Miten ihminen voi hankkia toisen lapsen kun yhden kanssa menee kaikki aika ja jaksaminen?

Ap, nykyisin on todella paljon yksilapsisia perheitä. Pystyn helposti nimeämään 20 yksilapsisia perhettä, vaikka meidän tuttavapiiri ei ole edes kovin laaja. Voit ihan hyvällä omallatunnolla todeta, että tämä oli tässä. Ei sinun tarvitse jaksaa enempää kuin jaksat. Itse en ole tavannut yhtään yhden lapsen perhettä, jossa vanhemmat helikopteroisi sen yhden ympärillä, niin kuin tässä keskustelussa on väitetty. Toki niissä on aikaa keskittyä lapseen enemmän ja ottaa juuri sen lapsen tarpeet ja kiinnostuksen kohteet huomioon, mutta enpä tiedä onko se huono asia.

En tiedä minkä ikäinen lapsesi on, mutta elämä kyllä helpottaa jossain vaiheessa. Luultavasti heti jo vähän, kun päätät, että tämä on ainutkertainen kokemus ja jokainen vaihe tarvitsee käydä läpi vain sen kerran ja vain yhden lapsen kanssa. Ja kun lapsi vähän kasvaa, sen kanssa voi tehdä vaikka ja mitä kivaa yhdessä. Ja jokaisessa ikävaiheessa voi keskittyä vain siihen, mistä lapsi on silloin kiinnostunut.

Minusta on aika sairas ajatus, että vanhempien pitäisi vetää itsensä ihan piippuun ja vaan jotenkin pärjätä, että voisivat tehdä useamman lapsen. Tässä keskustelussa ja muutenkin laajemmassa keskustelussa näkee paljon sitä argumenttia että kyllä mekin jotenkin pärjättiin. Meillä vanhemmillakin on vain yksi elämä ja myös meidän tunteilla ja jaksamiselle on väliä. Enkä nyt ihan oikeasti usko, että on sen arvoista vetää vuosia jaksamisen äärirajoilla ja unohtaa omat harrastukset ja oma itsensä, että saa vaan lapselle sisaruksen, vaikka ei oikeasti jaksaisi. Ja lapsellekin on parempi, että vanhempi kuuntelee omaa jaksamistaan ja toimii sen mukaan.

Toivottavasti ap palaa vielä tähän keskusteluun ja näkee nämä viestit. Täällä on paljon tukea ja ymmärrystä myös. Facebookissa on muuten paljon one and done-ryhmiä, joissa on ympäri maailman vanhempia, jotka ovat päättäneet tehdä vain yhden lapsen. Sieltä saa hyvin vertaistukea. Itse luin ja kirjoittelin siellä paljon lapsen ollessa pienempi. Nykyisin vähemmän. Mutta hyviä ryhmiä ovat.

Uuvattien ei kannata lisääntyä kun ei osaa niin ei osaa. 

Vierailija kirjoitti:

Uuvattien ei kannata lisääntyä kun ei osaa niin ei osaa. 

Toivottavasti sitten olet tajunnut olla lisääntymättä.

Minulle on useampi vanhempi nainen sanonut, että kunpa itsekin olisi uskaltanut tehdä vain yhden ja että eivät olisi halunneet enempää. Toki eivät nyt jo olemassa olevia lapsia vaihtaisi mihinkään, mutta aikanaan ovat esikoisen jälkeiset lapset tehneet vain ulkoisesta paineesta, kun ei ole ollut ok tehdä vain yhtä.

Se paine oli kova vielä 2013, kun sain lapseni. Todella pitkään sain kuunnella syyllistystä. Ja juurikin tuota, että pitää vaan jaksaa. Siis miksi hitossa pitäisi vetää itsensä ihan äärirajoille ja tehdä lisää lapsia, jos tuntee itse, että raja menee tässä? Olen parin velan kanssa jutellut aiheesta ja yksilapsisten painostus lisääntymiseen on melkein kovempaa kuin kokonaan lapsettomien. Kummassakaan tapauksessa en ymmärrä miksi muita kiinnostaa niin paljon toisten lisääntyminen.

Kaksi aikuista ja hommat jaetaan. Päiväkotipalavereita ei ole usein. Ruokaa pitää siltikin tehdä, pyykkiä pitää siltikin pestä. Päiväkoti kuskaukset jaetaan. Lapsia kun on useampia,niin minun mielestä se vaan helpottuu se arki kun he leikkivät yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Mä ajattelen niin, että luonto kertoo mulle, että meidän perheen hyvä lapsiluku on yksi sillä tavoin, että lapseni temperamentti vaatii multa kaiken energian. Hän on upea, mutta hän oli jo vauvana ihan äärimmäisen vilkas. Kaikki taidot on opittu erittäin varhain, ja meno ei lopu koskaan. Muistan alkuvaiheet, kun katselin muiden vauvoja vauvakerhossa, ja mietin, että ovatko ne edes elossa, kun möllöttelivät vaan. Omani harjoitteli ryömimistä siinä vaiheessa kun toiset availivat silmäluomiaan. Ja juttua on riittänyt tauotta päivästä 1 saakka, ja nukkumaan oppi 2-vuotiaana. Tiedän, että useimmat vanhemmat kokevat, että unet on huonoja, mutta puhun nyt ihan eri asiasta. Siitä, että lepoa ei ole koskaan.

Minulla myös muisto vauvamuskarista kun kaikki muut vauvat möllötti selällään ja oma samanikäinen pyöri kuin tuuliviiri ja yritti kääntyä ja nähdä kaikki. Sitä seurasi villi taaperokausi, ei todellakaan pysynyt missään rattaissa ikinä vaan halusi vaan juosta ja kiipeillä. Nyt rauhallinen ja fiksu 11 vee. Mutta kyllä oli kova meno aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi aikuista ja hommat jaetaan. Päiväkotipalavereita ei ole usein. Ruokaa pitää siltikin tehdä, pyykkiä pitää siltikin pestä. Päiväkoti kuskaukset jaetaan. Lapsia kun on useampia,niin minun mielestä se vaan helpottuu se arki kun he leikkivät yhdessä.

Tai sitten yrittävät tappaa toisiaan 24/7. Meillä on seinänaapurissa tällaiset sisarukset. Toinen jo yläkoulussa, mutta se meno vaan jatkuu. Ikinä en jaksaisi tuollaista kotonani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ajattelen niin, että luonto kertoo mulle, että meidän perheen hyvä lapsiluku on yksi sillä tavoin, että lapseni temperamentti vaatii multa kaiken energian. Hän on upea, mutta hän oli jo vauvana ihan äärimmäisen vilkas. Kaikki taidot on opittu erittäin varhain, ja meno ei lopu koskaan. Muistan alkuvaiheet, kun katselin muiden vauvoja vauvakerhossa, ja mietin, että ovatko ne edes elossa, kun möllöttelivät vaan. Omani harjoitteli ryömimistä siinä vaiheessa kun toiset availivat silmäluomiaan. Ja juttua on riittänyt tauotta päivästä 1 saakka, ja nukkumaan oppi 2-vuotiaana. Tiedän, että useimmat vanhemmat kokevat, että unet on huonoja, mutta puhun nyt ihan eri asiasta. Siitä, että lepoa ei ole koskaan.

Minulla myös muisto vauvamuskarista kun kaikki muut vauvat möllötti selällään ja oma samanikäinen pyöri kuin tuuliviiri ja yritti kääntyä ja nähdä kaikki. Sitä seurasi

Meillä myös tällaista. Meidän vauva kannatteli päätään jo synnärillä. Kääntyi mahalleen alle 3kk, nousi itse istumaan 5kk iässä, konttasi ja nousi seisomaan 6kk iässä. Otti ensimmäiset askeleet 8kk iässä ja 9kk iässä jo juoksi. En viitsinyt edes käydä missään vauvaharrastuksissa, kun ei niistä tullut mitään. 10kk ikäinen lähti kiipeämään puolapuita ylös, kun muut muskarissa istui rauhallisina. Ja ärsytti se muiden ihastelu miten taitava lapsi oli, kun itse oli ihan poikki sen jatkuvan vahtimisen kanssa.

En tehnyt toista, kun en voinut olla 100% varma, että saisin toisella yrittämällä sellaisen möllöttäjän. 

Vierailija kirjoitti:

Kaksi aikuista ja hommat jaetaan. Päiväkotipalavereita ei ole usein. Ruokaa pitää siltikin tehdä, pyykkiä pitää siltikin pestä. Päiväkoti kuskaukset jaetaan. Lapsia kun on useampia,niin minun mielestä se vaan helpottuu se arki kun he leikkivät yhdessä.

Ap:n tapauksessa isä ei taida osallistua. Ja muutenkin kaksi menee siinä missä yksikin ja ne leikkii sitten kahdestaan ovat vanhemmuuden suurimpia valheita. Kukaan joka on nähnyt sekä yksilapsisia että monilapsisia perheitä (ja on rehellinen itselleen ja muille) ei lähde väittämään, että useamman kanssa olisi helpompaa ja vähemmän työtä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ajattelen niin, että luonto kertoo mulle, että meidän perheen hyvä lapsiluku on yksi sillä tavoin, että lapseni temperamentti vaatii multa kaiken energian. Hän on upea, mutta hän oli jo vauvana ihan äärimmäisen vilkas. Kaikki taidot on opittu erittäin varhain, ja meno ei lopu koskaan. Muistan alkuvaiheet, kun katselin muiden vauvoja vauvakerhossa, ja mietin, että ovatko ne edes elossa, kun möllöttelivät vaan. Omani harjoitteli ryömimistä siinä vaiheessa kun toiset availivat silmäluomiaan. Ja juttua on riittänyt tauotta päivästä 1 saakka, ja nukkumaan oppi 2-vuotiaana. Tiedän, että useimmat vanhemmat kokevat, että unet on huonoja, mutta puhun nyt ihan eri asiasta. Siitä, että lepoa ei ole koskaan.

Minulla myös muisto vauvamuskarista kun kaikki muut vauvat möllötti selällään ja oma samanikäinen pyöri kuin tuuliviiri j

Ymmärrän täysin. Ihan arpapeliä mitä sieltä tulee. Kirjoitin tuon kommentin siis. Meillä toka lapsi oli vähän rauhallisempi, mutta itseasiassa hän oli melkein vahinko. Tai sai tulla jos oli tullakseen, ekaa kun yritettiin tosi pitkään. En varmaan olisi uskaltanut "tekemällä tehdä" tokaa eli luonto sai päättää.

Ainoa mikä meidät pelasti on se, että lapset alkoivat nukkua täysiä yöunia jo tosi pieninä vauvoina. Saattaa olla pulloruokinnan ansiota tai sit vaan tosi hyvä tuuri. Hyvän vanhemmuuden kanssahan sillä ei ole mitään tekemistä. Ihan tuurista kiinni, meillä meni näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi aikuista ja hommat jaetaan. Päiväkotipalavereita ei ole usein. Ruokaa pitää siltikin tehdä, pyykkiä pitää siltikin pestä. Päiväkoti kuskaukset jaetaan. Lapsia kun on useampia,niin minun mielestä se vaan helpottuu se arki kun he leikkivät yhdessä.

Ap:n tapauksessa isä ei taida osallistua. Ja muutenkin kaksi menee siinä missä yksikin ja ne leikkii sitten kahdestaan ovat vanhemmuuden suurimpia valheita. Kukaan joka on nähnyt sekä yksilapsisia että monilapsisia perheitä (ja on rehellinen itselleen ja muille) ei lähde väittämään, että useamman kanssa olisi helpompaa ja vähemmän työtä.

Ei kyse ole vähemmästä työstä vaan siitä miten se kokee. Itsellä 5 lasta ja rankinta muistoissa esikoisen vauvavuosi. Oli päiviä, jolloin en päässyt lapsen kanssa edes ulos (kun kitisevää lasta piti kanniskella koko ajan) ja mies löysi sekä lapsen että äidin parkuvana töistä tullessaan. No, mukana kai oli jonkinasteinen synnytyksen jälkeinen masennus, jota en silloin tajunnut. Nuorempien lasten kohdalla pystyin suhtautuman asioihin erilailla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksi aikuista ja hommat jaetaan. Päiväkotipalavereita ei ole usein. Ruokaa pitää siltikin tehdä, pyykkiä pitää siltikin pestä. Päiväkoti kuskaukset jaetaan. Lapsia kun on useampia,niin minun mielestä se vaan helpottuu se arki kun he leikkivät yhdessä.

Tai sitten yrittävät tappaa toisiaan 24/7. Meillä on seinänaapurissa tällaiset sisarukset. Toinen jo yläkoulussa, mutta se meno vaan jatkuu. Ikinä en jaksaisi tuollaista kotonani. 

Oletkohan meidän naapuri :D

Meidän lapset on aina joko parhaat kaverit tai pahimmat viholliset. Ei mitään keskitietä. Tyttöjä ovat 2 vuoden ikäerolla. Mutta en silti vaihtaisi mihinkään!

Isät harvemmin valittaa, että useamman lapsen kanssa olisi rankkaa. Valittavat ainoastaan sitä, että heidän omat tarpeensa eivät tule huomioiduiksi tarpeeksi.

Eli olkaa isä-vanhempia, niin useampikin lapsi tosi jees.

Vierailija kirjoitti:

Toiset meistä tekee ja toiset valittaa. Näinhän se on töissäkin. Jotkut vaan ovat aikaansaavempia kuin toiset. 

Toinen juttu, mistä ei saa puhua on geenit. Minulla oli "kaksi vaihtoehtoa" lasteni isäksi. Toisella ulkonäköä, flirttiä, lihaksia ja autoa. Toinen fiksu, rauhallinen, säästäväinen opiskelija.

Kukin voi miettiä mikä ero suurella todennäköisyydellä on näiden herrojen jälkikasvulla.

Elämä on täynnä valintoja, joista olet itse vastuussa.

Juuh. Tiedätkö, sekä minä että puoliso ollaan rauhallisia, hyvin käyttäytyviä, tasapainoisia, korkeakoulutettuja, töissä käyviä, fiksuja ihmisiä. Jälkikasvu on silti vauhdikasta, villiä, neurokirjolla. Näinkin voi käydä. Kaikki elämässä ei ole hallittavissa. Toisille se käy selväksi tässä kohtaa, toisille jossain toisessa. 

Yksilapsisten perheiden lapset ovat jotenkin tosi intensiivisiä ja kuormittavia. Ehkä se johtuu just siitä, että saavat niin paljon huomiota. Monilapsisuus tasoittaa tuota.

Vierailija kirjoitti:

"ei nousta vielä. Lapsi alkoi nukkua kahdeksaan. Kannattaa kuulemma kokeilla. XD XD XD"

Aaahahahahhaaaa :D! Ai niiiiin! Te ette olleet tajunneet SANOA sille lapselle, että nuku kahdeksaan! Olittepa hölmöjä. Ai että, nää neuvot on niin parhaita. T. nimim. kokonainen erikoissairaanhoidon armeija opetti lapselleni tuloksetta, että aamu ei ala 4.30.

Kyllä vain! Onneksi hän katsoi itsensä päteväksi neuvomaan XD XD

Vierailija kirjoitti:

Yksilapsisten perheiden lapset ovat jotenkin tosi intensiivisiä ja kuormittavia. Ehkä se johtuu just siitä, että saavat niin paljon huomiota. Monilapsisuus tasoittaa tuota.

Vai jäävätkö perheet yksilapsisiksi siitä syystä, että se yksi lapsi on intensiivinen ja kuormittava? 

Samoja ajatuksia. Meillä myös ehkä keskimääräistä älykkäämpi lapsi. Molemmat vanhemmat ollaan myös (korkeastikoulutettuja ja pitkälle lukeneita, mutta rauhallisia jne) ja älykkyys on tutkimusten mukaan vahvasti geneettistä. Lapsi on huomiota vaativa ja nimenomaan ollut vähän erilainen kun moni muu. Aika monen lapsen kanssa ei pääse sellaiseen aitoon keskusteluun ja oma lapsi on ns. Kylttymättömän kiinnostunut kaikesta ja haluaa oppia kaiken ja tavallaan myös tylsistyy helposti. Olen kanssa miettinyt jos olisi ns. Normaali lapsi joka tyytyy vähään ja leikkii vaikka yksinkertaisiakin leikkejä pitkään niin olisi varmaan helpompaa. 

Vierailija kirjoitti:

Yksilapsisten perheiden lapset ovat jotenkin tosi intensiivisiä ja kuormittavia. Ehkä se johtuu just siitä, että saavat niin paljon huomiota. Monilapsisuus tasoittaa tuota.

Ne monilapsisten perheiden lapset hakee aina minulta (yhden lapsen äiti) huomiota. Varmaan näkevät miten kommunikoin oman lapsen kanssa ja sitten roikkuvat minussa ja juttelevat, kun eivät omilta vanhemmilta huomiota saa. Ei se, että perheessä on monta lasta, vähennä lasten huomion tarvetta. Lapset vaan oppivat, että vanhemmilta sitä ei ainakaan saa.

Oma lapsi on jo iso, mutta näin on ollut aina. Nykyisinkin monet jo teini-ikäiset lapsen kaverit juttelee kaikkea minulle esim. lapsen harrastuksen tapahtumissa ja muualla. 

Olisi pitänyt jättää yhteen. "Olis sitten leikkikaveri kotona". Pieni ikäero, vasta esikoisen kasvaessa selvisi, että olisi sopinut luonteeltaan paremmin ainoaksi lapseksi. Saattaa olla osansa silläkin, että toinen lapsi olikin vaikeasti vammainen erityislapsi. Koko elämä muuttui, lopullisesti.