Miksi lopetit yhteydenpidon pitkäaikaisiin lapsuuden/nuoruuden ystäviin?

Erinäisistä syistä ei ollut jaksamista pitää yhteyttä. Sitten tapaamiset harvenivat pikku hiljaa ja ystävyys hiipui. Nyt harmittaa se. Haluaisin kysyä kuulumisia ja koittaa herätellä ystävyyden taas henkiin vuosien jälkeen. En vaan tiedä haluaisiko toinen osapuoli samaa vai onko hänellä uudet kuviot joihin ei minua enää kaipaa. 

Se vain jäi, kun aloimme olla vähän eri elämäntilanteissa. Olemme miehiä ja porukka alkoi lisääntyä osa  noin kaksvitosena ja osa nelikymppisenä ja sitten osa alkoi olla eri yhteiskunnallisista tehtävissä ja työuralla osa johtotehtävissä ja osa ns. kuraportaassa. Nyt olemme ensi kesälle suunnittelemassa tapaamista pitkän tauon jälkeen. 

Koska he ovat passiivisia eivätkä itse viitsi pitää yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Se vain jäi, kun aloimme olla vähän eri elämäntilanteissa. Olemme miehiä ja porukka alkoi lisääntyä osa  noin kaksvitosena ja osa nelikymppisenä ja sitten osa alkoi olla eri yhteiskunnallisista tehtävissä ja työuralla osa johtotehtävissä ja osa ns. kuraportaassa. Nyt olemme ensi kesälle suunnittelemassa tapaamista pitkän tauon jälkeen. 

Tapaaminen tulee olemaan perseestä.

Elämät veivät erilleen. Harmillista ettei ystävyyssuhteissa ole samanlaista keskustelua kuin vaikkapa parisuhteessa. Keskusteltaisiin suhteen tilasta tai kysyttäisiin missä mennään. Suhteet vaan hiipuvat ja saattaa jäädä epätietoisuutta syystä. 

Vierailija kirjoitti:

Heillä on elämä kunnossa, on miehet, työpaikat, lapset ja lapsenlapset. omakotitalo ja kesämökki.

Minä yksin yksiössäni työttömänä päivät vietän, ei ole oikein mitään yhteistä keskustelun aihetta enää, säälivät varmaan minua.

Kyllä oikea ystävä on rakas. Perheellinen ihminen voi vaan olla tosi kiireinen ja uupunut, ja kulkea pikkulapsiaikana kuin sumussa useita vuosia. Perheen ja työn yhdistäminen voi viedä kaikki mehut. Raskaudet ja synnytykset ovat voineet rasittaa pysyvästikin terveyttä. Ei siinä jaksa eikä ole varaakaan sääliä tai katsoa nenänvarttaan pitkin ketään toista.

Muutin ulkomaille ennen kuin oli whatsappit ja muut. Meilejä kirjoiteltiin, sitten sekin jäi. Tekstarit oli kalliita. Ikävä juttu kyllä mutta tällä mennään.

Elämäntapamme alkoivat eroamaan toisistaan.

Muutto eri puolille Suomea. Yhteydenpito jäi.

Tässäpä ne kaksi isointa syytä.

Se klassinen: olin liian usein itse se, joka soitti. Sitten kyllästyin ja tajusin tilanteen. En halunnut olla kenenkään varakaveri. 

Pari kaveria tosin soitti viimeisenä, mutta en heistä muutenkaan suuremmin pitänyt, joten heistä aikuisena erilleen kasvaminen oli vain hyvä. Ne taas joita pidin ystävänä, varmaan ajattelivat musta samoin.

Vierailija kirjoitti:

Se klassinen: olin liian usein itse se, joka soitti. Sitten kyllästyin ja tajusin tilanteen. En halunnut olla kenenkään varakaveri. 

Pari kaveria tosin soitti viimeisenä, mutta en heistä muutenkaan suuremmin pitänyt, joten heistä aikuisena erilleen kasvaminen oli vain hyvä. Ne taas joita pidin ystävänä, varmaan ajattelivat musta samoin.

 

Oletko varma että olit varakaveri? Entä jos kaverisi oli vain huono ottamaan itse yhteyttä? Introvertti tms.

Olen tosi huono pitämään yhteyttä ihmisiin. Viihdyn niin hyvin itsekseni ja kaipaan seuraa hyvin harvoin. Se on hassua, sillä pidän kyllä ihmisistä ja yhdessä olemisesta ja tekemisestä. Harmittaa kun asuimme lapsuudenystävän kanssa samaan aikaan pk-seudulla muutaman vuoden emmekä sopineet enemmän tapaamisia. Elämäni oli silloin kyllä tosi kiireistä. 

Olen miettinyt tätä. Suurin syy on varmaan se, että he eivät tunnu enää tutuilta, kun niin kauan aikaa on kulunut.

Mielestäni ei ole mitään velvoitetta pitää yhteyttä, jos ei tunnu siltä, vaikka oltaisiin kuinka oltu miten bestiksiä nuorena. Ihan normaalia, että ystävyyssuhteet hiipuvat.

ei riitoja, mutta kaikki muuttanut eri puolille suomea ja yhteys katkennut.toisten kanssa kasvettu eri suuntiin jne. hyvällä muistan silti.

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni ei ole mitään velvoitetta pitää yhteyttä, jos ei tunnu siltä, vaikka oltaisiin kuinka oltu miten bestiksiä nuorena. Ihan normaalia, että ystävyyssuhteet hiipuvat.

Aivan, näin lähes kuusikymppisenä on huomannut käytännössä, että eri elämänvaiheissa ystävyydet vaihtuvat. Se on täysin normaalia, eräässä Hesarin jutussa ystävyyden päättymistä terapeuttikin luonnehti samoin. Omalta kohdalta olen tuntenut sen vapauttavaksi. 

Vasta pitkän ajan kuluttua ystävyys punnitaan, vaikka ihmiset saattavat ajatella jo opiskeluaikoijen ystävyyden olevan ikuista ja velvoittavaa. Itsekin raahasin mukanani ihmisiä, joista en edes pitänyt. He olivat vain opiskelukavereita, joiden kanssa tuolloin käytiin bilettämässä. 

Yhden ystäväni tunnen lapsuudesta asti ja varmasti jatkamme elämän loppuun asti. Siis yli 50 vuoden ystävyys kyseessä.

Nuoruuden paras ystäväni ei vaan enää aikuisena kestänyt mun tavallista elämää. Siis että opiskelin, kävin töissä, löysin puolison ja saimme lapsia. Näistä mistään ei saanut puhua, koska ystävä oli kateellinen - hän itse ei ole peruskoulun jälkeen valmistunut mistään koulutuksesta eikä käy töissä, parisuhde on ollut parin sairaalloisen mustasukkaisen ja väkivaltaisen miehen kanssa. Silloin kyllä hänen parisuhdettaan ruodittiin joka tapaamisella, mutta minä en saanut edes mainita mitään ihan tavallisesta miehestäni. Vuosia jotenkin säälin häntä ja muistin miten kivaa meillä oli yhdessä aikoinaan. Sitten tajusin lopettaa, jos ihminen jo alle kolmikymppisenä luovuttaa elämässään niin ei ehkä ole seuraa mitä kaipaan. 

Päätin eräs perjantai että en enää ole se joka ekana laittaa aina viestiä ja ehdottaa tapaamista, ottakoot kerrankin minuun ensin yhteyttä. No eipä ottaneet. Tästä nyt 18 vuotta. N36

Ystävä oli kova pyytämään. Häntä net piti hakea autolla kun oli liian laiska tulemaan bussilla, piti käydä kahvilla jossa minä maksan, aina sai odottaa kun hän myöhässä, puhe oli käytännössä vain valittamista. Usean vuoden jälkeen vaan lopetin viesteihin vastaamisen ja se tuntui vapauttavalta. Ei sillä ettei hyviäkin hetkiä olisi ollut mutta suurilta osin yhteinen aika oli että minä maksan / odotan / kuuntelen valitusta. 

Elämä on vienyt eri suuntiin. Mulle sattui nuorena yksi iso kriisi, jonka seurauksena katkoin melkein kaikki välit entiseen kotikaupunkiini. Lähimmät kaverit eri elämänvaiheista on onneksi pysyneet. semmoiset ihmissuhteet on jääneet vaalimatta, joissa mulle on vain selkeä yleishyödykkeen rooli. Rahanlainaaja, kuski, ilmainen psykoterapeutti, lapsenvahti tms. Olen hyvä kuuntelija ja havahduin usein siihen, ettei toista kiinnosta mun jutut yhtään millään tasolla, eikä kaveri edes tunne mua/tiedä minusta mitään, kunhan kaipaa sivurooliin oman elämänsä näytelmään.

Olin ainoa joka piti yhteyttä