Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä kukaan ihmetellyt, ettei omilla vanhemmilla ole juurikaan ystäviä? Itse muistan 40 vuoden taakse asti, että meillä ei koskaan kä
24.04.2025 |
ynyt kukaan. Vanhemmat aina työpäivän jälkeen yksin eikä ketään kutsuttu kylään.Nykyään ihan samanlaista. Hakevat lapsistaan ja lapsenlapsista seuraa.
Kommentit (126)
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmettelisin? Mulla ei ole ystävää. Ei niitä kaupan hyllyltä saa.
Mene johonkin yhdistykseen jäseneksi. Ystäviä on hankala saada muuten kuin olemalla itse aktiivinen. Ravintolaelämässä ei saanut ystäviä vaan paljon mielipahaa. Tiedän tunteen mitä on olla yksinäinen ja juhlapyhinä se korostuu. Luonnon keskellä se lievittyy. Nuotiotuli, lenkkeily, lintujen tarkkailu. Hanki koira, löytyy jutunaihetta tuntemattomienkin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monilla taitaa olla asperger-isä, kun sellaisia mörököllejä.
Olen miettinyt tätä. Kuinka yleistä se suomalaisilla miehillä oikein on? Oma isäni suorastaan ahdistuu vieraista. Häipyy aina kesken jonnekin kun vieraita on käymässä.
Meillä äidillä ja isällä oli paljonkin ystäviä. Ainakin kerran viikossa kävi joku kyläilemässä ilman sen kummempaa syytä. Kahvit keitettiin ja jotain haukattavaa, jos oli. Nykyään äiti elelee leskenä ja hänellä on useampikin naispuolinen ystävä ja vuoronperään käyvät toistensa luona. Sen sijaan minulla ei näin hieman yli 5-kymppisenä ole yhtäkään ystävää. Ei ole ollut oikeastaan lukion jälkeen. Joskus olen yrittänyt ystävystyä siinä kumminkaan onnistumatta. Suorastaan kadehdin äidin sosiaalisia verkostoja.
Meillä taas oli jatkuvasti joku kylässä. Kävin veljeni luona ja heti kun ovesta sisälle pääsin hän alkoi kutsua ihmisiä kylään vaikka olisin halunnut siivota ensin, veli on adhd ja sottapytty, rasittavan sosiaalinen. Omaan kotiini en kutsu ketään. Täällä käy vain veli ja aikuisetv lapset. Enkä lähde kylään luon läheisten luokse. Tosin enemmänkin ne kyläilyt on auttamista. Miksi sitä pitää ihmetellä, jos toiset viihtyy kotona yksin. Mielelläni köyn tapahtumissa ja juttelen ihmisten kanssa mutta kotona haluan olla rauhassa.
Nykyisin tuo vasta sitä onkin, että kaikilla on se oma elämä ja muihin pidetään yhteyksiä korkeintaan tekstiviesteillä. Ei vierailla kenenkään luona.
1970-luvulla oli ihan erilaista. Muistan kuinka meidän luona kävi vieraita ja me käytiin paljon kylässä muiden luona. Semmonenkin asia, kun naapuritalossa asuva oli hankkinut pirttikaluston, niin sen vuoksi kutsuttiin kylään. Pirttikalustoa esiteltiin ja keitettiin kahvit. Se oli siihen aikaan semmoinen juttu. Kerran katsottiin naapureiden luona televisiosta Onnenpäiviä. En ollut vielä edes kouluikäinen. Ne on ajat muuttuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena ihmettelin asiaa, kaikilla kavereiden vanhemmilla oli ystäviä/ystäväperheitä vähän väliä kylässä mutta meillä ei.
Nykyään olen itse samanlainen. Ei mulla ole aikaa ystäville, enkä kaipaa ylimääräisiä kontakteja elämääni. Viihdyn aivan hyvin itsekseni.
-neljän äiti
Mä oon tälläinen äiti. Nelikymppinen. Lukion jälkeen valtaosa ystävistä muutti muille paikkakunnille opiskeleen ja jäivät sille tielle. Siitä kaikki oikeastaan lähti. Kahden kanssa edelleen tekemisissä, mutta en usein. Elämässäni on sattunut asioita, joiden vuoksi mun on vaikea 100% luottaa uusiin ihmisiin. On ollut tilanteita, joista olen vasta jälkeen päin tajunnut, että uusi ihminen olisi toivonut ystäväkseni alkamista, jos näin voi sanoa. Ja on ollut tilanteita, joissa tajuan itse, että minun olisi pitänyt antaa itsestäni enemmän.
Olen sosiaalisessa työssä oleva sosiaalinen introvertti. Meillä on ihana työporukka, jotka ovat kuin ystäviä mulle iso osa. Työn sosiaalisuus kuitenkin kuluttaa sen verran, että vapaa-ajalla en edes kaipaa perheen lisäksi muuta seuraa. Ja tarvitsen paljon yksin oloa. Tietysti on hetkiä, joilloin tulee tunne, että olisi kiva, kun olisi arjessa vaikka lenkkikaveri.
Lapset ei ole mulle ystävien korvikkeita. Heillä on omat ystävänsä ja etenkin nuorin on tosi ekstrovertti. Hän kyläilee ja meillä käy kavereita. Lisäksi meidän perheellä on kyläilyperheitä ja pari isovanhempaa, vaikka eivät mun tai miehen ystäviä olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on nuorena sosiaalisimmillaan. Minulla oli valtavan suuri kaveripiiri ja vietimme todella paljon aikaa järjestäen juhlia, tapaamisia, illanviettoja, mökkeilyjä. Olen kuitenkin hyvin voimakkaasti inrtovertti, joten lapsen saamisen jälkeen kaikki tuo sosiaalisuus on jäänyt pois. Ei riitä panoksia enää muiden ihmisten kanssa seurusteluun vapaa-ajalla, kun on lapsi joka tarvitsee huomiota ja kuluttaa sitä sosiaalista paristoa. Lapseni varmaan siis ajattelee, että minulla ei ole yhtään kavereita, mutta tämä on ihan oma valinta ja kuuluu luonnolliseen elämänkulkuun. Kuuntelen itseäni ja sitä millaista aktiviteettia elämääni tarvitsen. Tällä hetkellä siihen ei kuulu laaja kaveripiiri.
Mielenkiintoinen reflektio. Mutta minä en ymmärrä juurisyytä, eli miksi toiset ihmiset vievät niin paljon energiaa? Tai ehkä tiedän, olin lapsena kotikasvatuksesta johtuen arka, epäluuloinen
Ihmiset ovat temperamentiltaan erilaisia. Se on synnynnäistä eikä sillä oikein voi mitään. Itse kulun loppuun muiden ihmisten seurasta nopeasti ja esim. isommissa juhlissa alan jo muutaman tunnin jälkeen väsymään ja miettimään milloin kehtaisi lähteä kotiin. Aktiivista sosialisointia (muun kuin puolison kanssa) jaksan max pari tuntia kerrallaan. Väsymys tulee automaattisesti, alan vetäytyä ja jättäytyä taka-alalle keskusteluissa, koska keskittyminen alkaa tuntua liian raskaalta.
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni on paljon ystäviä mutta isälläni ei yhtään. Yhden nuoruusystävänkin on jotenkin karkoittanut. Ihme jörrikkä.
Meillä taas äidillä olisi aikoinaan ollut ystäviä, mutta jörrikkäisän suhtautuminen on heidät karkoittanut. Kai oli mustasukkainen siitä, että äiti jonkun seurassa oli iloinenkin. Nyt vanhoina heillä ei ole muita kuin minä, aikuinen lapsensa. Ahdistava vastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen oli normaalia, että keskityttiin omaan perheeseen ja sukuun. Nykyään ihmiset korvaavat nämä kaiken karvaisilla kavereilla... yleensä veriside on vahvempi kuin joku kaveruus.
Ei se niinkään mene. Minä en ole koskaan mahtunut sen kummemmin isäni kuin äitini puolen sukuihin. Siksi olen rakentanut ystäväpiiriäni.
Vierailija kirjoitti:
Semmonenkin asia, kun naapuritalossa asuva oli hankkinut pirttikaluston, niin sen vuoksi kutsuttiin kylään. Pirttikalustoa esiteltiin ja keitettiin kahvit. Se oli siihen aikaan semmoinen juttu. Kerran katsottiin naapureiden luona televisiosta Onnenpäiviä. En ollut vielä edes kouluikäinen. Ne on ajat muuttuneet.
Muistan kun äitini 70-80-luvulla kutsui joulun aikaan vieraita sanomalla "tuletteko katsomaan meidän kuusta"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun vanhemmilla oli paljon ystäviä 60-70-luvulla kun olin pieni. Lauantaisin käytiin aina ip-kahvilla tai meillä kävi vieraita. Näin stadissa
Sama jatkuu omassa ja lastemme perheissä yhä - vähintään kerran viikossa syödään yhdessä joko oman perheen kesken tai ystävien kanssa 1-2 kuukaudessa. Muuten tapaan ystäviäni 4-5 kuukaudessa esim kahvilla kodin ulkopuolella. Jopa omia lukiokavereitani tapaan lähes joka kk
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni on paljon ystäviä mutta isälläni ei yhtään. Yhden nuoruusystävänkin on jotenkin karkoittanut. Ihme jörrikkä.
Meillä taas äidillä olisi aikoinaan ollut ystäviä, mutta jörrikkäisän suhtautuminen on heidät karkoittanut. Kai oli mustasukkainen siitä, että äiti jonkun seurassa oli iloinenkin. Nyt vanhoina heillä ei ole muita kuin minä, aikuinen lapsensa. Ahdistava vastuu.
Meilläkin isä aina kiukutteli kun äiti oli sosiaalinen, oli menossa vaikka harrastuksen pariin. Ja isä perusteli sitä vielä: "en minäkään missään käy".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti oli täysin rajaton ja liian kiltti tyyppi. Sillä oli sitten "ystävinä" kaikenmaailman mt-tapauksia ja muita ongelmaisia. Itse meinasin nuoruudessa lipsua samalle polulle, mutta nyt olen onneksi saanut asiaa korjattua ja olen tekemisissä vain sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa aidosti haluan olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen on nuorena sosiaalisimmillaan. Minulla oli valtavan suuri kaveripiiri ja vietimme todella paljon aikaa järjestäen juhlia, tapaamisia, illanviettoja, mökkeilyjä. Olen kuitenkin hyvin voimakkaasti inrtovertti, joten lapsen saamisen jälkeen kaikki tuo sosiaalisuus on jäänyt pois. Ei riitä panoksia enää muiden ihmisten kanssa seurusteluun vapaa-ajalla, kun on lapsi joka tarvitsee huomiota ja kuluttaa sitä sosiaalista paristoa. Lapseni varmaan siis ajattelee, että minulla ei ole yhtään kavereita, mutta tämä on ihan oma valinta ja kuuluu luonnolliseen elämänkulkuun. Kuuntelen itseäni ja sitä millaista aktiviteettia elämääni tarvitsen. Tällä hetkellä siihen ei kuulu laaja kaveripiiri.
Mielenkiintoinen reflektio. Mutta minä en ymmärrä juurisyytä, eli miksi toiset ihmiset vievät niin paljon energiaa? Tai ehkä tiedän, olin lapsena kotikasvatuksesta johtuen arka, epäluuloinen
googlaa temperamentti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tavannut "aikuisia" jotka hengailevat kavereiden kanssa. Se on ihan yhtä urpoa ja turhanpäiväistä kuin teininäkin.
Olisi todella mielenkiintoista tavata sinut. Olisin todella utelias tietämään, minkälainen ihminen kirjoittaa tuollaisen viestin.
Olisiko erakko, yksinäinen, tuppisuu tuijottaja, negatiivinen, epäystävällinen, tässä nyt muutama ehdotus!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äidilläni on paljon ystäviä mutta isälläni ei yhtään. Yhden nuoruusystävänkin on jotenkin karkoittanut. Ihme jörrikkä.
Meillä taas äidillä olisi aikoinaan ollut ystäviä, mutta jörrikkäisän suhtautuminen on heidät karkoittanut. Kai oli mustasukkainen siitä, että äiti jonkun seurassa oli iloinenkin. Nyt vanhoina heillä ei ole muita kuin minä, aikuinen lapsensa. Ahdistava vastuu.
Meilläkin isä aina kiukutteli kun äiti oli sosiaalinen, oli menossa vaikka harrastuksen pariin. Ja isä perusteli sitä vielä: "en minäkään missään käy".
Tuo en minäkään missään käy on niin lutterilaista perimää kuin olla voi! Onneksi pääsin itse siitä eroon!
Päinvastoin mun vanhemmilla on paljon enemmän ystäviä kuin mulla. Samoin isovanhemmilla.
Kyläilevät, käyvät tapahtumissa, retkillä, ravintoloissa, matkoilla ym. jatkuvasti ystäviensä kanssa. Isovanhemmilla tahti koronann myötä hiipunut, kun joutuivat tulemaan silloin lockdownin aikaan Suomeen ja vanhuivat. Viikottain hekin silti tapaavat ihmisiä.
Lapsuudesta muistan myös, että joka viikko oli kyläilyjä ja meillä vieraita tai me jossain.
Usein päivittäinkin ihmisiä piipahteli kahvilla, harvoin oli päiviä ettei ketään käynyt.
Epäsosiaalisuus on minulle aivan outoa ja vihaan Suomessa sitä, miten normaalia täällä on erakoitua varsinkin lasten saamisen jälkeen.
t: edellinen
Mielenkiintoinen reflektio. Mutta minä en ymmärrä juurisyytä, eli miksi toiset ihmiset vievät niin paljon energiaa? Tai ehkä tiedän, olin lapsena kotikasvatuksesta johtuen arka, epäluuloinen ja tietysti kotona kävi vain sukulaisia. Harrastusten kautta tuli väkisinkin kavereita, muutuin sosiaalisemmaksi. Ulkomaalainen mies ja ulkomailla asuminen opetti vielä normaalimpaa suhtautumista muihin ihmisiin. Nykyään olen iloinen suuresta sosiaalisesta verkostostani, ja saan ihmisistä energiaa. Olen silti oppinut karsimaan haitallisia suhteita pois.