Miksi lopetit yhteydenpidon pitkäaikaisiin lapsuuden/nuoruuden ystäviin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se vain jäi, kun aloimme olla vähän eri elämäntilanteissa. Olemme miehiä ja porukka alkoi lisääntyä osa  noin kaksvitosena ja osa nelikymppisenä ja sitten osa alkoi olla eri yhteiskunnallisista tehtävissä ja työuralla osa johtotehtävissä ja osa ns. kuraportaassa. Nyt olemme ensi kesälle suunnittelemassa tapaamista pitkän tauon jälkeen. 

Tapaaminen tulee olemaan perseestä.

 

Voi olla, onko kokemusta? Miksi se olisi sieltä, minne ei päivä paista? Tuo, joka kirjoitti kommentin, johon kommentoit.

Koska johtoporrasporukalla on asennewamma

Sairastuin vaikeasti, ja minulla oli täysi työ pitää pakka koossa kasvattaessani ja kouluttaessani lapseni. En yksinkertaisesti jaksanut ihmisten loputtomia duunijuttuja ruuhkavuosina, kun itse seilasin sairaalan ja kodin väliä. Samalla yksinäisyyteen tottui, enkä enää edes osaa nauttia seurasta, enkä olla ystäväkään.

Menimme eri lukioihin ja huomasin että yhteydenpito oli yksipuolista. Lisäksi huomasin, että minusta puhuttiin omituisesti, alentuvasti. En tunnistanut itseäni jutuista. Totesin etten tarvitse tuollaista ylimielistä porukkaa elämääni, löysin uusia parempia kavereita. En ole katunut!

Ei mitään erikoista syytä. Perhe-elämästä tuli itselleni tärkeämpää ja samalla kaverit vähitellen jäi taustalle. Lopulta ei oltu enää tekemisissä. Pari vuotta sitten näin sattumalta entistä läheistä ystävää ja siinä kyllä huomasi miten erilaisiksi olimme tulleet. Hän eli edelleen siellä 20 vuoden takaisessa todellisuudessaan, ei puolisoa, ei lapsia, ei mitään pysyvää. Itselläni puoliso, lapsi ja pysyvyys tärkeimpänä. Puoli tuntia kun oli juteltu molemmat taisi tajuta tämän eron meidän välillä. Oli puhe että nähdään taas, mutta kumpikaan ei ole soitellut ja olen siitä helpottunut. Mitään pahaa en halua sanoa, ollaan vaan nykyään niin erilaisia.

Lapsuuden kavereilla luonne muuttui jyrkästi 2x -ikävuosilla. Yleisellä tasolla mammonajahtiin ryhtyminen oli se joka sekoitti päät. Muutokset olivat rajuja. Köyhäilijästä ökyilijäksi, normaaliluonteisesta tavattoman ahneeksi. Jollekulle rahan ansaitsemisesta muodostui tärkein ja ylin päämäärä elämässä. Yhteiset kiinnostuksen kohteet ja puheenaiheet loppuivat. Eräs nuoruuden kaveri katkeroitui muille oman käyttäytymisensä seurauksena. Lievästi vahingoniloisena todettakoot että kukin sai sen loogisesti odotettavissa olevan kohtalon mihin elämässään keskittyi.

Muutin toiselle paikkakunnalle, ja entinen paras kaveri lakkasi pitämästä yhteyttä. Itse yritin kaksi vuotta soitella ja kysellä kuulumisia, mutta kun vastavuoroisuus loppui niin ystävyys hiipui. Viimeinen tikki oli se kun järjestin ensimmäisen kerran aikuiselämäni aikana syntymäpäiväjuhlat itsellesi kutsuen myös tämän entisen parhaan kaverini, hän teki oharit. Oli kertonut mulle kellonajan jolloin tulee junalla lähikaupunkiin ja kun olin hakemassa eikä näkynyt, ei vastannut viestiin tms.

Tosi kivaa ajella kesken juhlien kymmeniä kilsoja junalle hakemaan ihmistä joka ei ole tulossa. Se oli viimeinen niitti arkkuun, enää en pidä yhteyttä.

P.s. juhlat olivat rennot ja ikimuistoiset ihanien ihmisten kanssa, niistä itsestään hyvä muisto!

Jatkuva myöhästely tapaamisiin ja omituinen tiuskiva käytös. Lisäksi erilaiset maailmanpoliittiset näkemykset.

Kaikki opiskeluajan kaveriporukkaani kuuluneet pariutuivat/perheellistyivät - paitsi minä. Kyllästyin olemaan se irtonainen pyörä jonka "yksinäisyys" alkoi olla se jatkuva säälittelyn ja vitsailun aihe. Muilta osin kaverit olivat mahtavia tyyppejä, siksi erkaannuin heistä vähän vaikeana. Mutta minä en halunnut parisuhdetta silloin - enkä halua vieläkään, tuskin koskaan. Miksi minun pitäisi sitä selitellä kenellekään.

M

Vierailija kirjoitti:

Aluksi lähti kaverit. Sitten yhteys omiin muihin sukulaisiin ja lopulta vanehmpiin ja sisaruksiin.

Työelämä teki sen ja uupumus. Myös tärkein tekijä oli pitkät välimtkat ja työelämästä saatava rahan pienuus.

Ei ollut varaa tuhlata junalippuun tai bussilippuihin rahaa.

Työelämä vei kaiken. Seuravaksi meni välit omiin lapsiin pikkuhiljaa. Vielä pikkulapsi vaiheessa oltiin kuin paita ja peppu.

Ei enää jaksanut lähteä puistoon tai ulkoilemaan töiden jälkeen. Liian pitkiä päiviä.

Sitten meni lopulta välit vaimoon kun ei jaksanut töiden jälkeen.

Totuus on kuitenkin että vaimo ei olisi jaksanut minua myöskään työttömänä, kun sitten olisin jaksanut olla ihminen heille.

Eli tuho oli väistämätön. Muistakaa perustulo ja kannattakaa sitä kun haluatte hyvää.

Kuulostat kyllä tosi rasittavalta tyypiltä. Jos välit menee kaikkiin ihmisiin, syy löytyy peilistä. Rankan työpäivän jälkeen ulkoilu lasten kanssa piristää. Sinua taisi vain sohvalla löhöily kaljatölkin kaa kiinnostaa enemmän.