Kelan 3v psykoterapia huononsi vointiani?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tuttavan terapian etäältä kommentoija menisi vaikka sinne valemuistojen uhrien keskusteluketjuun. 

En mene, mene itse. Tuo kertomani tilanne on todellinen ja erittäin raastava kaikille. Tämän henkilön vointi on käytännössä romahtanut tuon terapian myötä. Hyvä että näistä nykyään puhutaan avoimesti. Terapia ei todellakaan ole ihmisille aina hyväksi, se voi jopa vammauttaa ja tulehduttaa välit läheisiin ilman mitään syytä. 

Sama kokemus. Mutta täällä vaan sitkeästi väitetään, että kyllä se syy minussa on. Se on yksi malli miten asiat jollain ovat, mutta onhan tietenkin muitakin mahdollisia malleja olemassa. On hyvä kuulla, etten ole ainoa saman kokenut. Kiitos sinulle kommentistasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyn vielä, miten varhaislapsuudessa tapahtuneeseen (myös vanhemmat traumatisoineen) tapahtumaan liittyvä valemuisto voi auttaa ihmistä selviä traumastaan? Valemuiston jauhaminen terapiassa... Eikö parempi olisi totuus, jossa siinäkin on jauhamista.

Lapselleni on vanhemmista riippumatta ja vanhempien vuoksi tapahtunut niin hirveitä asioita, että oksettaa vaihdevuosissaan itselleen lapsuustrauman keksineet naiset: "kun todellista tunnesidettä ei koskaan ollut".

Olet todella epämiellyttävä ja ylimielinen henkilö.

Alan kallistua sen puolelle, että valemuiston on todellinen ja sinä kiellät asian. 

Tuo lainaamasi kommentti ei ollut minulta. Joten kallistumisesi ei päde.

T. Valemuistojankkaaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On terapeutteja jotka eivät osaa. Pahimmillaan kaivavat ihmisestä pahuuden esiin.

Eihän terapeutin kannata potilaitaan parantaa, silloin häneltä loppuisivat työt.

Kyllä ihan jokaisen kannattaa hoitaa työnsä hyvin ja yleensä silloin hommia riittää. Kuka haluaa terapeutille, jolla on pyörinyt viimeiset kymmenen vuotta samat potilaat?

Mistä asiakkaat sen tietävät kenellä pyörivät samat potilaat ja kuka puolestaan saa potilaansa parannettua. Kuten jo sanottu, niin ei ole mitään pisteytysjärjestelmää, jonka perusteella potilas voisi terapeuttinsa valita. Eikä ole muutakaan järjestelmää, joka suosittelisi tietyille potilaille tiettyjä terapeutteja. Edes terapeuttien omista kuvauksista ei selviä mihin he ovat erikoistuneet, sillä jokainen luettelee osaamisalueekseen kaikki mahdolliset vaivat.

Terapiassa ei ole tarkoitus käsitellä tapahtumia tapahtumina sinänsä, joten ei ole tarpeen sen vuoksi selvittää, mikä on objektiivinen totuus, koska terapia käsittelee subjektiivista kokemusta.

Toki olisi hyvä terapeutin tietää, mikä on todellista tapahtumaa ja mikä on halua muistaa tai nähdä asia jollain tavalla ja mikä taas valemuisto. 

Ei valemuistoakaan käsitellä terapiassa sen kautta, että sitten se teki näin ja sitten minä näin... vaan se, että miltä se sinusta tuntui ja miten se on vaikuttanut sinuun ja mahdollisesti myös ihmissuhteisiisi. 

Jos ihminen on persoonallisuushäiriöinen tai muuten on psyykkiset suojamekanismit vielä ylhäällä, hän ei kokene kohtaamaan todellisuutta eikä se ole terapian tai terapeutin vika eikä ihminen lähtökohtaisesti ole valmis psykoterapiaan.

Edelleen kysyn, että miten sitä terapiassa kävijää auttaa se, että siellä käsitellään vaikkapa äidin harjoittamaa hakkaamista ja sen aiheuttamia tunteita, jos sitä hakkaamista ei ole todellisuudessa ikinä tapahtunut? Miten terapiassa kävijää auttaa se, että terapeutti kannustaa katkaisemaan välit äitiin, joka ei ole ikinä ketään hakannut? Miten tuo toimii ja parantaa asiakkaan elämänlaatua?

Vierailija kirjoitti:

Terapiassa ei ole tarkoitus käsitellä tapahtumia tapahtumina sinänsä, joten ei ole tarpeen sen vuoksi selvittää, mikä on objektiivinen totuus, koska terapia käsittelee subjektiivista kokemusta.

Toki olisi hyvä terapeutin tietää, mikä on todellista tapahtumaa ja mikä on halua muistaa tai nähdä asia jollain tavalla ja mikä taas valemuisto. 

Ei valemuistoakaan käsitellä terapiassa sen kautta, että sitten se teki näin ja sitten minä näin... vaan se, että miltä se sinusta tuntui ja miten se on vaikuttanut sinuun ja mahdollisesti myös ihmissuhteisiisi. 

Jos ihminen on persoonallisuushäiriöinen tai muuten on psyykkiset suojamekanismit vielä ylhäällä, hän ei kokene kohtaamaan todellisuutta eikä se ole terapian tai terapeutin vika eikä ihminen lähtökohtaisesti ole valmis psykoterapiaan.

Edelleen kysyn, että miten sitä terapiassa kävijää auttaa se, että siellä käsi

Niin, eikö tuo vain vahvista asiakkaan harhoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekkyys on kuulkaa sellaiselle hyvä ominaisuus, joka on ollut kynnysmattona ikänsä. Minä en usko, että mikään terapia saa aikaan itsekkyyden syntymisen, vaan kyllä sillä yleensä on yhteyttä nimenomaan siihen syyhyn, miksu terapiaan on jouduttu. Oli se sitten epävakaa persoonallisuushäiriö tai kaksisuuntainen mielialahäiriö tai jokin muu. Näihin yleisesti liittyy itsekeskeisyys.

Mitähän mahtaa tarkoittaa "ollut kynnysmattona ikänsä"? Kenen tai keiden kynnysmattona? 

Tuota ilmaisua käyttävät usein ihmiset, jotka kahmivat itselleen pientä tai isoa valtaa eivätkä sitten selviäkään paketista -> uhriutuminen ja marttyyripuhe. Toinen ryhmä on tietysti ihmiset, jotka jostain syystä eivät saa suutaan auki, mutta eihän se muiden ihmisten vika ole. 

Mutta onko itsekkyys ratkaisu kumpaankaan ong

Kyse ei ole siitä, että onko kysytty jotain joskus vaan ihmisistä, jotka kategorisesti on lapsuudesta asti opetettu ohittamaan omat tarpeensa ja olemaan muodostamatta rajoja suojaamaan itseään, joten on ihan se ja sama, kysytäänkö heiltä jotain vai ei, koska eivät kuitenkaan osaa vastata itseään suojellen. Nämä ihmiset myöskään eivät kulje marttyroimassa vaan ovat yleensä pyyteettömiä auttajia, tsemppaajia ja tilanteiden ukkosenjohdattimia. Marttyyrit ovat ihan oma lukunsa. 

Tässä on tekoälyn näkemys siitä, kannattaako asiaa käsitellä terapiassa vai olla käsittelemättä.

 

On terapeuttisesti hyödyllisempää käsitellä henkilön kokemusta ja tunteita, vaikka objektiivista totuutta tapahtumista ei voida varmuudella tietää.

🔍 Miksi näin?

1. Muisto ei ole valokuva, vaan tunnepohjainen tulkinta

Ihmismuisti ei ole tarkka tallenne tapahtumista, vaan rakentuu emootioiden, kokemusten ja merkityksenannon kautta.

Jos ihminen kokee että äiti "on hakannut", se ei tarkoita automaattisesti faktista fyysistä pahoinpitelyä, vaan voi heijastaa:

Kokemusta turvattomuudesta

Fyysisen rajan ylittämisen tunnetta

Henkisen kivun ruumiillistumista muistona

Tunne on todellinen, vaikka tapahtumat eivät olisikaan todennettavissa.

2. Tunteen kieltäminen estää eheytymistä

Jos terapiassa sanottaisiin: "ei käsitellä, koska ei voida varmistaa tapahtuneen", se voi:

aiheuttaa uudelleen emotionaalisen hylkäämisen kokemuksen,

lisätä häpeää, epävarmuutta ja itseluottamuksen rapautumista.

Sen sijaan että yritetään selvittää "tapahtuiko vai ei", voidaan keskittyä:

Miten tämä muisto vaikuttaa sinuun?

Mitä pelkoa, kipua tai kaipuuta se kantaa mukanaan?

Mitä merkityksiä olet antanut sille, että koet äitisi kohdelleen sinua niin?

3. Terapia on paikka kokemukselle, ei oikeussali

Terapeutin tehtävä ei ole ratkaista "totuusriitoja", vaan auttaa ihmistä ymmärtämään omia reaktioitaan, kipukohtiaan ja sisäistä maailmaa.

Usein juuri käsittelemätön ristiriita tuntuu tältä, mutta ei ole varmuutta aiheuttaa suurimman psyykkisen kivun.

Kun tunnetta ei saa käsitellä, se saattaa jäädä jumiin ja ilmenee oireina kuten ahdistus, dissosiaatio tai itsekritiikki.

🧠 Esimerkki siitä, miten voi käsitellä ilman faktojen vahvistamista:

Tämä muisto, tunne siitä että äiti on saattanut satuttaa, on todella vahva.

Miltä se tuntuu sinusta tänään? Mitä tarvitset sen kokemuksen äärellä nyt?

Jos se ei ollut fyysinen väkivalta, mitä se kuitenkin merkitsi sinun lapsen mielellesi?

Up up up up

Mene pois tekoälyterapiajankkaaja. Maksettu mainostaja varmaan kaikissa terapia- ja mielenterveysaiheisissa ketjuissa täällä. 

Psykiatrit ja psykoterapeutit kannattaa kiertää mahdollisimman kaukaa. Jos et usko, tutki millaisia lapsia heillä on.