse yrittää pysyä kunnossa, että pärjää.
No se siinä ehkä käy vaikeaksi, kun nämä heittäytyvät autettaviksi täysivoimaisina 68-vuotiaina, mutta sitä auttamista riittää 25 vuotta. Kovin pitkä aika. Eikä nämä boomerit pärjää, vaikka miten olisivat kunnossa, koska tykkäävät hyppyyttää muita.
Nro 503: "Vanhus, askel ehkä hidastunut, ehkä apuväline tarpeen, kaihi silmissä, kuulolaitekaan ei takaa kuulemismukavuutta, kädet vähän täräjää, vaikea kantaa jo tarjottimia, hävettää oma hitaus. (Vrt. Hitaat vanhukset kassajonoissa ja tukkona jalkakäytävillä)
Miksi pitäisi koko ajan olla jotain ohjelmaa, pitkästytkö tosiaan niin pahasti jos rauhassa istut vanhuksesi kotona ja juttelet? Rauhoitut itsekin ylikierroksiltasi: aina pitää olla äksoniä
tse kieltäydyin teatterista kun kuulolaitteessa oli vika. Enkä lähde jonnekin, mennääs nyt kiertämään nähtävyyslenkki, siellä hyviä lintutorneja ja frisbeegolfrata. Sorry vaan."
Eihän kyse ollut tuosta vaan aloittajan ehdotuksesta, että vanhus otettaisiin mukaan perheen elämään. Ei voi ottaa, koska vanhus ei halua. Ihan kuten sinäkään et halua. Mikä on ihan ok. Vanhuksen luona juttutuokiot kahvitteluineen ei ole perheen elämää vaan kyläilyjä vanhuksen luona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Nro 503: "Vanhus, askel ehkä hidastunut, ehkä apuväline tarpeen, kaihi silmissä, kuulolaitekaan ei takaa kuulemismukavuutta, kädet vähän täräjää, vaikea kantaa jo tarjottimia, hävettää oma hitaus. (Vrt. Hitaat vanhukset kassajonoissa ja tukkona jalkakäytävillä)
Miksi pitäisi koko ajan olla jotain ohjelmaa, pitkästytkö tosiaan niin pahasti jos rauhassa istut vanhuksesi kotona ja juttelet? Rauhoitut itsekin ylikierroksiltasi: aina pitää olla äksoniä
tse kieltäydyin teatterista kun kuulolaitteessa oli vika. Enkä lähde jonnekin, mennääs nyt kiertämään nähtävyyslenkki, siellä hyviä lintutorneja ja frisbeegolfrata. Sorry vaan."
Eihän kyse ollut tuosta vaan aloittajan ehdotuksesta, että vanhus otettaisiin mukaan perheen elämään. Ei voi ottaa, koska vanhus ei halua. Ihan kuten sinäkään et halua. Mikä on ihan ok. Vanhuksen luona juttutuokiot kahvitteluineen ei
No jos se perheen elämä mihin vanhus sopisi mukaan olisi sitä viipottamista jossakin.
Ja kun haetaan mummo isoon omenaan mukaan kun mennään lasten hankinnat tekemään koulua varten tarkoittaa se että mummo ottaa rahapussin mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
MIkä siinä on niin vaikeaa pitää yhteyksiä omien vanhempien kanssa? Minun isä kuoli jo 42v, ja äiti eli 68v.
Kyllä me äidin kanssa aina oltiin soitteluväleissä, koska oltiin eri kaupungeissa. Äiti sairastui ja olin jo silloin onneksi muuttanut mieheni kanssa pk-seudulle joten pystyin olla loppuaikoina äidin tukena ainakin vähän. Anoppi oli paljon iäkkäämpi, hänelle toimin kodinhoitajana yli 3 vuoden ajan pientä korvausta vastaan.
Ehdotin jopa, että hankittaisiin yhteinen koti, kun anopilla todettiin Alzheimer.
Kannattanee muistaa, että jokainen meistä vanhenee vuorollaan ja saattaa sitä seuraa tarvita. Pitää vaan itse yrittää pysyä kunnossa, että pärjää.
No se siinä ehkä käy vaikeaksi, kun nämä heittäytyvät autettaviksi täysivoimaisina 68-vuotiaina, mutta sitä auttamista riittää 25 vuotta. Kovin pitkä aika. Eikä nämä b
Taas tuo tärkeä yleistys. Oletko hän, jota sanotaan täällä boomerihulluksi?
Asuinrapussani meitä asuu neljä boomeritaloutta. Kaikilla meillä on auto, elämme ihan itsenäistä elämää. Talon muissa rapuissa vastaavia 75-90-vuotiaita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 507: "No jos se perheen elämä mihin vanhus sopisi mukaan olisi sitä viipottamista jossakin.
Ja kun haetaan mummo isoon omenaan mukaan kun mennään lasten hankinnat tekemään koulua varten tarkoittaa se että mummo ottaa rahapussin mukaan."
No perheiden elämä nyt on yleensä jotain ihan muuta kuin kahvipöydän ääressä istumista. Varsinkin lapsiperheiden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kysyy, miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Vastaus: vanhukset eivät halua eivätkä suostu.
Vanhukset haluavat, että heidän kotiinsa ja elämäänsä tullaan. Silloin kun heille sopii. Mukaudutaan heidän tapoihin ja rutiineihin. Katsomaan salkkarit ja pesemään ikkunat. He eivät halua lähteä mihinkään, eivätkä kykene sopeutumaan enää mihinkään, joten silloin ei voi olla enää "mukana" eikä "osana elämää", kun ei pysty joustamaan omista elämisen ja olemisen tavoista. Mutta eipä pysty joustamaan perheelliset, työssäkäyvät aikuiset lapsetkaan. Joten siinäpä sitä sitten ollaan.
Vanhus, askel ehkä hidastunut, ehkä apuväline tarpeen, kaihi silmissä, kuulolaitekaan ei takaa kuulemismukavuutta, kädet vähän täräjää, vaikea kantaa jo tarjottimia, hävettää oma hitaus. 
Vanhuksen haasteet ovat täysin ymmärrettävät. Samoin ovat perheellisen ruuhkavuosia elävän ihmisen.
Aloitus sen sijaan on lapsellinen. Vanhus ei sopeudu, eikä ruuhkavuosia elävän ihminen voi ryhtyä vanhuksen seuraneidiksi kuin harvoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Nrto 352: "Ohhoh!
Isäsi ei taatusti ymmärtänyt tilanteesi vakavuutta. Ajatteli, että suotta provosoit tuolla hautaamisjutulla.
Hän kai rakasti vaimoaan niin paljon, että ei tajunnut paljon nuoremman tyttärensä olevan missään vaarassa.
En voi tätä muuten käsittää kuin näin. "
Kyllä isä ymmärsi, kun jo kerran aiemmin olin vähällä menettää henkeni ja oli sattumien summa, että jäin eloon. Jopa mua hoitaneet lääkärit ihmetteli, miten poskettoman hyvä tuuri mulla kävi. Tavallaan silti ymmärrän isääkin. Äiti oli isän ensirakkaus. Ehtivät olla yhdessä 75 vuotta ja siitä 72 vuotta naimisissa.
Mun vanhemmat heitti mut rahattomana syksyiseen yöhön, kun en ollut vielä edes 19. Joskus olen miettinyt, olinko pettymys isälleni jo senkin takia, että en ollut poika. Vaikea sanoa. Molemmat vanhempani ovat syntyneet 1920-luvulla eli vaikea tietää sen aikaisten ihmisten ajatuksenjuok
Tätä inhoan erityisesti, minkä tuo kursivoitu tuossa tekee. Että kun vanhempi sanoo jotain erityisen ilkeää, aletaan heti hyvitellä, että ei se varmaan tarkoittanut, ei se ymmärtänyt, se on jo vanhakin.
Kun kyllä ne tasan tarkkaan usein ymmärtävät ja tarkoittavat. Ovat aina olleet tuollaisia, ei se ole mikään vanhuuden muutos.
Oma äitini on oikein ilahtunut, jos olen ollut hengenvaarassa. Hän kokee minut kilpailijaksi ja kokee voittavansa minut, jos elää minua pitempään. Samalla logiikalla ryhtyi sabotoimaan työntekoani, kun tajusi, että tienaan enemmän kuin hän. Äitini kokee minut omaksi omaisuudekseen, josta hän saa määrätä, ja jonka kuuluu pysyä alistettuna.
En ole enää tekemisissä hänen kanssaan. Vahongollinen ihminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No millaisia he ovat nuorempana olleet? Mun vanhempia ei ole omat lapset koskaan kiinnostaneet eikä ole ollut mitään ihania mummoloita. Ei kannata itkeä yksinäisyyttä vanhuuden loppuvaiheessa.
Tämä. Sitä niitetään, mitä on elämässä kylvetty.
No ei ihan niinkään. Esim. Suomessa on nytkin monta monen ikäistä ihmistä joka kärsii yksinäisyydestä, myös ne vanhukset jotka on kuitenkin ihan normaaleja, mukavia ja kivoja tyyppejä. Ja sitten tuolla on sarjarikollista jne joilla kyllä riittää kavereita. Suomessa yksinäisyys on kyllä suuri yhteiskunnallinen ongelma, ennen oli elämä yhteisöllisempää. Tämä on asia jossa meidän tulisi ottaa mallia muualta maailmasta, se että otetaan mukaan enemmän porukkaa ja huomioidaan, auttaisi pitkälle monissa asioissa eli vähentyisi mm. mielenterveysongelmat jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 80. Ei mun 50+ lapsilla mitään ruuhkavuosia enää ole. Yhdellä on vielä ens talven abi kotona.
En silti tarkoita että heidän tarvitsee minua muistaa , saati "passata."
Minä sain itseni kiinni ajatuksesta, että nyt kun äitini on vanha, muistisairas ja riippuvainen, niin mitä jos kohtelisin häntä samalla tavalla kuin hän kohteli minua lapsena. Huutamista, vähättelyä, syyttelyä, nolaamista ystävien edessä. Voisin myös kertoa hänelle että inhoan vanhuksia ja eristää hänet niistä vähistä ihmisistä, jotka hänellä on jäljellä. Notta: sitä saa mitä tilaa.
(en tietenkään tee niin, pidän suuni ja hoidan velvollisuudet. En rakkaudella, mutta inhimillisyydellä kuitenkin.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuinrapussani meitä asuu neljä boomeritaloutta. Kaikilla meillä on auto, elämme ihan itsenäistä elämää. Talon muissa rapuissa vastaavia 75-90-vuotiaita.
Niin, tämä juuri. Sillä boomerilla voi olla auto ja se elää itsenäistä elämää, kaukomatkustelee ja kaikkea. Ja silti se soittaa lapsellensa töihin arkipäivänä kello 13, että nyt heti tänne nostamaan auton talvirenkaat takakonttiin. Vaikka ihan hyvin pystyisi nostamaan renkaat itsekin, tai vaihdattamaan ne ensi viikolla. Pääasia että saa hyppyyttää.
Tämä on muuten tosielämän esimerkki. En lähtenyt töistä, jolloin boomerivanhempi soitteli kännykkään tauotta lopputyöpäivän ajan viiden minuutin välein. En tiedä, yrittikö järjestää minulle potkut töistä. Ei toki myönnä mitään. Mutta jos tuommoinen alkaa 68-vuotiaana, niin siinä kohtaa kun apua tarvittaisiin oikeasti, alkaa pitkäpinnaisinkin läheinen olla aika kypsänä koko tyyppiin.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja kysyy, miksi vanhuksia ei oteta enemmän mukaan perheiden elämään. Vastaus: vanhukset eivät halua eivätkä suostu.
Vanhukset haluavat, että heidän kotiinsa ja elämäänsä tullaan. Silloin kun heille sopii. Mukaudutaan heidän tapoihin ja rutiineihin. Katsomaan salkkarit ja pesemään ikkunat. He eivät halua lähteä mihinkään, eivätkä kykene sopeutumaan enää mihinkään, joten silloin ei voi olla enää "mukana" eikä "osana elämää", kun ei pysty joustamaan omista elämisen ja olemisen tavoista. Mutta eipä pysty joustamaan perheelliset, työssäkäyvät aikuiset lapsetkaan. Joten siinäpä sitä sitten ollaan.
Hyvä pointti. Ei yksinäiseksi itsensä tunteva vanhus todennäköisesti halua lähteä mukaan esimerkiksi lapsenlapsensa lätkä- tai fudistreeneihin, kauppakeskukseen ostamaan lapsenlapselle uutta koulureppua tai lapsensa kotiin tekemään viikkosiivous
No kyllä ne jotkut vanhukset mielellään voivat välillä johonkin lähteäkin ja osa voi haluta kahvitella, riippuu ehkä kunnosta? Vanhuksia kun on monenlaista, kuten nuoria ja keski-ikäisiä jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No millaisia he ovat nuorempana olleet? Mun vanhempia ei ole omat lapset koskaan kiinnostaneet eikä ole ollut mitään ihania mummoloita. Ei kannata itkeä yksinäisyyttä vanhuuden loppuvaiheessa.
Tämä. Sitä niitetään, mitä on elämässä kylvetty.
No ei ihan niinkään. Esim. Suomessa on nytkin monta monen ikäistä ihmistä joka kärsii yksinäisyydestä, myös ne vanhukset jotka on kuitenkin ihan normaaleja, mukavia ja kivoja tyyppejä. Ja sitten tuolla on sarjarikollista jne joilla kyllä riittää kavereita. Suomessa yksinäisyys on kyllä suuri yhteiskunnallinen ongelma, ennen oli elämä yhteisöllisempää. Tämä on asia jossa meidän tulisi ottaa mallia muualta maailmasta, se että otetaan mukaan enemmän porukkaa ja huomioidaan, auttaisi pitkälle monissa asioissa eli vähentyisi mm. mielenterveysongelmat j
Suomessa yhteisöllisyyttä yleensä kaipaavat ne, jotka haluavat saada yhteisöltä jotain. Eivät ne, joiden tehtävä yhteisössä on antaa muille jotain. Tässä maassa on kyllä vaikka kuinka paljon yhteisöllisyyttä, jos haluaa mennä antamaan itsestään muille jotain. Vapaaehtoistyötä erilaisten yhdistysten ja järjestöjen kautta löytyy laidasta laitaan.
Vierailija kirjoitti:
Asuinrapussani meitä asuu neljä boomeritaloutta. Kaikilla meillä on auto, elämme ihan itsenäistä elämää. Talon muissa rapuissa vastaavia 75-90-vuotiaita.
Niin, tämä juuri. Sillä boomerilla voi olla auto ja se elää itsenäistä elämää, kaukomatkustelee ja kaikkea. Ja silti se soittaa lapsellensa töihin arkipäivänä kello 13, että nyt heti tänne nostamaan auton talvirenkaat takakonttiin. Vaikka ihan hyvin pystyisi nostamaan renkaat itsekin, tai vaihdattamaan ne ensi viikolla. Pääasia että saa hyppyyttää.
Tämä on muuten tosielämän esimerkki. En lähtenyt töistä, jolloin boomerivanhempi soitteli kännykkään tauotta lopputyöpäivän ajan viiden minuutin välein. En tiedä, yrittikö järjestää minulle potkut töistä. Ei toki myönnä mitään. Mutta jos tuommoinen alkaa 68-vuotiaana, niin siinä kohtaa kun apua tarvittaisiin oikeasti, alkaa pitkäpinnaisinkin läheinen olla aika kypsänä koko tyyppiin.
Itsenäinen elämä tarkoittaa sitä että renkaat on rengashotellissa. Tarvittavat palvelut ostetaan, ikkunanpesut, joku siivoustakin
Lapsille ei soiteta vaan he soittavat jos tahtovat puhua
Minä olen 82v isoisälleni sanonut, että jos muutat Tampereelle tai Helsinkiin, saat minulta viikoittain kauppa- ja apteekkiapua, käytän leffassa ja teatterissa, vien uimahalliin ja kesällä luonnonvesiin, tarvittaessa voin ryhtyä myös edunvalvojaksi ja etsin hänelle toki myös laadukkaan senioriasunnon kotiapuineen.
Mutta ei. Hän haluaa asua lonkkavikaisena ja puolisokeana keskisuomalaisessa skutsissa. Sinne en pääse edes kyläilemään kuin max kerran vuodessa. Turha on ruikuttaa jos on pakko uppiniskaisesti tenottaa siellä torpassansa. Lääkäri on jo uhkaillut ajokortin epäämisellä - mitenkäs sitten ajatteli arkensa toteuttaa?
Vierailija kirjoitti:
Asuinrapussani meitä asuu neljä boomeritaloutta. Kaikilla meillä on auto, elämme ihan itsenäistä elämää. Talon muissa rapuissa vastaavia 75-90-vuotiaita.
Niin, tämä juuri. Sillä boomerilla voi olla auto ja se elää itsenäistä elämää, kaukomatkustelee ja kaikkea. Ja silti se soittaa lapsellensa töihin arkipäivänä kello 13, että nyt heti tänne nostamaan auton talvirenkaat takakonttiin. Vaikka ihan hyvin pystyisi nostamaan renkaat itsekin, tai vaihdattamaan ne ensi viikolla. Pääasia että saa hyppyyttää.
Tämä on muuten tosielämän esimerkki. En lähtenyt töistä, jolloin boomerivanhempi soitteli kännykkään tauotta lopputyöpäivän ajan viiden minuutin välein. En tiedä, yrittikö järjestää minulle potkut töistä. Ei toki myönnä mitään. Mutta jos tuommoinen alkaa 68-vuotiaana, niin siinä kohtaa kun apua tarvittaisiin oikeasti, alkaa pitkäpinnaisinkin läheinen olla aika kypsänä koko tyyppiin.
Sun 68 v vanhempi ei ole boomeri. Nuorimmat ovat nyt 75 v.
Muistakaas kaikki, voitte olla vanhoina just kuin vanhempanne nyt. Kovia olette ainakin valittamaan jo keski-ikäisenä.
Alue: Aihe vapaa
Miten miehesi hoitaa omaa äitiään? Pitää seuraa? Oletko itse töissä? Miten kaukana asutte?