Kelan 3v psykoterapia huononsi vointiani?

Vierailija kirjoitti:

Tuo ap:n kertoma terapeutin hyväksyntä välttelevälle käyttäytymiselle kuulostaa tutulta oman aiemman terapeutin taholta. Hänelle oli ihan ok, että terapian myötä päädyin tekemään työelämää kohtalaisesti vaikeuttavia periaatteellisia päätöksiä, katkoin välejä sukulaisiin ja räyhäsin kollegoille, mutta en pitänyt puoltani minua kaltoinkohtelevien miesten kanssa, lakkasin pitämästä yhteyttä aiemmin läheisiin sukulaislapsiin, jotka kaivaten soittelivat perään - kaikesta hän vain suositteli että ikäänkuin poistun takavasemmalle ja arvioin voimavarojani. Voimani olivat terapian takia ihan lopussa ja olisin tarvinnut lääkityksen nostoa, mutta terapeutti oli myös lääkevastainen. Jossain kohtaa alkoi tuntua, ettei minulla enää ollut mitään mihin poistua, mitään ei ollut jäljellä. Siinä kohtaa lopetan yhteistyön hänen kanssaan. 

Välillä tuntuu, että terapian tarkoitus on katkoa kaikki ihmissuhteet ja sotkea asiat, ja sitten kaikki pitäisi olla hyvin. Ei istu maalaisjärkeen tuollainen.

"Luulen että mun perusongelma on se etten ylipäätään haaveile paljon mistään. Oon elämässäni paljon vaan ajelehtinut ja päätynyt jonnekin. Tehnyt valintoja sen perusteella että enpä nyt parempaakaan tässä hetkessä keksi. Vähän jopa ajattelen että haaveileminen ajatellaan tärkeäksi koska eletään valintatalo-yhteiskunnassa. Mutta tekeekö haaveileminen ihmiselle oikeasti hyvää vai onko meillä vaan liian paljon aikaa ja mahdollisuuksia elämässä? Ja siksi haaveileminen on ylipäätään mahdollista. Itse koen että valintojen ja mahdollisuuksien määrä on niin iso että on vaikea olla tyytyväinen silloinkaan kun on jo paljon hyvää elämässä. 

Ap"

Minä taas koen, että haaveet ovat sitä ominta itseäni, joka pienestä pitäen piti kuitenkin piilottaa, koska se ei kelvannut muille. Tullakseen hyväksytyksi ja saadakseen "rakkautta" piti pomppia vanhempien ja myöhemmin "yhteiskunnan" vaatimusten mukaan. Koko aikuiselämäni olen omistanut sille, että saan uudestaan yhteyden siihen haaveilijaan ja elän yhä enemmän "hänen"=omien toiveideni mukaan enkä toisia miellyttäen.

Mahtavaa muuten että vauva-palstalta voi löytää myös tällaista vertaistukea. Psykoterapiaa on vaikea kyseenalaistaa kun omaa vointia on niin vaikeaa mittaroida. Ja mieli (onneksi) unohtaa paljon ja samalla myös itse muuttuu ja elämäntilanteet muuttuu joten vaikeaa hahmottaa mikä mistäkin johtuu. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tästä itselläni nousee muisto siitä kun mietin ihmissuhteen jatkamista tai päättämistä. Päätös oli todella vaikea tehdä. Terapeutti sanavalinnoillaan ja äänenpainoillaan kehotti kyseenalaistamaan tuota ihmissuhdetta. Ei suoraan ottanut kantaa mutta kuitenkin itselle jäi olo että terapeutti kannusti päättämään ihmissuhteen. Tämä on tietysti oma tulkintani mutta kun mietin miten isosta asiasta oli kyse koko loppu elämäni kannalta niin en kyllä itse terapeuttina uskaltaisi ohjata ihan noin.

Ap

Niinpä. Ei se terapeutti tiedä ihan kaikkea, vaikka hänelle olisikin päällisin puolin kerrottu ihmissuhteesta. Ei hän tiedä millainen side kahden ihmisen välillä on ollut. Eikä hän tiedä sitä tunnetta ja kaipausta, vaikka siitäkin olisi puhuttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin ap vertaat, että tilanne huononi? Jos et olisi ollut psykoterapiassa, mikä tilanne olisi nyt?

voihan olla että 3v aikainen psykoterapia auttoikin ja 0% toimintakyvyn sijaan, toimit 60% kyvyllä. Kuten itse muotoilit prosentit. 

En tietenkään voi tietää mikä tilanteeni olisi ilman terapiaa. Todennäköisesti paljon huonompi kuin nyt. Mutta odotukseni olivat kovin erilaiset terapiaa aloittaessa. En aavistanut että työkykyni laskee. Ajattelin että aluksi on varmasti vaikeaa mutta vähitellen alan voida paremmin ja arjessa voimavarat lisääntyvät yms. Nyt mietin miten voimavarat riittävät jatkossa työelämässä kun terapian kanssakin teen vain 60% ja uusiutuuko masennus taas kun elämässä tulee riittävän isoja vastoinkäymisiä. 

Ap

Mä olen huomannut että mitä enemmän tulee ikää ja ymmärrystä, sitä enemmän ymmärtää myös itseään. Ja joutuu laittamaan uusiksi monia asioita henkisellä, myös fyysisellä, tasolla elämässään. Toki riippuu minkä ongelman kanssa sitä kamppailee, mutta itse vähitellen olen oppinut ettei tässä elämässä tule lopullista "eheytymistä". Haavojen kanssa on opittava elämään. Hyväksyminen ja rehellinen asioiden näkeminen,  myös oman heikkouden sietäminen, on ollut minulle se tie parempaan elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Jos on herkkä tulkitsemaan äänenpainoja, kuten vaikka vähän varpaillaan lapsuutensa eläneet usein ovat, huomaa terapeutissa sellaisetkin eleet, jotka joiltain muita jäävät huomaamatta. Tai toivoessaan ns. tervettä peiliä, terapeutista hahmoa joka osaisi opastaa miten toimia oikein (joka ei musta ole ollenkaan kohtuuton ajatus, ei voida mennä vain jossain hahmottomassa virheistä oppii -mössössä jossa terapeutti seuraa vierestä kun asiakas tuhoaa itsensä jotta asiakas oivaltaisi tuhoavansa itsensä) sitä helposti ottaa onkeensa vihjeistä. Mutta joskus terapeutti ei tosiaan täysin hahmota tilannetta, ei osaa arvioida miten päätyy vahvistamaan jotain ilmassa olevaa ajatusta tai kuten vaikka omalla kohdallani, terapeutilla on niin vahvat mielipiteet jostain, että ne puskee läpi kaikesta. Pahinta tietysti jos ei asiakkaana uskalla edes kunnolla tuoda esille tapaamisissa omia voimavarojaan ja osaamistaan, jos pelkää että tulee lytätyksi. Silloin terapeutille vo

Hyvä, että kuitenkin hoksasit nuo ongelmat, ja osasit tehdä johtopäätökset.

Itse olen haaveillut terapeutin ammatista, mutta olen ehkä pelännyt juuri tuota, että en osaisi olla riittävän neutraali, ja olen vähän sellainen moraalipoliisi, mikä ei tuohon hommaan istu. Toistaalta homma on houkutellut, sillä olen kuitenkin saanut hyviäkin kokemuksia tuossa neutraaliudessa onnistumisessa.

Mutta mietiskellessä on ikää tullut jo sen verran, että jos nyt alkaisin kouluttautumaan, niin työvuosia ei enää jäisi paljon jäljelle. Joten uranvaihdosta ei tarvitse enää miettiä. Joskus aika hoitaa asiat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On terapeutteja jotka eivät osaa. Pahimmillaan kaivavat ihmisestä pahuuden esiin.

Myös terapeutti on ihminen. Terapeutin oma psyyke saattaa sisältää monenmoista. Se, että on alan ammattilainen ei vielä automaattisesti takaa sitä, että itsellä on kaikki kunnossa, diagnoosin puute kertoo vain siitä, ettei ole tutkittu, tai ettei ole tutkittu tarpeeksi. Mehän muistamme Ullanlinnan mattokääröpsykiatrin. Siinäkin oli melkolailla moni asia pielessä ammattilaisen kohdalla.

Se ei silti mene niin, että psykopaatin antama hoito on vahingollista. He osaavat myös hoitaa oikein, tai ainakin osa heistä. Toki voivat rikkoa rajoja joidenkin potilaiden kanssa, sopivien uhrien. 

Tunnen tosielämässä kaksi tällaista. 

Tuurilla hoito onnistuu, mutta entäs sitten, kun tällainen terapeutti päättää, ettei asiakas syyn tai toisen takia miellytä, ja ne "psykopaatin" sisäiset pidäkkeet pettävät ja terapiasta tulee hoitavan sijasta tuhoavaa? Entäs sitten kun? Tässä on vähän liian huomattavat riskit hoidettavan kannalta.

Vierailija kirjoitti:

"Luulen että mun perusongelma on se etten ylipäätään haaveile paljon mistään. Oon elämässäni paljon vaan ajelehtinut ja päätynyt jonnekin. Tehnyt valintoja sen perusteella että enpä nyt parempaakaan tässä hetkessä keksi. Vähän jopa ajattelen että haaveileminen ajatellaan tärkeäksi koska eletään valintatalo-yhteiskunnassa. Mutta tekeekö haaveileminen ihmiselle oikeasti hyvää vai onko meillä vaan liian paljon aikaa ja mahdollisuuksia elämässä? Ja siksi haaveileminen on ylipäätään mahdollista. Itse koen että valintojen ja mahdollisuuksien määrä on niin iso että on vaikea olla tyytyväinen silloinkaan kun on jo paljon hyvää elämässä. 

Ap"

 

Minä taas koen, että haaveet ovat sitä ominta itseäni, joka pienestä pitäen piti kuitenkin piilottaa, koska se ei kelvannut muille. Tullakseen hyväksytyksi ja saadakseen "rakkautta" piti pomppia vanhempien ja myöhemmin "yhteiskunnan" vaatimusten mukaan. Koko

Saan tästä jotenkin kiinni. Yhteiskunta asettaa tosi paljon odotuksia. On opiskeltava ammatti ja tehtävä töitä, pitäisi varmaan perheellistyäkin ja hoitaa kaikki mahdollinen byrokratia mitä joka elämäntilanteeseen Suomessa kuuluu. Ja sitten on vielä ehkä perheen ja suvun odotukset ja kulttuuriin liittyvät odotukset. Ja jos on puoliso niin puolison perheen ja suvun odotukset. Näitähän ei kukaan varsinaisesti muotoile ihan näin tai sano ääneen mutta tällaisen junan kyydissä itse istun ja ihmettelen mitä ihmettä itse haluan elämältä kun kaikki on ulkoa päin määritelty valmiiksi. Moni asia on tietysti Suomessa hyvin ja on hyväkin että yhteiskunta edellyttää esim. kouluttautumista. Mutta ainakin naisena koen että odotuksia on nykyään liikaa. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko terapia onnistunut kun olen alkanut ajatella että olen ahdistusherkkä ja siksi psyykkisesti epätasapainoinen persoona. Ja että se on pysyvä ominaisuus ja sen kanssa on vain elettävä. Olen saanut keinoja ahdistuksen kanssa elämiseen mutta yhtä aikaa elämästä on jäänyt paljon pois koska ajattelen että kuormitun ja ahdistun niin paljon että on vain unohdettava esim. lapsihaaveet tai uuden ammatin opiskelu. Eikä tilalle ole löytynyt mitään unelmia jotka toisivat merkityksellisyyttä elämään. Nyt lähinnä ajelehdin ja elelen aika tylsää ja sisällötöntä elämää koska yritän vältellä kuormittavia muutostilanteita. 

Ap

Voi kulta.  Kuulostat minulta. Mutta sain kuin sainkin perheen, kaksi ihanaa lasta ja nyt sitten jo yhden lapsenlapsen.

Kuormitun edelleen liiasta. Tarvitsen omaa aikaa ja rauhaa, en ole aina kovin sosiaalinen enkä jaksa liikaa esim juhlia ja matkustelua. Mutta olen pärjännyt hyvin, ahdistushäiriöstä huolimatta. Saanut vaurautta, hankkinut oman piilopirtin jossa saan rentoutua puutarhanhoidossa ja luonnon keskellä. Nuorena ahdistusten kourissa menetin jo toivoani välillä. Mutta niin vaan jostain aina aukeni uusia mahdollisuuksia. Ja monet terapiat kävin läpi! Käsittelin itsetunto- ongelmia, häpeää, syyllisyyttä, vihan tunteita, jne. Aina oli terapeutteja joista en pitänyt ja joitain joista pidin. Löysin muuten ne parhaat terapeutit seurakunnasta ja se palvelu ei maksa mitään. Taitavia mt- alan osaajia papit ja diakonit!

Voimia sinulle! Elämä joskus voi yllättää iloisestikin.

Vierailija kirjoitti:

Luulen että mun perusongelma on se etten ylipäätään haaveile paljon mistään. Oon elämässäni paljon vaan ajelehtinut ja päätynyt jonnekin. Tehnyt valintoja sen perusteella että enpä nyt parempaakaan tässä hetkessä keksi. Vähän jopa ajattelen että haaveileminen ajatellaan tärkeäksi koska eletään valintatalo-yhteiskunnassa. Mutta tekeekö haaveileminen ihmiselle oikeasti hyvää vai onko meillä vaan liian paljon aikaa ja mahdollisuuksia elämässä? Ja siksi haaveileminen on ylipäätään mahdollista. Itse koen että valintojen ja mahdollisuuksien määrä on niin iso että on vaikea olla tyytyväinen silloinkaan kun on jo paljon hyvää elämässä. 

Ap

Tuo ajelehtiminen on selvästi ongelma, koska olet jo useammin maininnut sen. Ja olen itsekin tuntenut ajelehtijatyypin, ja kyllä se elämäntapa vähän ongelmalliselta vaikutti. Eli juuri tuota samaa, että periaatteessa on haaveita tietynlaisesta työstä, tietynlaisesta asumisesta, perheestä, ihmissuhteista, jne. Mutta hän ei saavut noita asioita ajelehtimalla. Ajelehtimalla ei tule mahdollisuutta tarttua haaveisiin.

Joten sen sijaan, että hän edistäisi noita haaveitaan, jotka ovat täysin järkeviä ja tavallisia, niin hän on ajelehtinut työhön, joka ei vastaa hänen kertomiaan haaveita. Hän on myös ajelehtinut asumaan alueelle, joka ei lainkaan vastaa sitä mistä hän on asumisen suhteen kertonut haaveilevansa. Hän on ajelehtinut ihmissuhteissaan, mutta koska ei ole niiden suhteenkaan aktiivinen vaan odottelija, niin ihmissuhteet ovat erittäin vähäisiä, ja parisuhteet tyrehtyvät heti alkumetreille. Eli selväsikään ajelehtimistaktiikka ei vie perille. Toki sillä jonnekin ajautuu, mutta haaveet eivät toteudu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä itselläni nousee muisto siitä kun mietin ihmissuhteen jatkamista tai päättämistä. Päätös oli todella vaikea tehdä. Terapeutti sanavalinnoillaan ja äänenpainoillaan kehotti kyseenalaistamaan tuota ihmissuhdetta. Ei suoraan ottanut kantaa mutta kuitenkin itselle jäi olo että terapeutti kannusti päättämään ihmissuhteen. Tämä on tietysti oma tulkintani mutta kun mietin miten isosta asiasta oli kyse koko loppu elämäni kannalta niin en kyllä itse terapeuttina uskaltaisi ohjata ihan noin.

Ap

Niinpä. Ei se terapeutti tiedä ihan kaikkea, vaikka hänelle olisikin päällisin puolin kerrottu ihmissuhteesta. Ei hän tiedä millainen side kahden ihmisen välillä on ollut. Eikä hän tiedä sitä tunnetta ja kaipausta, vaikka siitäkin olisi puhuttu.

Tämä on niin totta.  Ja yleensä kaikissa ihmissuhteissakin on aina jotain hyvää josta on vaikea luopua, jos suhde kariutuu. 

Vierailija kirjoitti:

Mahtavaa muuten että vauva-palstalta voi löytää myös tällaista vertaistukea. Psykoterapiaa on vaikea kyseenalaistaa kun omaa vointia on niin vaikeaa mittaroida. Ja mieli (onneksi) unohtaa paljon ja samalla myös itse muuttuu ja elämäntilanteet muuttuu joten vaikeaa hahmottaa mikä mistäkin johtuu. 

Ap

Yksi terapioden tavoite on saada asiakas kuuntelemaan itseään ja omia tarpeitaan. Tähän liittyy myös intuitio. Intuitio voi juuri liittyä tähän, että alkaa nähdä ja kyseenalaistaa asioita. Alkaa antaa itselleen luvan uskoa kokemaansa ja ohjata omaa elämäänsä itse.

"Jos se kävelee kyin ankka, jos se ui kuin ankka, se on ankka."

On totta kai tunnepuolikin. Mutta minulle on omituinen tuo ajatus, että terapeutista haetaan tunnesuhdetta. Sillä eihän ihmissuhde terapeutin kanssa ole mikään oikea ihmissuhde vaan vain ammatillinen suhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on herkkä tulkitsemaan äänenpainoja, kuten vaikka vähän varpaillaan lapsuutensa eläneet usein ovat, huomaa terapeutissa sellaisetkin eleet, jotka joiltain muita jäävät huomaamatta. Tai toivoessaan ns. tervettä peiliä, terapeutista hahmoa joka osaisi opastaa miten toimia oikein (joka ei musta ole ollenkaan kohtuuton ajatus, ei voida mennä vain jossain hahmottomassa virheistä oppii -mössössä jossa terapeutti seuraa vierestä kun asiakas tuhoaa itsensä jotta asiakas oivaltaisi tuhoavansa itsensä) sitä helposti ottaa onkeensa vihjeistä. Mutta joskus terapeutti ei tosiaan täysin hahmota tilannetta, ei osaa arvioida miten päätyy vahvistamaan jotain ilmassa olevaa ajatusta tai kuten vaikka omalla kohdallani, terapeutilla on niin vahvat mielipiteet jostain, että ne puskee läpi kaikesta. Pahinta tietysti jos ei asiakkaana uskalla edes kunnolla tuoda esille tapaamisissa omia voimavarojaan ja osaamistaan, jos pelk

Mutta mietiskellessä on ikää tullut jo sen verran, että jos nyt alkaisin kouluttautumaan, niin työvuosia ei enää jäisi paljon jäljelle. Joten uranvaihdosta ei tarvitse enää miettiä. Joskus aika hoitaa asiat.

Toisaalta, elämänkokemusta omaavat terapeutit ovat ihan parhaita. Töitä voi tehdä vielä iäkkäänäkin.

Terv. 67v yrittäjä, joka käynyt hyvässä yks. terapiassa kun elämä löi vasten kasvoja.

Vierailija kirjoitti:

Mahtavaa muuten että vauva-palstalta voi löytää myös tällaista vertaistukea. Psykoterapiaa on vaikea kyseenalaistaa kun omaa vointia on niin vaikeaa mittaroida. Ja mieli (onneksi) unohtaa paljon ja samalla myös itse muuttuu ja elämäntilanteet muuttuu joten vaikeaa hahmottaa mikä mistäkin johtuu. 

Ap

Minun piti laittaa jonnekin toiseen kohtaan, mutta en enää muista minne, niin laitan tähän.

Minä näkisin nyt niin, että olet kyllä oppinut itsestäsi niin paljon, että voisi rohkaista itseäsi luottamaan omiin tunteisiisi enemmän. Sinun sisin selvästi kertoo mihin olet tyytymätön (esim tuo lapsihaaveista luopuminen). Nyt vain etsit luottamuksen itseesi ja kerrot tuon tyytymättömyyden terapeutillesi. Jos siis terapiasuhde vielä jatkuu.

Luota itseesi. Siihen on selvästikin aihetta ja hyvät eväät. Ole terapeutille rehellinen omista tunteistasi.

Vierailija kirjoitti:

Mahtavaa muuten että vauva-palstalta voi löytää myös tällaista vertaistukea. Psykoterapiaa on vaikea kyseenalaistaa kun omaa vointia on niin vaikeaa mittaroida. Ja mieli (onneksi) unohtaa paljon ja samalla myös itse muuttuu ja elämäntilanteet muuttuu joten vaikeaa hahmottaa mikä mistäkin johtuu. 

Ap

Vauvapalsta on ihan hyvä vertaistukipaikka tosi moneen asiaan. Joskus vaatii useamman yrityksen eri päivinä ja eri tyyleillä kirjoitettuna ennen kuin keskustelu lähtee lentoon. Mutta usein sitkeys palkitaan.

Vierailija kirjoitti:

On totta kai tunnepuolikin. Mutta minulle on omituinen tuo ajatus, että terapeutista haetaan tunnesuhdetta. Sillä eihän ihmissuhde terapeutin kanssa ole mikään oikea ihmissuhde vaan vain ammatillinen suhde.

Terapiasuhde on ihmissuhde, ammtillisuus ja erilaiset menetelmäopit ja lähestymistavat ovat siinä työväline.

Mikä tahansa ihmissuhde edellyttää, että kaksi ihmistä kykenee kohtaamaan toisensa - ihmisinä. Jos tätä ei tapahdu, ei (tässä tapauksessa) terapia etene.

Vierailija kirjoitti:

Saan tästä jotenkin kiinni. Yhteiskunta asettaa tosi paljon odotuksia. On opiskeltava ammatti ja tehtävä töitä, pitäisi varmaan perheellistyäkin ja hoitaa kaikki mahdollinen byrokratia mitä joka elämäntilanteeseen Suomessa kuuluu. Ja sitten on vielä ehkä perheen ja suvun odotukset ja kulttuuriin liittyvät odotukset. Ja jos on puoliso niin puolison perheen ja suvun odotukset. Näitähän ei kukaan varsinaisesti muotoile ihan näin tai sano ääneen mutta tällaisen junan kyydissä itse istun ja ihmettelen mitä ihmettä itse haluan elämältä kun kaikki on ulkoa päin määritelty valmiiksi. Moni asia on tietysti Suomessa hyvin ja on hyväkin että yhteiskunta edellyttää esim. kouluttautumista. Mutta ainakin naisena koen että odotuksia on nykyään liikaa. 

Ap

 

Mistähän nuo noin paljot odotukset ovat päähäsi tulleet? Ja ajatus, että sinun pitäisi täyttää nuo odotukset? Sillä en minä koe noin, että yhteiskunta tai ympäristö odottaisi minulta jotain. Tietty jos olen luvannut töihin mennä, niin siellä odotetaan minun ilmestyvän paikalle. Mutta en koe tuotakaan ahdistavaksi, sillä olenhan itse luvannut mennä, ja olen itse vastuussa lupauksestani.

Ja mietin, että aiempina vuosikymmeninä nuo odotukset ovat olleet vielä tiukemmat. Nyt naiset saavat valita erilaisista rooleista. Voi olla itsellinen, voi olla perheenäiti. Voi olla uranainen, voi olla kotiäiti. Voi olla sateenkaari tai voi olla perinteinen hetero. Ja kaikki ovat ihan hyväksyttyjä rooleja.

"Terapeutti sanavalinnoillaan ja äänenpainoillaan kehotti kyseenalaistamaan tuota ihmissuhdetta." 

Kyseenalaistaminenhan on hyvä asia. Eli tarkastelee ja pohtii omiakin uskomuksiaan ym. Esim. joku voi arkailla, että pärjäänköhän ilman tätä/sitä suhdetta, niin terapeutti ohjaa, miten sitä voi katsoa eri suunnilta. Minä ainakin koen näin. Ja olen sellaisesta saanut oivalluksia ja ymmärrystä & luottamusta itseeni.

Itse ajattelisin, että muiden odotusten ja yleisten velvollisuuksien kanssa on aina vaikeampaa, jos ne ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä itse haluaisi tehdä tai ovat pois siitä energiasta, joka tarvittaisiin muualla. Jos ne sattuvat olemaan sitä mitä itsekin haluaa, eiväthän ne tunnu odotuksilta tai velvollisuuksilta ollenkaan.