Onko täällä kukaan ihmetellyt, ettei omilla vanhemmilla ole juurikaan ystäviä? Itse muistan 40 vuoden taakse asti, että meillä ei koskaan kä

Lapsena ihmettelin miksi isä sanoo, että menee tapaamaan kaveria(ryyppäämään) ja äiti menevänsä tapaamaan naisystäväänsä(eivät juoneet alkoholia). Luulin, että vanhempien sosiaalinen kontakti liittyi vain naapureihin, työkavereihin ja sukulaisiin:) Jotenkin myös vieroksuin sitä, että heillä oli ystäviä. No nyt keski-ikäisenä en voi muutakuin ihmetella hassua mentaliteettiani lapsena, koska nyt aikuisena minulla on samanlaista kuin heillä oli.

Monilla taitaa olla asperger-isä, kun sellaisia mörököllejä.

Olen vanha ukko eikä kavereille oikein olisi aikaa. Töiden jälkeen teen kävelylenkin ja loppuillan runkkailen kunnes menen nukkumaan. 

M61

Kyllä olen ihmetellyt omia appivanhempiani, joilla ei ole tainnut olla ikinä ystäviä aikuisiällä. Miehen kummeina vain tätejä ja setiä, lapsuudessa ei ole ollut yhtäkään tuttavaperhettä, joiden kanssa olisi kyläilty, ainoat ei-sukulaiset, joista appivanhemmat puhuvat, ovat naapureita ja vanhoja työkavereita. Tekevät kaiken kahdestaan, kumpikaan ei käy yksin tai jonkun toisen kanssa missään.

 

Ymmärrän hyvin, että ajan myötä sosiaaliset piirit pienenevät, mutta on hieman outoa, ettei missään elämänvaiheessa ole ollut yhtäkään ystävää. Ovat siis ihan virkeitä kuusikymppisiä, tosin appiukko saattaisi täyttää autismin kirjon diagnostiset kriteerit. Ei oma äitinikään ole mikään seurapiirirouva, mutta kyllä hän nuoruusystävien kanssa soittelee ja käy konserteissa, uimassa ynnä muuta. Ja muutenhan olisi ihan se ja sama, mutta jos meillä on vaikka muita suunnitelmia viikonloppuisin ja juhlapyhinä, niin varsinkin anoppi loukkaantuu, ja he ovat kateellisia, jos menemme esim. reissuun muiden kuin heidän kanssaan. 

Vierailija kirjoitti:

Olen tavannut "aikuisia" jotka hengailevat kavereiden kanssa. Se on ihan yhtä urpoa ja turhanpäiväistä kuin teininäkin.

Ai, minun nähdäkseni perheen vanhempien ystävien olemassa ololla on selkeä korrelaatio perheen lasten ystävien määrään. Sukulaisten kohdalla tämä ei niinkään päde. Kun lapset näkevät miten vanhemmat pitävät ystävyyttä ja sosiaalista elämää yllä niin hekin oppivat saamaan ystäviä.

Vanhemmilla oli todella paljon ystäviä ja meillä kävi paljon vieraita. Itse en ole laisinkaan yhtä sosiaalinen. 

Miksi ihmettelisin? Mulla ei ole ystävää. Ei niitä kaupan hyllyltä saa.

Vanhempani olivat liiankin aktiivisia ja meillä oli aina vieraita tai he menivät muille kylään. Lähes joka reissulta  tai seminaarista tai työkeikoilta saivat uusia tuttuja, joten oma elämäni on todella erakkomaista heihin verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani viihtyvät edelleenkin ihan vaan kahdestaan eivätkä ole vielläkään mitenkään kiinnostuneita meistä lapsista.

Meillä sama, paitsi että vanhemmat eivät viihdy edes keskenään vaikka ovat yhdessä ja asuvat yhdessä

Äitini oli ihan vanhuuteen asti erittäin sosiaalinen ja tutttuja ja ystäviä hänellä oli pilvin pimein.  Isä on kuollut jo aikaa sitten ja muistan, ettei hänellä ollut montaa suvun ulkopuolista ystävää.  Minä olen perinyt isäni luonteen.  Olen oikeastaan aika yksinäinen.

Äiti oli hullu narsisti, joka ensin aina mielisteli ja lirkutteli saadakseen kavereita, mutta jossain vaiheessa kääntyi aina 180 astetta ja pitikin kavereita hirveinä ihmisinä. Joka. Kerta. Ja ei meilläkään juuri käynyt ketään 70 ja 80-luvulla. 

Kun olin lapsi 70-luvulla, kävimme vanhempien kanssa kylässä isän sukulaisilla viikoittain. Äiti oli muuttanut satojen kilometrien päästä ja hänen sukulaisillaan vietimme kesäisin viikon pari. Kun omat lapseni olivat pieniä, meillä oli 3-4 ystäväperhettä, joiden kanssa tapasimme useita kertoja kuukaudessa. Kun erosin lasten isästä, tapaamiset harventuivat, mutta tilalle tuli toisia yksinhuoltajaäitejä lapsineen. Nyt, kun enää iltatähteni asuu kotona, on äititytä -ystävyydet loppuneet; nuorilla on omat kaverit ja me äidit kai niin väsyneitä, ettei juurikaan tapailla, viestejä laitellaan silloin tällöin. Itse viihdy enemmän kuin hyvin yksin, tosin en tiedä, kaipaatko sitten enemmän ystävien seuraa, kun viimeinenkin lapsista muuttaa syksyllä toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. 

Tämä on itselleni surullista luettavaa, harmittaa että tässä maassa tällainen möllikansa eikä mitään yhteisöllisyyttä. Ihmiset lokeroidaan sen mukaan onko parisuhdetta vai yh, onko lapsia vai ei. Sukulaisten kanssa ollaan tekemisissä, ja onni heille joilla iso suku. Ymmärrän että sekin voi olla rasite, itse kadehdin koska sukua ei oikeastaan ole. Ei ihme että moni kärsii yksinäisyydestä. Mietinnässä taas haluanko täällä edes asua ja jatkaa tätä yksinäistä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä olen ihmetellyt omia appivanhempiani, joilla ei ole tainnut olla ikinä ystäviä aikuisiällä. Miehen kummeina vain tätejä ja setiä, lapsuudessa ei ole ollut yhtäkään tuttavaperhettä, joiden kanssa olisi kyläilty, ainoat ei-sukulaiset, joista appivanhemmat puhuvat, ovat naapureita ja vanhoja työkavereita. Tekevät kaiken kahdestaan, kumpikaan ei käy yksin tai jonkun toisen kanssa missään.

 

Ymmärrän hyvin, että ajan myötä sosiaaliset piirit pienenevät, mutta on hieman outoa, ettei missään elämänvaiheessa ole ollut yhtäkään ystävää. Ovat siis ihan virkeitä kuusikymppisiä, tosin appiukko saattaisi täyttää autismin kirjon diagnostiset kriteerit. Ei oma äitinikään ole mikään seurapiirirouva, mutta kyllä hän nuoruusystävien kanssa soittelee ja käy konserteissa, uimassa ynnä muuta. Ja muutenhan olisi ihan se ja sama, mutta jos meillä on vaikka muita suunnitelmia viikonloppuisin ja juhlapyhinä, niin varsinkin anopp

No esim. itsellä on kaverit vähentyneet kun alkoi mennä sellaiseksi että jatkuvasti peruivat menoja koska väsytti tai keksivät muuta, viesteihin vastailu laiskaa jne. Ei väkisin voi yrittää pitää ystävistä kiinni. Olen oikeastaan tyytyväisempi nyt kun ei tarvitse jahdata kavereita. Suomalaisessa kulttuurissa on todella hankala saada uusia ystäviä.

Isä meni jatkuvasti omissa riennoissaan miespuolisten kavereidensa kanssa ja myös joi paljon, mitä me lapset paheksuimme (petti myös äitiä). Äidille ei ollut ystävinä kuin naapureita, jotka silloin tällöin kävivät kylässä, kun me lapset olimme pieniä. En ihmetellyt asiaa, sillä olen itsekin aina ollut introvertti. Sukulaisia tavattiin kohtuu usein. 

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmilla oli paljon tuttuja, ystäviäkin. Meillä oli AINA vieraita. Lähes päivittäin. Sukulaisia, naapureita, työkavereita, opiskelukavereita jne. Vanhempani pitävät yhä aktiivisesti yhteyttä jäljellä oleviin sekä jonkin verran uusinkin tuttavuuksiin.

Meillä puolestaan ei käy juuri koskaan vieraita. Ei sukulaisia, ei ystäviä kaikkein vähiten naapureita. Iso syy tähän on mies, joka on aivan järkyttävän huono sosiaalisissa suhteissa. Hän on suurin syy miksi en itsekään jaksa kutsua meille ketään. Joutuisin yksin emännöimään. JA kyllä ihmettelen itsekin, miten olen hänen kanssaan ikinä yhteen päätynyt. Muutoin kyllä meillä on hyvä elämä, mutta olen vasta myöhemmällä iällä tajunnut, miten surkeat sosiaaliset taidot hänellä on.

Tuossa joudun komppaamaan. Kyllä naisena ottaa huomioon toisen mieltymyksiä, niin ei puolison vastentahtoisuus ja innottomuus kannusta edes soittelemaan ystäville saatika kutsumaan. Ja jos on 10 vuotta jäänyt väliin niin miksei seuraavatkin. Kaipa ne ystävät hautajaisiini sentään kiirehtivät ;) ja missä vastavuoroisuus? Moni tuttu on käynyt aiemmin, ei tullut vastakutsua. Sekin vaikuttaa.

Kävisin minäkin ihan mielelläni välillä teattereissa tai konserteissa kavereiden kanssa, mutta miten voit jos kukaan ei innostu ehdotuksista? Kaikilla on aina jotain mieluisampaa seuraa varmaan tai sitten arki yksinkertaisesti väsyttää niin etteivät jaksa tehdä mitään. Minusta sosiaalisilla ihmisillä voisi olla vähän ennemmän ymmärrystä ja empatiaa erakoituneempiakin kohtaan.

Ennen oli normaalia, että keskityttiin omaan perheeseen ja sukuun. Nykyään ihmiset korvaavat nämä kaiken karvaisilla kavereilla... yleensä veriside on vahvempi kuin joku kaveruus.

no ei kuule töissäkäyvällä perheellisellä ole mitään aikaa vieraille. kaikki aika menee raatamiseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmilla oli paljon tuttuja, ystäviäkin. Meillä oli AINA vieraita. Lähes päivittäin. Sukulaisia, naapureita, työkavereita, opiskelukavereita jne. Vanhempani pitävät yhä aktiivisesti yhteyttä jäljellä oleviin sekä jonkin verran uusinkin tuttavuuksiin.

Meillä puolestaan ei käy juuri koskaan vieraita. Ei sukulaisia, ei ystäviä kaikkein vähiten naapureita. Iso syy tähän on mies, joka on aivan järkyttävän huono sosiaalisissa suhteissa. Hän on suurin syy miksi en itsekään jaksa kutsua meille ketään. Joutuisin yksin emännöimään. JA kyllä ihmettelen itsekin, miten olen hänen kanssaan ikinä yhteen päätynyt. Muutoin kyllä meillä on hyvä elämä, mutta olen vasta myöhemmällä iällä tajunnut, miten surkeat sosiaaliset taidot hänellä on.

 

Tuossa joudun komppaamaan. Kyllä naisena ottaa huomioon toisen mieltymyksiä, niin ei puolison vastenta

Vastavuoroisuus on asia joka tosiaan tuntuu uupuvan monilta nykyään. Ollaan kutsuttu kylään ihmisiä, mutta jos vastakutsua ei koskaan ole kuulunut, niin on nämä ihmissuhteet saaneet jäädä.