Lue keskustelun säännöt.
Onko täällä kukaan ihmetellyt, ettei omilla vanhemmilla ole juurikaan ystäviä? Itse muistan 40 vuoden taakse asti, että meillä ei koskaan kä
24.04.2025 |
ynyt kukaan. Vanhemmat aina työpäivän jälkeen yksin eikä ketään kutsuttu kylään.Nykyään ihan samanlaista. Hakevat lapsistaan ja lapsenlapsista seuraa.
Kommentit (126)
Suurin osa ihmisistä on todella tylsiä. En jaksa turhanpäiväistä paskanjauhantaa.
Minulla on muutama hyvä ystävä ja olen tilanteeseen erittäin tyytyväinen. Työssäni olen jatkuvasti ihmisten kanssa tekemisissä ja olen saanut paljon hyvää palautetta niin työkavereiltani kuin asiakkailtanikin tavastani olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Kyse ei siis ole siitä, että en kykene olemaan sosiaalisissa tilanteissa vapaa-ajallani vaan kyse on siitä, että en halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai? Vanhemmillani on aina ollut paljon ystäviä.
n45
Vierailija kirjoitti:
En mä näe tässä mitään kovin erikoista. Yleensä ihmsillä alkaa viimeistään kolmen kympin korvilla olla arjessaan aika paljon muita kiireitä, joiden takia sellainen teineille tyypillinen kavereiden kanssa hengaileminen jää vähäisemmäksi tai loppuu kokonaan, varsinkin, jos on lapsia. Ystävyyssuhteet tuntuu pysyvän lähinnä niillä naisilla, jotka saa lapsia samaan aikaan, ja ne tapaamiset muuttuu puolittain lasten leikkitreffeiksi. Olen pikemminkin pitänyt vähän erikoisina sellaisia kolmi-nelikymppisiä, joilla riittää aina vaan aikaa ja energiaa nimenomaan kavereiden kanssa pörräämiseen. On se varmaan jossain määrin tervettä ja tarpeellista, mutta aika vaikeaa, jos on perhe, palkkatyö ja omat harrastukset. Itseä ei kiinnostaisi enää pätkääkän lähteä viettämään mitään tyttöjen iltaa sedulaan.
Tyttöjen ilta sedulaan? Itse käyn syömässä tai kahvilla ystävien kanssa. Joskus ihan yökylässäkin mökillä tms.
N45
Vierailija kirjoitti:
En mä näe tässä mitään kovin erikoista. Yleensä ihmsillä alkaa viimeistään kolmen kympin korvilla olla arjessaan aika paljon muita kiireitä, joiden takia sellainen teineille tyypillinen kavereiden kanssa hengaileminen jää vähäisemmäksi tai loppuu kokonaan, varsinkin, jos on lapsia. Ystävyyssuhteet tuntuu pysyvän lähinnä niillä naisilla, jotka saa lapsia samaan aikaan, ja ne tapaamiset muuttuu puolittain lasten leikkitreffeiksi. Olen pikemminkin pitänyt vähän erikoisina sellaisia kolmi-nelikymppisiä, joilla riittää aina vaan aikaa ja energiaa nimenomaan kavereiden kanssa pörräämiseen. On se varmaan jossain määrin tervettä ja tarpeellista, mutta aika vaikeaa, jos on perhe, palkkatyö ja omat harrastukset. Itseä ei kiinnostaisi enää pätkääkän lähteä viettämään mitään tyttöjen iltaa sedulaan.
En ymmärrä tällaista lainkaan. Meillä on kolme lasta, vaativa palkkatyö ja vaativat harrastukset. Ystäväpiiri on laaja, ja se nivoutuu pitkälti harrastusten ja entisten opiskelukavereiden ja lapsuudenystävien ympärille. En näkisi elämää kovin mielekkääksi ilman ystäviäni, joiden kanssa ollaan jaettu lähes koko elinaika tai ainakin puolet siitä. Aina voi jostain tinkiä, jotta pääsee kavereiden kanssa tekemään jotain. Onneksi usein saadaan yhdistettyä harrastus ja kavereiden tapaaminen. Harrastuksen jälkeen on mukavaa ja vaivatonta jatkaa iltaa vaikka lasillisen äärellä tai kahvilassa. Ihan normaalia elämää tämä näyttäisi olevan ainakin täällä pk-seudulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tavannut "aikuisia" jotka hengailevat kavereiden kanssa. Se on ihan yhtä urpoa ja turhanpäiväistä kuin teininäkin.
Kenen kanssa aikuisen pitäisi viettää aikaa?
No jos alaikäisiä lapsia on niin tietysti olisi aika suotavaa viettää heidän kanssaan edes osa siitä ajasta, joka työpäivän ja muiden velvollisuuksien jälkeen jää vapaaksi. Oon ehkä tälleen vähän vanhanaikainen, mutta en ymmärrä, miksi niitä lapsia ylipäätään hankitaan, jos niiden kanssa ei kiinnosta olla.
Eihän ne lapset kauan noin pieniä ole. Ja usein olen tavannut ystäviä esim. silloin kun lapset on harrastuksissaan tai vaikka kesällä leirillä. Ei se ole mitenkään lapsilta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tavannut "aikuisia" jotka hengailevat kavereiden kanssa. Se on ihan yhtä urpoa ja turhanpäiväistä kuin teininäkin.
Kenen kanssa aikuisen pitäisi viettää aikaa?
No jos alaikäisiä lapsia on niin tietysti olisi aika suotavaa viettää heidän kanssaan edes osa siitä ajasta, joka työpäivän ja muiden velvollisuuksien jälkeen jää vapaaksi. Oon ehkä tälleen vähän vanhanaikainen, mutta en ymmärrä, miksi niitä lapsia ylipäätään hankitaan, jos niiden kanssa ei kiinnosta olla.
Miksi ihmeessä lapset eivät voisi olla mukana normaalissa arjessa ja harrasteissa? Esimerkiksi telttaretkillä meillä on aina lapset ja aikuisten kavereita ja heidän lapsia mukana. Myös lapsettomat kaverit osallistuvat usein. Käydään ravintoloissa ja kaupungin tapahtumissa usein lasten ja aikuisten ystävien kanssa. Kyläillään paljon toistemme luona. Ei elämästä tarvitse tehdä niin helkutin vaikeaa.
Vierailija kirjoitti:
Asuimme pikkukylässä. Isä oli sosiaalinen ja jutteli kaikkien kanssa kaikkialla. Äiti inhosi kaikkia. Aina kun isän sukulaiset olivat käyneet kylässä, äiti alkoi haukkua heitä selän takana. Haukkui myös minun ja sisarusten kaverit ja seurustelukumppanit. Isän sisarukset lakkasivat käymästä, äidin sisarukset kävivät silloin tällöin, mutta kyllä heitäkin haukuttiin selän takana.
Sanoisin, että oli äitini vika, että meillä ei käynyt loppuvaiheessa juuri ketään vieraita. Raskasta muistella.
Lueskelin vastauksia ja muistelin lisää Olin siis lapsi 70-80 -luvulla. Välillä asuimme maalla, välillä kerrostalossa. Kontrolli kavereiden suhteen oli etenkin maalla kova, eli äiti oli aina jälkikäteen vihainen, jos tulin yllättäen kotiin kaverin kanssa leikkimään, pelaileen kuusnepalla jne. Joka ainoa kaveri sai ruman haukkumanimen tyyliin Hörökorva. En kuitenkaan antanut periksi. Sisaruksilla kävi vähemmän kavereita, mutta hekin alkoivat asettumaan äitiä vastaan yläasteiässä, eli meillä alkoi käydä kavereita jopa yökylässä.
Äidin älytön kontrolli johtui aika pitkälti siitä, että hän oli käytännössä aina kotona. Hän oli kyllä puhelias, mutta kuitenkin aika mielistelevä, jos olimme kaupungilla tai bussissa, mutta hänellä ei ollut kavereita, jotka olisivat käyneet meillä. Ainoastaan siis ädin sisarukset. Ehkä hän sitten kadehti isäni ja meidän lasten sosiaalisuutta. Tai häpesi kotiamme ja köyhyyttämme. Minulla oli kuitenkin köyhiä kavereita, joiden vanhemmat olivat mukavia. Luulenpa, että isääni harmitti loppuvaiheessa isosti, millaisen kumppanin oli itselleen valinnut.
Minun ja sisarusteni seurustelukumppanit kävivät harvoin muutamaa kertaa useammin vanhempieni luona. Syynä äidin tökerön lipevä käytös ja samanaikainen silmien pyöritys heti kun seurustelukumppaniemme katse vältti. Kaikki kumppanit saivat selän takana myös haukkumanimet, esim. Noita-akka, Näppynaama jne. Sitten kun isä kuoli, en itsekään käynyt juuri koskaan äitini luona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omalla isällä oli mielestäni normaaleja ystävyyssuhteita, mutta eivät juuri tulleet meille sisälle vaan olivat tallin puolella ja rassasivat autoja siellä. Puhui myös kavereiden kanssa pitkiä puheluita ja usein.
Äidillä taas oli paljon oudompi tilanne. Hänellä ei koskaan ollut yhtään naispuolista ystävää tai edes hyvänpäiväntuttua, mutta hänellä oli pari miespuolista kaveria, jotka kävivät joskus isän poissa ollessa kahvilla meillä istuskelemassa. Eivät koskaan mielestäni flirttailleet äitini kanssa, ei ollut mitään sellaista että äiti olisi kadonnut makkariin niiden kanssa tms, mutta äiti sanoi silti aina, että älä sitten kerro isälle, että täällä kävi kaveri kylässä. Ei kuitenkaan vaikuttanut mitenkään peittelevän isältä sitä, että meillä on joku käynyt, enkä muista koskaan vanhempien myöskään tuosta aiheesta riidelleen.
Sellaista ei ollut ollenkaan, että olisi ollut vaikka kaveri-/ tuttavaperheitä, jossa me lapset oltaisiin vietetty aikaa yhdessä ja vanhemmat sitten keskenään. Ellei ollut ihan lähisuvusta kyse, niin myös lastenkutsuille vain käytiin heittämässä lapset, ja vanhemmat lähtivät kotiin ja hakivat sovittuna aikana.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani viihtyvät edelleenkin ihan vaan kahdestaan eivätkä ole vielläkään mitenkään kiinnostuneita meistä lapsista.
Tuolla aikaisemmin valitetaan sitä, että vanhemmat on kiinnostuneita vain lapsistaan ja lapsenlapsistaan ja tässä nyt sitten siitä, että he eivät ole kiinnostuneita. Vauvapalsta varmaan vetää puoleensa näitä jotka on katkeria vanhemmilleen jommasta kummasta mainitusta syystä:D
Kun tllää lukee näitä niin voisi luulla, että kaikki vanhemmat ihmiset on pirusta seuraavia. niin kamalia ne on. Joko tykätään liikaa tai sitten ei tykätä ollenkaan.
Onneksi oikeassa elämä ei tuollaiseen juuri törmää.
Ap kysymykseen vastaan, että molemmille vanhemmillani oli ystäviä ja naapureidenkin kanssa olivat ystäviä keskenään.
Heillä oli ystäviä ihan lapsuudesta asti mukana myös aikuisessa elämässä.
Itsellä on muuttojen myötä ystävät aika vähissä, enkä koskaan ole ollut kovin sosiaalinen. Muutama ystävä löytyy ja se riittää minulle. Viihdyn yksin/miehen kanssa. Aina on mukavaa, kun lapset perheineen käy, mutta he asuvat kaikki kaukana ja ei nähdä liian usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa ihmisistä on todella tylsiä. En jaksa turhanpäiväistä paskanjauhantaa.
Minulla on muutama hyvä ystävä ja olen tilanteeseen erittäin tyytyväinen. Työssäni olen jatkuvasti ihmisten kanssa tekemisissä ja olen saanut paljon hyvää palautetta niin työkavereiltani kuin asiakkailtanikin tavastani olla vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Kyse ei siis ole siitä, että en kykene olemaan sosiaalisissa tilanteissa vapaa-ajallani vaan kyse on siitä, että en halua.
Minulla sama. Olen töissä jatkuvasti ihmisten kanssa tekemisissä ja se riittää ihmissuhteiksi. Töissä jaksan olla ystävällinen, ja sympaattinen(kuntoutustyö) mutta se riittää näin introvertille. Pari kaveria on töiden ulkopuolella ja heitä nään silloin tällöin ja niin myös omia sukulaisia, jotka kaikki asuu satojen kilometrien päässä.
Lapsuudessa kavereita tuli luonnostaan. Jos oli tullakseen. Samoin nuoruudessa oli paljon opiskelukaveria ja työpaikoissa usein nuoret työntekijät kaveerasi keskenään. Erilaisia ryyppykavereita varsinkin oli paljon. Mutta kun tulee keski-ikä ja ryyppääminen ja harrastaminen jää vähemmälle niin hyvin luontevasti ne ystävät karisee ympäriltä. Yhtä luontevasti kun olivat tulleetkin. On ne periaatteessa yhä kavereita. Emme ole riidoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuimme pikkukylässä. Isä oli sosiaalinen ja jutteli kaikkien kanssa kaikkialla. Äiti inhosi kaikkia. Aina kun isän sukulaiset olivat käyneet kylässä, äiti alkoi haukkua heitä selän takana. Haukkui myös minun ja sisarusten kaverit ja seurustelukumppanit. Isän sisarukset lakkasivat käymästä, äidin sisarukset kävivät silloin tällöin, mutta kyllä heitäkin haukuttiin selän takana.
Sanoisin, että oli äitini vika, että meillä ei käynyt loppuvaiheessa juuri ketään vieraita. Raskasta muistella.
Lueskelin vastauksia ja muistelin lisää Olin siis lapsi 70-80 -luvulla. Välillä asuimme maalla, välillä kerrostalossa. Kontrolli kavereiden suhteen oli etenkin maalla kova, eli äiti oli aina jälkikäteen vihainen, jos tulin yllättäen kotiin kaverin kanssa leikkimään, pelaileen kuusnepalla jne. Joka ainoa kaveri sai ruman haukkumanimen tyyliin Hörökorva. En kuitenkaan ant
Ei sitten ole käynyt mielessä, että äidilläsi on ollut mt-ongelmia? Eihän tuo ole terveen ihmisen toimintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asuimme pikkukylässä. Isä oli sosiaalinen ja jutteli kaikkien kanssa kaikkialla. Äiti inhosi kaikkia. Aina kun isän sukulaiset olivat käyneet kylässä, äiti alkoi haukkua heitä selän takana. Haukkui myös minun ja sisarusten kaverit ja seurustelukumppanit. Isän sisarukset lakkasivat käymästä, äidin sisarukset kävivät silloin tällöin, mutta kyllä heitäkin haukuttiin selän takana.
Sanoisin, että oli äitini vika, että meillä ei käynyt loppuvaiheessa juuri ketään vieraita. Raskasta muistella.
Lueskelin vastauksia ja muistelin lisää Olin siis lapsi 70-80 -luvulla. Välillä asuimme maalla, välillä kerrostalossa. Kontrolli kavereiden suhteen oli etenkin maalla kova, eli äiti oli aina jälkikäteen vihainen, jos tulin yllättäen kotiin kaverin kanssa leikkimään, pelaileen kuusnepalla jne. Joka ainoa kaveri sai ruman
Ihan mielenkiintoinen pointti. Ajattelin silloin, että onpa äitini harvinaisen ilkeä ihminen. En kertonut kavereille hänen solvauksistaan, kumppaneilleni kerroin ja se sai heidät pysyttelemään erossa äidistäni.Inhosin sitä, millaisen välikäteen jouduin aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena ihmettelin asiaa mutta nyt aikuisena ymmärrän paremmin. Äitini ei koskaan kotiutunut uudelle paikkakunnalle. Varmaankin yksi syy oli se, että kävi töissä tunnin ajomatkan päässä. Ystävät jäivät aiemmalle kotipaikkakunnalle ja pikkuhiljaa niistä sitten etääntyi, kun tuli lapsia. Eikä vuorotyö tietenkään auttanut asiaa. Isän ystävät taas olivat kaikki vanhojapoikia. Äiti oli varmasti todella yksinäinen suurimman osan ajasta. Me lapset sitten tuotiin hänen elämään se sosiaalinen puoli ja meidän ystävät olivat aina tervetulleita kotiin.
Minulla oli tuollainen ihan samanlainen haukkuva äiti jonka takia en koskaan viitsinyt pyytää kavereita kylään. Jos pyysin, alkoi myös hermostunut raivoaminen päiviä etukäteen kaikesta mahdollisesta. Aivan selvästi äidilläni oli mt-ongelmia ja onkin hätkähdyttävää lukea kerrankin jostain toisesta aivan samanlaisesta. Tällainen on itsellekin raskas kokemus enkä vieläkään tiedä minkä diagnoosin äiti olisi saanut jos olisi hakenut hoitoa. Kaikenlaista ahdistushäiriötä ja narsismia on tullut palloteltua mielessä, mutta en tiedä. Voisiko olla epävaakaakin?
Ei mun vanhemmilla juuri ollut tuttuja. Joitain nuoruuden tuttuja kävi kerran kolmessa vuodessa kylässä, mutta siinäpä ne. Sisarukset hyvin harvoin, enemmän näkivät niitä sitten omilla vanhemmillaan pyhinä.
Nyt kun mietin, niin vanhemmillani 76 ja 78v. ei ole varmaan kahteen kolmeen vuoteen käynyt ketään muuta kuin me lapset. Naapureiden kanssa jutellaan ulkona, kaukaisempien sukulaisten kanssa puhelimessa. Äiti on hirveän ulkokultainen ja pelkää kamalasti, että ei ole tarpeeksi siistiä ja saa stressin, jos joku on tulossa kylään. Pitää olla tiptop paikat ja hirveät kalaasitarjoilut ruuasta lähtien. Sitten jälkikäteen analysoi, miten kukin katsoi mitäkin nurkkaa tai tarjoilua. Isä taas ei halua ylipäätään vieraita, mutta ei ole riippuvainen toisten mielipiteistä.
Itseasiassa kun mietin, niin äitiltä puuttuu kaikki rentous vieraiden suhteen. Jos joku ohikulkumatkalla poikkesi yökylään joskus 10 vuotta sitten, niin tämä kolme päivää siivosi, pesi ikkunoita, suunnitteli kauppalistaa jne. Sitten oli aivan uuvuksissa vierailusta. Vaikka tämä vierailija olisi lapsuudenkaveri ja itse täydellinen hompsantuu, niin silti äitin pitää esittää täydellistä. Jälkikäteen oli hirveän stressaantunut, kun vieras varmaan ajatteli, että hänen lakanansa ovat vanhoja ja selvästi katsoi takapihalle, kun kukkapenkki ei ole siisti ja nyt se sitten ajattelee, että kaikki on hoitamatta....
Mietin tässä, että koska en jaksa/halua enää vieraita ihmisiä kotiini, niin olen onnellinen siitä, että miehellä oli lapsia ennestään. On meillä siis kaksi yhteistäkin. On kiva, kun tässä käy porukkaa ja voidaan jutella. Mutta halua vieraiden olevan sen verran läheisiä, ettei sotkut tai huonot tarjoilut haittaa. Miehen aikuiset lapset osaa itse mennä kahvitermokselle ja voin heittää, että laittaa kahvin tippumaan, jos kahvi on loppu. Osaavat myös katsoa jääkapista itse syötävää, vaikka ovat jo 30+ ikäisiä. Saan lojua sohvalla rauhassa kotivaatteissa, koska he ovat perheenjäseniä. Eivät ihan sama kuin omat, mutta niin läheisiä, että he ovat sitä tärkeintä porukkaa elämässä ja saavat tulla ja mennä vapaasti meidän kodissa. Ja miehen lapsenlapsetkin on mukavia, kun tähän pyörähtävät.
Olen 70-vuotias. Paras ystäväni kuoli 10 vuotta sitten. Ystävyys on mennyt mielenterveysongelman takia yhden takia. En vaan jaksanut olla syntipukkina hänen ongelmilleen. Dementia vei yhden.
Tällä hetkellä on pari ihmistä, joiden kanssa soitellaan ja joskus kahvitellaan. Hyvä näin!
Vierailija kirjoitti:
Hyvä aloitus. Aloin miettimään omaa lapsuudenkotiani (siellä äiti, isä ja minä) ja eipä meilläkään juuri koskaan vieraita käynyt. Varmaan tyyliin joka toinen vuosi joku meille tulla tallusteli. Isovanhemmat sitten erikseen, he kävivät muutaman kerran vuodessa. Nyt olen keski-ikäinen, asun kahdestaan puolisoni kanssa, ei lapsia. Liian harvoin meilläkään kukaan käy eikä meitä kutsuta kuin muutama kerta vuodessa jonnekin kyläilemään. Itse tykkäisin kovasti, että olisi sellainen useamman ihmisen porukka, jotka voisimme istua iltaa vuorotellen toistemme luona vaikka kerran kuukaudessa. Syödä ja juoda hyvin, jutella, parannella maailmaa. Iloita yhdessä ja surra yhdessä. Olla toisillemme läsnä. Vaan kun ei niin ei.
Näinhän asiat voisivat mennä. Suuri este itselläni on, että elämäntilanteesta johtuen tuntuu mahdottomalle kutsua vieraita, toipilaana voimavarat eivät riitä kuin vähäiseen kodin ylläpitoon. Pitäisi kuitenkin olla tip top, vai pitäisikö? On myös mainosten luoma kuvitelma että pöydän pitäisi notkua herkkuja vaikka eihän se ole pääasia. Kuppi teetäkin olisi ihan mukavaa ylellisyyttä hyvässä seurassa.
On lapsia. Lasten juhliin tulee minun ystäviäni ja sukulaisia perheineen. Miehen puolelta vain hänen vanhempansa. Mutta tosiaan kaikki yhteydenpito perheen ulkopuolisiin suhteisiin on minun kontollani. Miehellä on kavereita, mutta hän tapaa heitä harvakseltaan muualla. Jos meitä on kutsuttu kylään, niin jos ei ilmoiteta että myös PERHE on tervetullut, niin mies olettaa kutsun koskevan vain häntä. Olen alkanut epäillä, että olisiko hänellä jonkin verran autismin piirteitä.