Miten ihminen voi hankkia toisen lapsen kun yhden kanssa menee kaikki aika ja jaksaminen?

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut kuulla tämän kun mulla oli vauva ja taapero: elämä alkaa helpottua kun pienin täyttää 2 vuotta. Eli jos sen pari vuotta kestää vaikka hammasta purren niin kyllä se siitä sitten pikkuhiljaa kun molemmat on pois vaipoista, syövät itse jne.

Ei se kaikilla niin mene että sitten helpottuu. Päinvastoin, voi olla hirveitä tappeluja ja henkistä & fyysistä väkivaltaa sisaruksilla. Voi miten ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, itse sain kolme lasta viiden vuoden sisään. Ihan hyvin asiat sujuivat. Lapsilla on tietysti myös isä, joka jatkoin ja jakaa puolet kasvatusvastuusta.

Ehtivätkö kaikki saada tarvitsemansa huomion? Miten jaksoit? Anna neuvoja.

Olin kotona yhteensä kahdeksan vuotta heihin keskittyen. Mentyäni töihin isä jakaa puolet vastuusta. Ensimmäiset kolme vuotta nuorimmaisen syntymän jälkeen tuli nukuttua huonosti, kun oli samaan aikaan kaksi vauvaa/ taaperoa.

Liian tarkasti ei kaikkia neuvolan ohjeita muistanut noudattaa. Löysi oman tavan tehdä asiat.

Niin aika oleellinen kohta tuo, että pystyit olla kotona 8 vuotta. Monelle se ei taloudellisesti ole  mahdollista. Työelämä ja kolme lasta = painajainen nykymaailmassa

Eiköhän työn luonnekin vaikuta. Parhaimmillaan työssäkäynti on antoisaa itsensä toteuttamista sekä eläkkeen kartuttamista. Stressaava, eri tavoin raskas tai alipalkattu työ tekee paketista vaikean. Kotiäitiys ei ole kyllä myöskään välttämättä yhtä juhlaa eikä eläkettäkään kartu.

Vierailija kirjoitti:

En mainosta erinomaisuuttani. Päinvastoin. Koko ketjuhan koskee sitä miten vajavainen olen, kun selviän vain yhdestä lapsesta vaikka moni muu näyttää selviävän kahdesta. Ap

Jos todella ihmettelet, miten muut hankkivat useampia lapsia, vaikka sinun on vaikea pärjätä yhdenkin kanssa, ehkä ainoa järkevä päätelmä on, että sinun lapsesi on poikkeuksellisen vaativa. Muiden ei tarvitse nähdä lastensa takia noin paljon vaivaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla vissiin erityislapsi, jos aikaa kuluu päiväkotipalavereihin ja lääkärikäynteihin? Päiväkodilla on keskustelu kahdesti vuodessa. Lääkärissä olen käynyt 5-vuotiaan kanssa kahdesti hänen koko elämänsä aikana. Neuvola on lisäksi kerran vuodessa. Nuo ei kyllä aikaa vie. 

Onneksi olkoon. Mun 4-vuotias sairasti tänä talvena erilaisia infektiotauteja jatkuvasti, lääkärikäyntejä oli 15, ab-kuureja 3. Lisäksi omat taudit siihen päälle, jokuhan niistä aina tarttuukin. En lähtis kuittailemaan kellekään, jos olet itse noin helpolla päässyt.

Tässä on tosiaan vielä tuo, että nuo taudit tarttuu itseenkin. Ja itse kuumeessa ja flunssan takia aivan voimat pois joutuu hoitamaan sairasta lasta. Jotenkin, siis ihan rimaa hipoen pystyy kuumeessa hoitamaan yhtä sairasta lasta. Mutta ei ikinä kahta. Ap

No, minä olin itse kovassa kuumeessa ja flunssassa, kun hoidin kolmea sairasta lasta. Ihmeesti sitä vaan jaksaa, kun on pakko.

Vierailija kirjoitti:

Olen tullut siihen tulokseen, että aktiiviset, huomiota ja seuraa vaativat lapset on usein älykkäämpiä. Kun ympärillä olevia lapsia on seurannut niin ns. "helpot lapset" on myös muutenkin hitaita ja yksinkertaisia.

Aika erikoinen havainto. Omassa lähipiirissä (omat lapset, sisarusten lapset, kavereiden lapset) suurin osa lapsista on ollut melko helppoja. Yksikään ei ole ollut millään tavalla hidas tai yksinkertainen. Olen jo sen verran vanhempi, että moni noista lapsista on jo aikuinen ja joillakin on jo omiakin lapsia. Eivät taida olla mitenkään hitaita ja yksinkertaisia, sillä jokseenkin kaikilla on korkeakoulututkinto (mm. opettaja, DI, lääkäri, ekonomi) tai muu vaikkapa AMK-tutkinto.

Se lapsi ei niin paljon huomiota tarvitse - jos ei ole nepsy tai sitten joku vakava sairaus. Mietipä niitä perheitä joissa lapsia on 5-6, ennen kymmenenkään ei ollut  harvinaisuus. Omat vanhempani olivat todella isoista perheistä ja sieltä vanhimmasta päästä sisarusparvea. Kummasti vaan heistä kaikista tuli ihan täyspäisiä aikuisia, osa menestyi todella hyvin elämässään.

Esikoisen kanssa menee muutenkin aina eniten aikaa. Toisen lapsen kohdalla olet jo paljon rutinoituneempi etkä stressaa joka asiasta. Tätä kutsutaan ammattitaidoksi tai henkisesti kasvamiseksi.

Ehkä tuohon vanhemmuuteen muutenkin ladataan nykyään mitä ihmeellisempiä paineita ja vaatimuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus on aivan pasketta just siksi, että on mammoja, jotka vaan TIETÄÄ, miten asiat tehdään, koska heillä on toiminut homma niin, ja sitten valitsevat lempeyden ja uteliaisuuden sijaan ilkeyden toisia kohtaan.

Lapset ovat erilaisia. Se, mikä teillä on toiminut ei ole universaali totuus.

Hävetkää, syyllistäjämutsit!

Ymmärrän kritiikin, jos yhden (vieläpä helpon) lapsen vanhempi alkaa neuvoa, mutta jos kyse on monen lapsen vanhemmasta, hän todennäköisesti tietää oikein hyvin, että lapset ovat erilaisia. Hän myös todennäköisesti tietää, että vanhempien ei tarvitse olla täydellisiä ja jostain pitää tinkiä, jos aika ei riitä.

Ehkä perheessä sitten vaikkapa siivotaan vähän harvemmin, käytetään samoja vaatteita vähän pitempään, syödään useammin samaa ruokaa, luovutaan vanhempien harrastuksista ja iltamenoista (ainakin sellaisista, joita ei voi harrastaa kotona).

Ymmärrän kyllä, että jotkut lapset ovat poikkeuksellisen vaativia, mutta sellaisia tapauksia on oikeasti paljon vähemmän kuin ihmiset luulevat. Paljon useammin kyse on ihan oikeasti vain vanhempien kokemuksen puutteesta ja siitä, että yritetään olla tarpeettoman täydellisiä.

Jaa a

Vierailija kirjoitti:

Se lapsi ei niin paljon huomiota tarvitse - jos ei ole nepsy tai sitten joku vakava sairaus. Mietipä niitä perheitä joissa lapsia on 5-6, ennen kymmenenkään ei ollut  harvinaisuus. Omat vanhempani olivat todella isoista perheistä ja sieltä vanhimmasta päästä sisarusparvea. Kummasti vaan heistä kaikista tuli ihan täyspäisiä aikuisia, osa menestyi todella hyvin elämässään.

Esikoisen kanssa menee muutenkin aina eniten aikaa. Toisen lapsen kohdalla olet jo paljon rutinoituneempi etkä stressaa joka asiasta. Tätä kutsutaan ammattitaidoksi tai henkisesti kasvamiseksi.

Ehkä tuohon vanhemmuuteen muutenkin ladataan nykyään mitä ihmeellisempiä paineita ja vaatimuksia.

Niissä vanhan ajan suurperheissä oli nuorimman ja vanhimman lapsen välillä suuri ikäero, kun nuorena aloitettiin ja menopaussiin asti jatkettiin. Eivät ne äidit kymmentä pientä lasta yhtä aikaa hoitaneet. Isosisko(t) kasvatti nuorimmaiset. Ja oli myös paljon enemmän tätejä, setiä ja serkkuja ympärillä, joskus isomummokin. Sitäpaitsi pidettiin luonnollisena, että joskus joku lapsi kuolee tapaturmaisesti. On tämän 'nykyajan hyysäyksen' tulosta, että hukkumiset ym. ovat harvinaistuneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tullut siihen tulokseen, että aktiiviset, huomiota ja seuraa vaativat lapset on usein älykkäämpiä. Kun ympärillä olevia lapsia on seurannut niin ns. "helpot lapset" on myös muutenkin hitaita ja yksinkertaisia.

Aika erikoinen havainto. Omassa lähipiirissä (omat lapset, sisarusten lapset, kavereiden lapset) suurin osa lapsista on ollut melko helppoja. Yksikään ei ole ollut millään tavalla hidas tai yksinkertainen. Olen jo sen verran vanhempi, että moni noista lapsista on jo aikuinen ja joillakin on jo omiakin lapsia. Eivät taida olla mitenkään hitaita ja yksinkertaisia, sillä jokseenkin kaikilla on korkeakoulututkinto (mm. opettaja, DI, lääkäri, ekonomi) tai muu vaikkapa AMK-tutkinto.

Olen eri, mutta olen myös huomannut, ettei lapsen älykkyys ole tae kiltteydestä, rauhallisuudesta tai helppoudesta. 

Ap on säälittävä äitiyden ylisuorittaja.

Vierailija kirjoitti:

Ajatteleeko vähän sairastavien lasten vanhemmat useinkin, että se on heidän omaa ansiotaan, että lapsi ei ole usein kipeänä?

Ihmisen immuunipuolustusta pystyy buustaamaan. Niin lapsen kuin aikuisenkin. Ei mitään rakettitiedettä. Ja jokainen antibioottikuuri heikentää sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatteleeko vähän sairastavien lasten vanhemmat useinkin, että se on heidän omaa ansiotaan, että lapsi ei ole usein kipeänä?

Kyllä ajattelen, että ei ole sattumaa, että meillä on sairastettu vähän. Olen aina noudattanut hyvää hygieniaa. On perheitä, joissa esim juodaan samasta pullosta, maistetaan ruokaa omalla lusikalla, ei pestä usein käsiä ja pyyhkeetkin ovat likaisia jne. Ja flunssia ja mahatauteja on paljon, ja ne kiertävät usein koko perheen. Myös lapsilla on reikiä hampaissa, koska ei välitetä ohjeista, miten estää karieksen tarttuminen,

Sut varmaan haluaa jokainen lapsiperheellinen tuttusi käymään kylässä.

Vierailija kirjoitti:

Ajatteleeko vähän sairastavien lasten vanhemmat useinkin, että se on heidän omaa ansiotaan, että lapsi ei ole usein kipeänä?

En minä ainakaan ajattele. Lähinnä kiittelee hyvää tuuria, kun lähipiirissä on niitäkin, jotka ravaa jatkuvasti lääkärissä kaikenmaailman infektioista edelleen, kun lapset ovat 9-15-vuotiaita.

Minun lapsi ei sairastanut, eikä vieläkään. Mutta hänellä on sen tason unihäiriö, että en vuosien valvomisen jälkeen edes haaveillut toisesta. Halusin vaan nukkua. Mutta samalla tavalla muuten monet hyväunisten lasten vanhemmat kuvittelee, että he vaan ovat opettaneet lapsen nukkumaan niin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tullut siihen tulokseen, että aktiiviset, huomiota ja seuraa vaativat lapset on usein älykkäämpiä. Kun ympärillä olevia lapsia on seurannut niin ns. "helpot lapset" on myös muutenkin hitaita ja yksinkertaisia.

Aika erikoinen havainto. Omassa lähipiirissä (omat lapset, sisarusten lapset, kavereiden lapset) suurin osa lapsista on ollut melko helppoja. Yksikään ei ole ollut millään tavalla hidas tai yksinkertainen. Olen jo sen verran vanhempi, että moni noista lapsista on jo aikuinen ja joillakin on jo omiakin lapsia. Eivät taida olla mitenkään hitaita ja yksinkertaisia, sillä jokseenkin kaikilla on korkeakoulututkinto (mm. opettaja, DI, lääkäri, ekonomi) tai muu vaikkapa AMK-tutkinto.

Onhan niitä opettajia ja lääkäreitäkin moneen junaan, eivätkä kaikki ole työpaikallaan niitä pidetyimpiä.

Seurallinen, reipas ja aikaansaava tyyppi tekee useammankin ihmisen työt ja viihdyttää ja jututtaa tauoilla muita, kun itsekseen hiljaa piipertelevä, ei koskaan toisille mitään oma-aloitteisesti puhuva saati sitten keskusteleva työntekijä nostaa saman palkan itseensä tyytyväisenä, kun on äitinsä mielestä niin helppo ja mukava ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatteleeko vähän sairastavien lasten vanhemmat useinkin, että se on heidän omaa ansiotaan, että lapsi ei ole usein kipeänä?

Kyllä ajattelen, että ei ole sattumaa, että meillä on sairastettu vähän. Olen aina noudattanut hyvää hygieniaa. On perheitä, joissa esim juodaan samasta pullosta, maistetaan ruokaa omalla lusikalla, ei pestä usein käsiä ja pyyhkeetkin ovat likaisia jne. Ja flunssia ja mahatauteja on paljon, ja ne kiertävät usein koko perheen. Myös lapsilla on reikiä hampaissa, koska ei välitetä ohjeista, miten estää karieksen tarttuminen,

Jaa, meillä ei mitään neuroosihygieniaa ole noudatettu. Pyyhkeet on välillä likaisia ja käsiä pestään lähinnä ulkoa tultua ja vessakäynnillä. Lapsi ei ole ikinä kipeä. 

No, olet varmasti jo saanut kaikki nämä vastaukset mitä minäkin annan, mutta toinen lapsi kai usein hankitaan koska 1) sitä haluaa kokea raskauden ja vauva-ajan uudestaan 2) sitä haluaa tarjota esikoiselle sisarussuhteen. Itselläni on kaksi lasta. Toinen lapsi ei tuplaa tarvittavia resursseja, etenkin jos ikäero on isompi (meillä 4v). Ollaan opittu paljon esikoisesta ja oltu rennompia toisen lapsen kanssa. Toinen lapsi on myös ollut joissain asioissa selvästi helpompi toistaiseksi. Lapsista on jo varhain seuraa toisilleen, ainakin isompi voi viihdyttää pientä. Itse asiassa joiltain osin sitovuus siis vähenee. Lapsiperhe-elämä myös pyörii aika samalla sapluunalla lasten määrästä riippumatta: syömiset, pyykit, aamu- ja iltahommat eivät vie tuplaresursseja kahden lapsen kanssa verrattuna yhteen lapseen. Toinen lapsi myös usein tasaa vanhempien välistä työnjakoa, mikä vähentää äidin kuormaa. Suosittelen toista lasta. :)

Minulle ainoan lapseni vauva-aika ja koko sen jälkeinen aika kouluun saakka oli todella rankkaa ja raskasta. Lapsi ei nukkunut kuin lyhyissä pätkissä, herätti minua pitkin yötä vielä eskarilaisenakin, syömiset takkusi kun lapsi nirsoili kaikesta ja jotenkin aivan kaikki oli todella vaikeaa ja minulle uuvuttavaa. Tein kaikkeni että saisin lapsen nukkumaan paremmin, syömään paremmin ja asiat sujumaan paremmin. Pyysin avuksi erikoislääkärit ja neuvolat ja psykologit ym, mutta silti lapsi ei vain nukkunut eikä syönyt ja kaikki oli hyvin vaikeaa. Ja itkin öisin uupuneena kun en saa asioita onnistumaan. Molemmat isoäidit kävi säännöllisesti minua syyllistämässä siitä miten teen kaiken väärin kun lapsi on tuollainen ja olen kasvattanut hänestä hankalan. Eskarivuonna kuitenkin alkoi käydä ilmi, että lapsi on nepsy, hänellä on poikkeavuutta monessa nepsypuolen asiassa vaikka onkin älykäs. Ja tästä löytyi vihdoin selitys sille miksi lapsi ei nuku ja miksi kaikki on todella hankalaa vaikka miten kaikkeni yritän uupumukseen asti. Lapset on erilaisia. Terve ja helppo lapsi on aika eri asia kuin tällainen.

Musta on täysin vastuutonta suositella kenelläkään yhtä lasta tai kahta tai kolmea tai yhtään mitään. Sitä ei kukaan tiedä, millainen lapsi sieltä tulee, ja perheiden voimavarat ja tukiverkostot ovat hyvin erilaisia. Myös kahden vanhemman perheiden työnjako ei todellakaan aina toimi asiallisesti.

Aina voi sanoa, että "meille tämä oli hyvä" ja muistaa hiljaa mielessään, kuinka onnekas on.

Meillä lapsi nukkui ensimmäisen kokonaisen yön 3-vuotiaana. Alkoi nukkumaan säännöllisesti kokonaisia öitä 6-vuotiaana. Oli super aktiivinen lapsi. Oppi reilusti alle 1-vuotiaana kävelemään ja kiipesi joka paikkaan mihin pääsi. Siis ruokapöydälle, kirjahyllyyn, kissanpuuhun, tiskipöydälle jne. Ei voinut hetkeksikään jättää silmistään ennen kuin oli ehkä 3-vuotias ja alkoi enemmän leikkimään leluilla. Lopetti päiväunet 1,5-vuotiaana. Ei nukkunut siis päivällä eikä yöllä vaan veti duracel-pupuna ympäriinsä. Ulkoiltiin 4h päivässä, oli neuroottisen tarkat rutiinit, mutta silti tuo lapsi ei väsynyt ikinä. Olin ihan älyttömän poikki eikä käynyt mielessänikään, että olisin halunnut toisen.

Nyt on lähes yläkoululainen ja nukkuminen on ongelma edelleen. Onneksi muuten on rauhoittunut ja kanavoi sitä energiaansa urheiluun ja luoviin juttuihin.