Kelan 3v psykoterapia huononsi vointiani?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuon ihmisen käytös luo myös sen vaikutelman, ettei hänen omakaan mielenterveytensä ole kovin vakaa.

Terapia voi mennä pieleen tai ei muuten vaan toimi. Hän ei kuitenkaan kerro, miksi henkilö meni terapiaan, mikä on terapiassa kävijän oma motivaatio ja näkemys jne. Onko mitään hyvää edistystä tapahtunut jne. 

Jos täällä jo vieraat lukijat reagoivat negatiivisesti hänen asenteeseensa, voin hyvin kuvitella hänen herättävän raivoa kotioloissa.

Tulee ajatus ihmisestä, joka on lähettänyt puolisonsa terapiaan, jotta sieltä palaisi hänelle mieleen oleva ihminen. Tulee myös ajatus parisuhteesta, missä on kaksi ihmistä, joilla on käytösongelmia. 

Jos narsistia väkisin sörkitään terapiassa, se voi herättää vaikka mitä puolustusmekanismia. Ja tosiaan, voi se terapeuttikin olla hullu tai vain osaamaton. 

Tuo ihminen vaik

Olen kertonut, että henkilö meni terapiaan lapsuuden kaltoinkohtelun ja huolenpidon puutteen vuoksi, joka aiheuttaa aikuisena oireilua. Terapiassa kävijän omaa motivaatiota en osaa arvioida. Sanoin tosin aiemmin, että minä hänelle terapiaa suosittelin, ja kyllä hän sinne sitten myös itse tahtoi. Hyvää edistystä ei ole minulle näkynyt, mutta toki emme enää ole tekemisissä. Olen kertonut, että terapian alkamisen jälkeen tuli muutos, minun syyttelyt minun syyttelemiset asioista, joita en ole tehnyt ja joita ei ole edes tapahtunut.

Ja sinä ihan tosissasi uskot, että terapeutti onnistui aivopesemään tuon tuttusi? Psykoosikin on yksi vaihtoehto. Tai skitsofrenia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin epäilen että osa julkisista palveluista voi olla huonoja. Ja puolivillaisia. Myös maksaja määrittelee mitä palvelu on.

Kyseessä yksityisellä vastaanottava terapeutti. En tiedä mitä ajatella. Olen koko ajan luottanut että hän on ammattilainen ja ohjaa oikeaan suuntaan mutta toiveikkuuteni tulevaisuutta kohtaan on heikko. 

Ap

Kolme vuotta kävit etkä koskaan reagoinut? 

Mutta se on omasta kokemuksesta sanottava että terapia tulee kipeää. Siellä käsitellään vaikeita haavoittuvia kohtiamme, rikkinäisyyttämme, tukahdutettuja tunteitamme jne. Itse se matka on kuitenkin kuljettava. Terapeutti kulkee rinnalla mutta ei ole mikään lääke henkiseen kipuun.

En tiedä miten olisin reagoinut. Pitkään terapia oli vain yksi pelastusrengas pimeässä ja ainoa tienviitta joka ohjasi ja auttoi eteenpäin ja elin päivä kerrallaan. Ei olisi ollut voimavaroja etsiä toista terapeuttia ja aloittaa prosessi alusta jonkun muun kanssa. 

Minua hoitanut psykiatrikin on ollut kohdallani 2 kertaa väärässä. Kun aloin oireilla hän vähätteli oireiluani ja sanoi että toivun kyllä muutamassa kuukaudessa eikä ole mistään vakavasta kyse. (Tästä on 3 vuotta ja sen jälkeen psykiatrinen hoito eri muodoissa on tullut todella tutuksi, ja matka jatkuu..) Toisella kerralla hän epäili minulla diagnoosia jota ei kuitenkaan tarkemmissa tutkimuksissa voitu osoittaa. Joten kohdallani en ihmettele että terapeuttikaan ei ole voinut ennakoida miten reagoin terapiaan kun ei lääkärikään ole tulkinnut tilanteita oikein. 

Ap

Ap, kuulostaa siltä, että terapiasta on jäänyt käteen parempi itsetuntemus, mutta aivan tarpeettoman pessimistinen näkemys itsestä, eli alempi itseluottamus, joka ei missään nimessä voi olla terapian tarkoitus. Muistaakseni ns. minäpystyvyyden paraneminen on nimenomaan tavoite, usko ja keinot (myös keinot miten löytää keinoja) miten pärjätä maailmassa ja tehdä asioita, jotka kokee mielekkääksi. 

Iästä riippuen ei ole mitenkään mahdotonta odotella nyt hetken aikaa, ja todeta, että on ihan samanlainen oikeus lapsiin kuin vähemmän stressaavillakin ja vähemmän herkilläkin ihmisillä, samanlainen oikeus vaihtaa paremmalle alalle tai paremman oloiseen työpaikkaan kuin muillakin. Sitä paitsi lapsethan saattavat olla temperamentiltaan vanhempiensa kaltaisia ja niihin on aina omanlaisensa yhteys, ettei sitä ihan nyt voi ajatella sellaisena että jostain tupsahtaa tuntematon huutelija, jota pitäisi hoitaa. Lapsi opettaa myös vanhempaansa. Töihin liittyviä muutoksia voi myös usein tehdä pikkuhiljaa ja kokeilla varovasti askelia haluamaansa suuntaan, ei ole pakko irtisanoutua ja laittaa elämää uusiksi yhdellä rytäkällä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis menevätkö ihmiset oikeasti psykoterapiaan kiukuttelemaan sille terapeutille?

Tuollainen lähtökohta on aika rankka kummallekin osapuolelle enkä ihmettele, että terapeutit ottavat mieluummin niitä töissä käyviä parempikuntoisia asiakkaikseen.

Psykoterapeutti ei ole kenenkään mamma tai pappa. Psykoterapeutti ei 3 vuodessa voi kiintymyssuhdetraumoja paikata. Siitähän on kyse, kun ihminen projisoi vaikeat tunteensa terapeuttiin.

Jokainen vastaa ihan omista tunteistaan tai käytöksestään. Myös siellä psykoterapiassa.

Jos pitää terapeuttia jonain pa*kasankona on kehittymisen ennuste aika heikko. Tätä moni ei tunnu sisäistävän.

Hyvä kysymys.

Minä olen monesti ihmetellyt terapia-aiheisissa ketjuissa, kun todella moni sanoo, että terapeutin pitää olla empaattinen. Ihmettelen siis, että menevätkö ihmiset terapiaan hakemaan empati

No miten terapeutti voisi olla avuksi, jos hän ei ymmärrä asiakastaan lainkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko terapia onnistunut kun olen alkanut ajatella että olen ahdistusherkkä ja siksi psyykkisesti epätasapainoinen persoona. Ja että se on pysyvä ominaisuus ja sen kanssa on vain elettävä. Olen saanut keinoja ahdistuksen kanssa elämiseen mutta yhtä aikaa elämästä on jäänyt paljon pois koska ajattelen että kuormitun ja ahdistun niin paljon että on vain unohdettava esim. lapsihaaveet tai uuden ammatin opiskelu. Eikä tilalle ole löytynyt mitään unelmia jotka toisivat merkityksellisyyttä elämään. Nyt lähinnä ajelehdin ja elelen aika tylsää ja sisällötöntä elämää koska yritän vältellä kuormittavia muutostilanteita. 

Ap

Mitä ne keinot ahdistuksen kanssa elämiseen ovat? Ei kai terapiassa ohjattu tilanteita välttelemään?

Ei ole ohjattu välttämään. Mutta kun kerron että olen luopunut joistakin haaveista niin sen on sanottu olevan ok. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mihin ap vertaat, että tilanne huononi? Jos et olisi ollut psykoterapiassa, mikä tilanne olisi nyt?

voihan olla että 3v aikainen psykoterapia auttoikin ja 0% toimintakyvyn sijaan, toimit 60% kyvyllä. Kuten itse muotoilit prosentit. 

En tietenkään voi tietää mikä tilanteeni olisi ilman terapiaa. Todennäköisesti paljon huonompi kuin nyt. Mutta odotukseni olivat kovin erilaiset terapiaa aloittaessa. En aavistanut että työkykyni laskee. Ajattelin että aluksi on varmasti vaikeaa mutta vähitellen alan voida paremmin ja arjessa voimavarat lisääntyvät yms. Nyt mietin miten voimavarat riittävät jatkossa työelämässä kun terapian kanssakin teen vain 60% ja uusiutuuko masennus taas kun elämässä tulee riittävän isoja vastoinkäymisiä. 

Ap

Kyllä mielestäni nuo huolesi ovat hyvin aiheellisia. Sillä jos mietin itseäni tuohon tilanteeseen, niin kyllä olisin todella pettynyt.

Ajattelen myös, että varmasti olette terapian alussa ja matkan varrellakin keskustelleet terapian tavoitteista ja sinun odotuksistasi. Ja jos odotuksesi olivat epärealistisia, niin kai terapeutti olisi sanonut, että laitetaanpa odotukset ja tavoitteet realistisemmalle tasolle. Eihän ketään voi palvella se, että kaikkien muiden pettymysten lisäksi terapiassakin tuodaan asiakkaalle tietoisia pettymyksiä.

Vierailija kirjoitti:Ja sinä ihan tosissasi uskot, että terapeutti onnistui aivopesemään tuon tuttusi? Psykoosikin on yksi vaihtoehto. Tai skitsofrenia. 

 En ole koskaan noin ajatellut. Olenko sanonut jotain sellaista, josta on noin voinut ymmärtää?

Olen koko ajan puhunut valemuistoista, joita terapia vahvistaa. Mutta en ajattele, että terapia vahvistaisi valemuistoja aivopesemällä asiakasta. Vaan että valemuistoja ei tunnisteta sellaisiksi, jolloin terapia vahvistaa niitä tahattomasti.

Tuo ap:n kertoma terapeutin hyväksyntä välttelevälle käyttäytymiselle kuulostaa tutulta oman aiemman terapeutin taholta. Hänelle oli ihan ok, että terapian myötä päädyin tekemään työelämää kohtalaisesti vaikeuttavia periaatteellisia päätöksiä, katkoin välejä sukulaisiin ja räyhäsin kollegoille, mutta en pitänyt puoltani minua kaltoinkohtelevien miesten kanssa, lakkasin pitämästä yhteyttä aiemmin läheisiin sukulaislapsiin, jotka kaivaten soittelivat perään - kaikesta hän vain suositteli että ikäänkuin poistun takavasemmalle ja arvioin voimavarojani. Voimani olivat terapian takia ihan lopussa ja olisin tarvinnut lääkityksen nostoa, mutta terapeutti oli myös lääkevastainen. Jossain kohtaa alkoi tuntua, ettei minulla enää ollut mitään mihin poistua, mitään ei ollut jäljellä. Siinä kohtaa lopetan yhteistyön hänen kanssaan. 

En ole koskaan käynyt terapiassa. Mutta eräs kaverini on ratkaisukeskeinen terapeutti ja minun on vaikea kuvitella, mitä hyötyä hänestä voi potilailleen olla. Hänellä on ainakin vapaa-ajalla niin järjettömät puheet. Välillä oikein mietin, onko hän todella niin hölmö vai esittääkö vain.

Toinen tuttava on psykiatrinen sairaanhoitaja ja hänellä on vähän sama juttu. Onneksi on jo sen ikäinen, että jää pian eläkkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin epäilen että osa julkisista palveluista voi olla huonoja. Ja puolivillaisia. Myös maksaja määrittelee mitä palvelu on.

Kyseessä yksityisellä vastaanottava terapeutti. En tiedä mitä ajatella. Olen koko ajan luottanut että hän on ammattilainen ja ohjaa oikeaan suuntaan mutta toiveikkuuteni tulevaisuutta kohtaan on heikko. 

Ap

Kolme vuotta kävit etkä koskaan reagoinut? 

Mutta se on omasta kokemuksesta sanottava että terapia tulee kipeää. Siellä käsitellään vaikeita haavoittuvia kohtiamme, rikkinäisyyttämme, tukahdutettuja tunteitamme jne. Itse se matka on kuitenkin kuljettava. Terapeutti kulkee rinnalla mutta ei ole mikään lääke henkiseen kipuun.

En nyt tarkoita ap sinua, vaan puhun yleisesti.

Ehkä terapian kelatuki vähentää asiakkaan vastuuta terapiasta. Eli kun terapiasta ei itse makseta, niin siellä käydään vain, vaikka se ei juuri auttaisikaan. Kun miksi ei kävisi, kun yhteiskunta maksaa. Ei ole niin kovaa motivaatiota reagoida asioihin, kun ei se ole pois omasta pussista.

Niiden kohdalla, jotka maksavat terapiansa kokonaan itse, on ensinnäkin motivaatio varmasti kohdillaan. Ja tuskin itse maksavat jäävät vuosikausiksi terapiaan, joka ei tunnu toimivalta ja joka ei tuota tulosta. Itse maksavalla on automaattisesti takaraivossa se, että rahalle pitää saada myös vastinetta. Ehkä tämä ajatus puuttuu kela-asiakkailta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin epäilen että osa julkisista palveluista voi olla huonoja. Ja puolivillaisia. Myös maksaja määrittelee mitä palvelu on.

Kyseessä yksityisellä vastaanottava terapeutti. En tiedä mitä ajatella. Olen koko ajan luottanut että hän on ammattilainen ja ohjaa oikeaan suuntaan mutta toiveikkuuteni tulevaisuutta kohtaan on heikko. 

Ap

Kolme vuotta kävit etkä koskaan reagoinut? 

Mutta se on omasta kokemuksesta sanottava että terapia tulee kipeää. Siellä käsitellään vaikeita haavoittuvia kohtiamme, rikkinäisyyttämme, tukahdutettuja tunteitamme jne. Itse se matka on kuitenkin kuljettava. Terapeutti kulkee rinnalla mutta ei ole mikään lääke henkiseen kipuun.

En tiedä miten olisin reagoinut. Pitkään tera

Minun henkilökohtainen mielipiteeni on, että potilas pitäisi ensin diagnosoida tarkasti, ennen kuin terapia aloitetaan. Jotta tiedetään mitä hoidetaan.

Nyt diagnooseja annetaan hyvin kevyesti vain sillä ajatuksella, että jokin diagnoosi pitää keksiä, jotta kela myöntää terapiaa. Ja kaikille tarjotaan samaa terapiaa, oli potilaalla oikeasti kyse masennuksesta tai psykopatiasta.

Mutta tämä diagnoosien painottaminen ei ole kovin suosiossa nykyään. Se ei kuulemma ole tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko terapia onnistunut kun olen alkanut ajatella että olen ahdistusherkkä ja siksi psyykkisesti epätasapainoinen persoona. Ja että se on pysyvä ominaisuus ja sen kanssa on vain elettävä. Olen saanut keinoja ahdistuksen kanssa elämiseen mutta yhtä aikaa elämästä on jäänyt paljon pois koska ajattelen että kuormitun ja ahdistun niin paljon että on vain unohdettava esim. lapsihaaveet tai uuden ammatin opiskelu. Eikä tilalle ole löytynyt mitään unelmia jotka toisivat merkityksellisyyttä elämään. Nyt lähinnä ajelehdin ja elelen aika tylsää ja sisällötöntä elämää koska yritän vältellä kuormittavia muutostilanteita. 

Ap

Mitä ne keinot ahdistuksen kanssa elämiseen ovat? Ei kai terapiassa ohjattu tilanteita välttelemään?

Ei ole ohjattu välttämään. Mutta kun kerron että olen luopunut joistakin haaveista niin sen on sanottu olevan ok. 

Ap

Jatkuuko terapia siis edelleen? Voisit sanoa terapeutille, että sulle ei ole OK luopua haaveistasi. Että haluat apua siihen, että voit edelleen tavoitella elämässäsi asioita, joita haluat. Mietin myös, onkohan terapeutti tarkoittanut, että on OK toistaiseksi antaa näiden haaveiden olla - ei lopullisesti?

Onhan sekin totta, että esim. sairastumisten myötä moni joutuu luopumaan sellaisesta, mihin ei enää kykene. Mahdotonta ulkopuolelta sanoa, onko sinun tilanteesi niin huono.

Vierailija kirjoitti:

Tuo ap:n kertoma terapeutin hyväksyntä välttelevälle käyttäytymiselle kuulostaa tutulta oman aiemman terapeutin taholta. Hänelle oli ihan ok, että terapian myötä päädyin tekemään työelämää kohtalaisesti vaikeuttavia periaatteellisia päätöksiä, katkoin välejä sukulaisiin ja räyhäsin kollegoille, mutta en pitänyt puoltani minua kaltoinkohtelevien miesten kanssa, lakkasin pitämästä yhteyttä aiemmin läheisiin sukulaislapsiin, jotka kaivaten soittelivat perään - kaikesta hän vain suositteli että ikäänkuin poistun takavasemmalle ja arvioin voimavarojani. Voimani olivat terapian takia ihan lopussa ja olisin tarvinnut lääkityksen nostoa, mutta terapeutti oli myös lääkevastainen. Jossain kohtaa alkoi tuntua, ettei minulla enää ollut mitään mihin poistua, mitään ei ollut jäljellä. Siinä kohtaa lopetan yhteistyön hänen kanssaan. 

Tästä itselläni nousee muisto siitä kun mietin ihmissuhteen jatkamista tai päättämistä. Päätös oli todella vaikea tehdä. Terapeutti sanavalinnoillaan ja äänenpainoillaan kehotti kyseenalaistamaan tuota ihmissuhdetta. Ei suoraan ottanut kantaa mutta kuitenkin itselle jäi olo että terapeutti kannusti päättämään ihmissuhteen. Tämä on tietysti oma tulkintani mutta kun mietin miten isosta asiasta oli kyse koko loppu elämäni kannalta niin en kyllä itse terapeuttina uskaltaisi ohjata ihan noin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin epäilen että osa julkisista palveluista voi olla huonoja. Ja puolivillaisia. Myös maksaja määrittelee mitä palvelu on.

Kyseessä yksityisellä vastaanottava terapeutti. En tiedä mitä ajatella. Olen koko ajan luottanut että hän on ammattilainen ja ohjaa oikeaan suuntaan mutta toiveikkuuteni tulevaisuutta kohtaan on heikko. 

Ap

Kolme vuotta kävit etkä koskaan reagoinut? 

Mutta se on omasta kokemuksesta sanottava että terapia tulee kipeää. Siellä käsitellään vaikeita haavoittuvia kohtiamme, rikkinäisyyttämme, tukahdutettuja tunteitamme jne. Itse se matka on kuitenkin kuljettava. Terapeutti kulkee rinnalla mutta ei ole mikään lääke henkiseen kipuun.

En nyt tarkoita ap sinua, vaan puhun yleisesti.<

Kela-asiakkaana on sanottava että riittävästi rahaa menee silti vaikka kela maksaa osan. Ymmärrän että monella ei ole varaa edes kelan terapiaan. Joten kyllä sitä vastinetta rahoilleen on koko ajan kaivannut. 

Ap

Vierailija kirjoitti:No miten terapeutti voisi olla avuksi, jos hän ei ymmärrä asiakastaan lainkaan?

 

Mitä ihmettä? Totta kai terapeutti ymmärtää asiakasta. Hänellä on vuosien mittaan käynyt lukemattomia samanlaisia asiakkaita samanlaisten ongelmien kanssa. Kyllä terapeutti tietää ja ymmärtää miten mielen ongelmat rakentuvat ja miten niitä puretaan. Ja kaiken järjen mukaan näitä asioita terapiasta mennään hakemaan. Silti moni sanoo hakevansa empatiaa.

Jos on herkkä tulkitsemaan äänenpainoja, kuten vaikka vähän varpaillaan lapsuutensa eläneet usein ovat, huomaa terapeutissa sellaisetkin eleet, jotka joiltain muita jäävät huomaamatta. Tai toivoessaan ns. tervettä peiliä, terapeutista hahmoa joka osaisi opastaa miten toimia oikein (joka ei musta ole ollenkaan kohtuuton ajatus, ei voida mennä vain jossain hahmottomassa virheistä oppii -mössössä jossa terapeutti seuraa vierestä kun asiakas tuhoaa itsensä jotta asiakas oivaltaisi tuhoavansa itsensä) sitä helposti ottaa onkeensa vihjeistä. Mutta joskus terapeutti ei tosiaan täysin hahmota tilannetta, ei osaa arvioida miten päätyy vahvistamaan jotain ilmassa olevaa ajatusta tai kuten vaikka omalla kohdallani, terapeutilla on niin vahvat mielipiteet jostain, että ne puskee läpi kaikesta. Pahinta tietysti jos ei asiakkaana uskalla edes kunnolla tuoda esille tapaamisissa omia voimavarojaan ja osaamistaan, jos pelkää että tulee lytätyksi. Silloin terapeutille voi syntyä kuva todella onnettomasta tapauksesta, vaikka se olisi vain itsensä suojelua. Näin luulen että itselleni kävi ainakin osittain. T. tuo takavasemmalle poistuja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko terapia onnistunut kun olen alkanut ajatella että olen ahdistusherkkä ja siksi psyykkisesti epätasapainoinen persoona. Ja että se on pysyvä ominaisuus ja sen kanssa on vain elettävä. Olen saanut keinoja ahdistuksen kanssa elämiseen mutta yhtä aikaa elämästä on jäänyt paljon pois koska ajattelen että kuormitun ja ahdistun niin paljon että on vain unohdettava esim. lapsihaaveet tai uuden ammatin opiskelu. Eikä tilalle ole löytynyt mitään unelmia jotka toisivat merkityksellisyyttä elämään. Nyt lähinnä ajelehdin ja elelen aika tylsää ja sisällötöntä elämää koska yritän vältellä kuormittavia muutostilanteita. 

Ap

Mitä ne keinot ahdistuksen kanssa elämiseen ovat? Ei kai terapiassa ohjattu tilanteita välttelemään?

Ei ole ohjattu välttämään. Mutta kun kerron että

Terapeutti tarjoaa sinulle hyväksyvää ilmapiiriä. Jos sinä kerrot haluavasi luopua lapsihaaveista, niin terapeutti sanoo, että se on ihan ok valinta. Niin kuin se onkin. Ei jokaisen meistä tarvitse tehdä lapsia.

On sinun vastuullasi kertoa terapeutille, että haluat lapsia, ja että lapsihaaveesta luopuminen ei tee sinua onnelliseksi. Toki terapeutti olisi voinut nuo asiat sinulta varmistaa ennen kuin sanoo, että lapsihaaveesta luopuminen on ok.

Mutta pääsääntöisesti siis terapiassa tuetaan niitä asioita mitä sinä elämässäsi haluat. Jos sinä sanot haluavasi juosta alasti metsässä tai seistä päälläsi kolme päivää, niin terapeutti sanoo niistäkin, että ne ovat ihan ok, koska terapeutti haluaa tukea sinua haaveissasi. Ja jos sinulla on erikoisempia haaveita, niin ei se terapeutilta ole pois tukea sinua niihin. Kunhan ei ole mitään laitonta, tosin en usko, että kaikki terapeutit siitäkään piittaavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko terapia onnistunut kun olen alkanut ajatella että olen ahdistusherkkä ja siksi psyykkisesti epätasapainoinen persoona. Ja että se on pysyvä ominaisuus ja sen kanssa on vain elettävä. Olen saanut keinoja ahdistuksen kanssa elämiseen mutta yhtä aikaa elämästä on jäänyt paljon pois koska ajattelen että kuormitun ja ahdistun niin paljon että on vain unohdettava esim. lapsihaaveet tai uuden ammatin opiskelu. Eikä tilalle ole löytynyt mitään unelmia jotka toisivat merkityksellisyyttä elämään. Nyt lähinnä ajelehdin ja elelen aika tylsää ja sisällötöntä elämää koska yritän vältellä kuormittavia muutostilanteita. 

Ap

Mitä ne keinot ahdistuksen kanssa elämiseen ovat? Ei kai terapiassa ohjattu tilanteita välttelemään?

E

Luulen että mun perusongelma on se etten ylipäätään haaveile paljon mistään. Oon elämässäni paljon vaan ajelehtinut ja päätynyt jonnekin. Tehnyt valintoja sen perusteella että enpä nyt parempaakaan tässä hetkessä keksi. Vähän jopa ajattelen että haaveileminen ajatellaan tärkeäksi koska eletään valintatalo-yhteiskunnassa. Mutta tekeekö haaveileminen ihmiselle oikeasti hyvää vai onko meillä vaan liian paljon aikaa ja mahdollisuuksia elämässä? Ja siksi haaveileminen on ylipäätään mahdollista. Itse koen että valintojen ja mahdollisuuksien määrä on niin iso että on vaikea olla tyytyväinen silloinkaan kun on jo paljon hyvää elämässä. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:No miten terapeutti voisi olla avuksi, jos hän ei ymmärrä asiakastaan lainkaan?

 

Mitä ihmettä? Totta kai terapeutti ymmärtää asiakasta. Hänellä on vuosien mittaan käynyt lukemattomia samanlaisia asiakkaita samanlaisten ongelmien kanssa. Kyllä terapeutti tietää ja ymmärtää miten mielen ongelmat rakentuvat ja miten niitä puretaan. Ja kaiken järjen mukaan näitä asioita terapiasta mennään hakemaan. Silti moni sanoo hakevansa empatiaa.

Ihmisessä on myös tunnepuoli. Jos on kasvanut maailmaan, jossa toiset ihmiset saivat satuttaa eikä kukaan suojellut, kyllä siinä tarvitsee apua lopulta tunnepuolellakin. Esim. itse kävin terapeuttia etsiessäni ensin psykologilla, joka oli itse kuin tunteeton robotti. Ajattelin, että ei kiitos, vastaavanlaista kylmäkiskoista välinpitämättömyyttä olin kokenut elämässäni jo ihan tarpeeksi. Onneksi löytyi lämmin ja sydämellä työtään tekevä terapeutti - mulle ihan vain normaali, inhimillinen ihminen - jolla oli myös vuosikymmenten vankka kokemus työstä.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan käynyt terapiassa. Mutta eräs kaverini on ratkaisukeskeinen terapeutti ja minun on vaikea kuvitella, mitä hyötyä hänestä voi potilailleen olla. Hänellä on ainakin vapaa-ajalla niin järjettömät puheet. Välillä oikein mietin, onko hän todella niin hölmö vai esittääkö vain.

Toinen tuttava on psykiatrinen sairaanhoitaja ja hänellä on vähän sama juttu. Onneksi on jo sen ikäinen, että jää pian eläkkeelle.

Minun hyvin fiksu tuttavani meni terapeutille, kun kohtasi hyvin poikkeuksellisen kriisin. Hän sanoi, että terapeutti kyseli kysymyksiään, ja jokaisen vastauksen jälkeen totesi, että hyvinhän sinulla on asia hallussa, tai että hyvin tiedostat tilanteen ja realiteetit. Lopuksi terapeutti totesi, että ei hänellä taida olla tähän mitään annettavaa.

Eli fiksulle ja järkevälle ihmiselle terapia ei pysty antamaan mitään. En ala arvioimaan johtuuko se siitä, että eivät terapeutit mitään älykköjä ole. Vai johtuuko se siitä, että terapia on tarkoitettu ja toimii vähän yksinkertaisemmille ihmisille.