Onko täällä kukaan ihmetellyt, ettei omilla vanhemmilla ole juurikaan ystäviä? Itse muistan 40 vuoden taakse asti, että meillä ei koskaan kä

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmilla on kyllä paljonkin tuttavia. Ei varmaan ystäviä siinä merkityksessä, kuin vaikkapa minulla. Mutta tuttavia, joiden kanssa kahvitellaan ja kalastellaan yms. Iältään ovat 70-75v.

Miksi näitä ihmisiä joiden kanssa kalastellaan ja kahvitellaan ei lasketa ystäviksi?

Ei meilläkään vieraita käynyt kylässä, kun olin lapsi. Tai no naapuri satunnaisesti. Lähinnä isovanhemmilla käytiin, jossa sitten usein muitakin sukulaisia. Isällä oli oma kaveripiiri metsästysporukassa, mutta ei he muutoin tavanneet kuin niillä metsästysreissulla. Mökillä käytiin oman perheen kanssa todella usein.

Sitten, kun isä eläköityi ja sairastui, niin isästä kuoriutui kylässä kävijä. Olen ajatellut, että kun sairaus eteni, niin halusi sitten käydä joka paikassa ennen kuolemaansa. Äiti ei käynyt useinkaan omissa menoissaan. Nyt kun äiti päälle ja 80 v ja isä kuollut vuosia sitten, niin äiti on todella aktiivinen. On eläkeläistouhuja koko ajan ja myös kavereita. Äidille pitääkin soittaa yleensä aamulla tai illalla, jos hänet haluaa kiinni saada. 

Olenkin kysynyt asiaa suoraan äidiltä, että miten hän nyt on aina menossa ja aikoinaan ei koskaan. Kysyin myös, että estikö isä jotenkin äidin omia menoja. Ei kuulemma isä ole koskaan ollut vastahankainen äidin menoihin, mutta kuulemma ei vaan ehtinyt. Äiti on sanonut, että kun kävi töissä ja tuli kotiin, niin oli ruuanlaittoa ja kotihommia plus me kaksi lasta. Ei vaan jaksanut/ehtinyt, kun illat meni niin nopeasti. Nyt sitten on aikaa, kun isääkään ei enää ole. 

Ja kun miettii, niin tottahan tuo on. Silloin 70 - 80 -luvulla kaikki tehtiin itse. Ei käytetty eineksiä ja siivousstandardit oli paljon tiukempia kuin nykyään, joten aikaa meni enemmän. 

Eipä mulla itselläkään ole kovin paljon vapaata. Töitä tehden menee päivä. Ei kavereita montaakaan.

Isällä ei ystäviä ollut mutta liuta sisaruksia, joista moni oli tänne Helsingin suunnalle muuttaneet maaseudulta. Äiti oli sosiaalinen perhonen ja meillä oli ovet aina auki. Viikonloppuisin oli paljon vieraita, arkisin äiti kestitsi naapureita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun vanhemmilla on kyllä paljonkin tuttavia. Ei varmaan ystäviä siinä merkityksessä, kuin vaikkapa minulla. Mutta tuttavia, joiden kanssa kahvitellaan ja kalastellaan yms. Iältään ovat 70-75v.

 

Miksi näitä ihmisiä joiden kanssa kalastellaan ja kahvitellaan ei lasketa ystäviksi?

Minä tykkäisin juuri tuollaisista kavereista, joiden kanssa tehdään asioita. 

Ärsyttää todella paljon, kun minua halutaan usein nähdä jonkun syvällisen keskustelun merkeissä pelkästään, ja vietetään sellaista paikallaan olevaa aikaa. Kaipaisin päinvastoin kevyempiä ihmissuhteita joissa tehdään asioita, ei istuta jossain tuntikausia vaan keskustelemassa. Ärsyttää sellainen meininki, että joko on real talk tai ei mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on nuorena sosiaalisimmillaan. Minulla oli valtavan suuri kaveripiiri ja vietimme todella paljon aikaa järjestäen juhlia, tapaamisia, illanviettoja, mökkeilyjä. Olen kuitenkin hyvin voimakkaasti inrtovertti, joten lapsen saamisen jälkeen kaikki tuo sosiaalisuus on jäänyt pois. Ei riitä panoksia enää muiden ihmisten kanssa seurusteluun vapaa-ajalla, kun on lapsi joka tarvitsee huomiota ja kuluttaa sitä sosiaalista paristoa. Lapseni varmaan siis ajattelee, että minulla ei ole yhtään kavereita, mutta tämä on ihan oma valinta ja kuuluu luonnolliseen elämänkulkuun. Kuuntelen itseäni ja sitä millaista aktiviteettia elämääni tarvitsen. Tällä hetkellä siihen ei kuulu laaja kaveripiiri.

Mielenkiintoinen reflektio. Mutta minä en ymmärrä juurisyytä, eli miksi toiset ihmiset vievät niin paljon energiaa? Tai ehkä tiedän, olin lapsena kotikasvatuksesta johtuen arka, epäluuloinen

Siis miten niin et ymmärrä, miksi sosiaalinen elämä vie energiaa? Se vihje oli sanassa introvertti. Ei mitään tekemistä arkuuden kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tavannut "aikuisia" jotka hengailevat kavereiden kanssa. Se on ihan yhtä urpoa ja turhanpäiväistä kuin teininäkin.

Ai, minun nähdäkseni perheen vanhempien ystävien olemassa ololla on selkeä korrelaatio perheen lasten ystävien määrään. Sukulaisten kohdalla tämä ei niinkään päde. Kun lapset näkevät miten vanhemmat pitävät ystävyyttä ja sosiaalista elämää yllä niin hekin oppivat saamaan ystäviä.

No ei kyllä liity opetteluun mitenkään. Luonne-eroista kiinni. 

Mun 80v isällä on ihan hirveästi kavereita, kaikki naapurit, lapsuudenystävät, hyvin kaukaiset sukulaiset, m*stalaiset, n**kerit, korealaiset, mitä nyt ikinä onkaan, jotka yrittää hyötyä vanhasta papparaisesta. Isä käy kaikkien muiden luona auttamassa ja talkoissa, mutta muut ei koskaan sen luona. Sen autokorjaaja on sen hyvä ystävä, vaikka se maksaa sille ihan normaalisti niin kuin muutkin ihmiset. Mutta he vaan sitten soittelevat toisilleen kuulumisia ja suosittelevat lempilääkkeitään. Liika on liikaa.

Mun äidillä ei ole yhtään ystävää. Se sitten soittelee meille lapsille ja siskolleen. Sen kavereita on tv-kuuluttajat ja julkkikset lehdistä. Sillä on kissoja niin kuin yksinäisillä naisilla aina on, vaikka se elää avioliitossa. Surullista.

Olen sitten elänyt näiden ääripäiden kanssa, pitänyt jopa lapsena liittoa kasassakin. Ja en todellakaan tiedä, olenko introvertti vai ekstrovertti, kun olen vähän kumpaakin, milloin mitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on nuorena sosiaalisimmillaan. Minulla oli valtavan suuri kaveripiiri ja vietimme todella paljon aikaa järjestäen juhlia, tapaamisia, illanviettoja, mökkeilyjä. Olen kuitenkin hyvin voimakkaasti inrtovertti, joten lapsen saamisen jälkeen kaikki tuo sosiaalisuus on jäänyt pois. Ei riitä panoksia enää muiden ihmisten kanssa seurusteluun vapaa-ajalla, kun on lapsi joka tarvitsee huomiota ja kuluttaa sitä sosiaalista paristoa. Lapseni varmaan siis ajattelee, että minulla ei ole yhtään kavereita, mutta tämä on ihan oma valinta ja kuuluu luonnolliseen elämänkulkuun. Kuuntelen itseäni ja sitä millaista aktiviteettia elämääni tarvitsen. Tällä hetkellä siihen ei kuulu laaja kaveripiiri.

Itselläni on nyt sama tilanne. Kun lapsi tuli ei enää ystävien seura kiinnosta. Perheelliset frendit elää omassa kuplassaan, ja kaikki lapsettomat elävät "nuoruuttaan" liki 40v. Eivät ole kovin hääviä seuraa paitsi jos dokaillaan, silloinkin jutut samoja kuin 20v sitten.

Mies 30+

Vierailija kirjoitti:

Äidilläni on paljon ystäviä mutta isälläni ei yhtään. Yhden nuoruusystävänkin on jotenkin karkoittanut. Ihme jörrikkä. 

Aivan kuin meillä. Olen tuollainen äiti. Olen seurallinen, mukana muutamassa seurassa/ yhdistyksessä. Miehelläni ei ole yhtään kaveria. Käy kyllä katsomassa pelejä yms. ja kyläilee joskus kanssani tutuilla henkilöillä. Mutta ei puhu tuntemattomille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on nuorena sosiaalisimmillaan. Minulla oli valtavan suuri kaveripiiri ja vietimme todella paljon aikaa järjestäen juhlia, tapaamisia, illanviettoja, mökkeilyjä. Olen kuitenkin hyvin voimakkaasti inrtovertti, joten lapsen saamisen jälkeen kaikki tuo sosiaalisuus on jäänyt pois. Ei riitä panoksia enää muiden ihmisten kanssa seurusteluun vapaa-ajalla, kun on lapsi joka tarvitsee huomiota ja kuluttaa sitä sosiaalista paristoa. Lapseni varmaan siis ajattelee, että minulla ei ole yhtään kavereita, mutta tämä on ihan oma valinta ja kuuluu luonnolliseen elämänkulkuun. Kuuntelen itseäni ja sitä millaista aktiviteettia elämääni tarvitsen. Tällä hetkellä siihen ei kuulu laaja kaveripiiri.

 

Itselläni on nyt sama tilanne. Kun lapsi tuli ei enää ystävien seura kiinnosta. Perheelliset frendit elää omassa kuplassaan, ja kaikki lapsettomat elävät "nuoruuttaan" liki 4

Vähän sama tilanne, vaikkei meillä lapsus olekaan. Olen nyt +30 vuotiaana lapsettomana pitkässä parisuhteessa olevana huomannut, etten edes kaipaa ystäviä. Sukulaisia (niin omia kuin puolisonkin) tapaamme usein. Työpaikalla tulee sosialisoitua joka päivä. Vähä vapaa-aika menee töistä palautumisessa sekä omien ja puolison kanssa yhteisten projektien/harrastusten parissa puuhatessa. Muut ympärillä tuntuvat elävän jossain keskiluokkaisessa kuplassa, jossa asiat kuuluu tehdä tietyn kaavan mukaan. Me taas olemme vähän boheemeja oman tiemme kulkijoita. Päihteitä emme juuri käytä, joten silläkin on tietty vaikutusta.

Vierailija kirjoitti:

Ei meilläkään käynyt juuri ketään kun oltiin lapsia. Ja kaverit ei saanut tulla kylään. Tämä oli monella ettei sisälle saanut tulla 70-luvulla.

Monet asuivat aika ahtaasti siihen aikaan. Ehkä se vaikutti asiaan. Kirka Babitzin kertoi haastatteluissa ja elämäkerrassaan miten he olivat asuneet yksiössä, vaikka oli neljä lasta. Kun he muuttivat kaksioon, heillä oli yksiöön verrattuna tilava asunto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei meilläkään käynyt juuri ketään kun oltiin lapsia. Ja kaverit ei saanut tulla kylään. Tämä oli monella ettei sisälle saanut tulla 70-luvulla.

 

Monet asuivat aika ahtaasti siihen aikaan. Ehkä se vaikutti asiaan. Kirka Babitzin kertoi haastatteluissa ja elämäkerrassaan miten he olivat asuneet yksiössä, vaikka oli neljä lasta. Kun he muuttivat kaksioon, heillä oli yksiöön verrattuna tilava asunto.

 

Oho, jos vielä 70-luvulla monilla ollut tuollaista!

Onkohan tuokin sitten vaikuttanut siihen, että joillain vanhuksilla ja keski-ikäisillä on enempi kavereita kuin toisilla?

Minun tuntemani sosiaaliset ja paljon ystäviään tapaavat vanhukset asuivat 70-luvulla isoissa taloissa. Ja ihmiset ovat kertomusten mukaan rampanneet jatkuvasti toisten luona kylässä.

Myös yksi lähes 100-vuotias mummo kertoi, että hänen lapsuudessaan ihmiset kylästelivät jatkuvasti, sillä ei päivän päätteeksi ollut muuta tekemistä/viihdykettäkään. Hänkin kasvoi isossa talossa. 

Itse pikemminkin ihmettelen, että miten moni onnistuu vielä aikuisena hankkimaan jopa uusia ystäviä ja pitämään suhteita yllä. Itse kyllä ymmärrän oikeiden ystävyyssuhteiden arvon, mutta tuntuu että viimeistään ruuhkavuosien aikana ihmiset vain kasvoivat erilleen toisistaan, ja uusien suhteiden luominen on lähes mahdotonta kun kaikilla on elämä jotenkin "valmis" ja täynnä. Vaikka harrastuksissa tapaisikin ihmisiä niin ei se näin nelikymppisenä ole ainakaan minulla johtanut siihen että kukaan kutsuisi ketään mihinkään kun kaikilla on perheet ja työt ja muut kiireet. Olen lapseton, joten kyllä kieltämättä pelottaa, että miten yksinäiseksi elämä muuttuu viimeistään leskeyden myötä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on nuorena sosiaalisimmillaan. Minulla oli valtavan suuri kaveripiiri ja vietimme todella paljon aikaa järjestäen juhlia, tapaamisia, illanviettoja, mökkeilyjä. Olen kuitenkin hyvin voimakkaasti inrtovertti, joten lapsen saamisen jälkeen kaikki tuo sosiaalisuus on jäänyt pois. Ei riitä panoksia enää muiden ihmisten kanssa seurusteluun vapaa-ajalla, kun on lapsi joka tarvitsee huomiota ja kuluttaa sitä sosiaalista paristoa. Lapseni varmaan siis ajattelee, että minulla ei ole yhtään kavereita, mutta tämä on ihan oma valinta ja kuuluu luonnolliseen elämänkulkuun. Kuuntelen itseäni ja sitä millaista aktiviteettia elämääni tarvitsen. Tällä hetkellä siihen ei kuulu laaja kaveripiiri.

 

Itselläni on nyt sama tilanne. Kun lapsi tuli ei enää ystävien seura kiinnosta. Perheelliset frendit elää omassa kuplassaan,

Meilläkin muutama lapseton pariskunta tuttuina. He ovat hyvää seuraa silloin kun tavataan. Ei ongelmia ja heitä voisi useamminkin nähdä. Sinkut tuntuvat olevan tylsiä ja päihdeongelmaisia miehiä.

Otaksun, että meillä kävi vieraita, kun isä eli. Hän oli ihmisystävällinen ja tykkäsi olla heidän kanssaan, ainakin miesten. Hän kuoli ja sitten vieraita ei juuri käynyt. Äidin ja meidän luona kävi Lähinnä sukulaisia. Hän yritti kyllä sosialisoida, mutta heikoin tuloksi. Haukkui sitten meidän kavereita eikä meille oikein olleet kaverit tervetulleita.

Mun kaverit aikuistuivat ja lähtivät, joku kuolikin. No, entisiä työkavereita tulee joskus vastaan.

Lapseni sosialisoivat meidän edestä. Lapsiperheellä on samassa vaiheessa olevia kavereita ja lapsettomalla parilla on kai lapsettomia kavereita. 

Miten käy kun vanhenee?

Jos vanhemmat olivat ylläpitämässä yhteiskuntaa ja tekemässä kovia päätöksiä, ei silloin saada ystäviä, vain korkeintaan liittolaisia.

Vanhempien sisarukset kävivät meillä usein. Isän sisarukset tuli pihaan aina yllättäen ja isä lopetti heti työt ja komensi äidin järjestämään kahvia ja pullaa pöytään. Äidin siskoa isä vihasi.

Mummolla ei ollut kavereita. Pappa istui tuntikaudet puhelimessa juoruilemassa kavereittensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmilla oli todella laaja ystäväpiiri. Kun tulivat vanhoiksi ja ystäviä alkoi kupsahdella niin hankkivat uusia ystäviä. Osa äitini ystävistä oli minun ikäisiäni. Ihmiset ovat erilaisia, omat vanhempani olivat todella sosiaalisia.

Ai kuinka ihanaa, kun ystävät kupsahtelee niin hankitaan uudet tilalle. Joillekin on niin helppoa hankkia ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmilla oli todella laaja ystäväpiiri. Kun tulivat vanhoiksi ja ystäviä alkoi kupsahdella niin hankkivat uusia ystäviä. Osa äitini ystävistä oli minun ikäisiäni. Ihmiset ovat erilaisia, omat vanhempani olivat todella sosiaalisia.

Ai kuinka ihanaa, kun ystävät kupsahtelee niin hankitaan uudet tilalle. Joillekin on niin helppoa hankkia ystäviä. 

No mitä sitten pitäisi tehdä? Jäädä kotiin säälimään itseään? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun vanhemmilla oli todella laaja ystäväpiiri. Kun tulivat vanhoiksi ja ystäviä alkoi kupsahdella niin hankkivat uusia ystäviä. Osa äitini ystävistä oli minun ikäisiäni. Ihmiset ovat erilaisia, omat vanhempani olivat todella sosiaalisia.

Ai kuinka ihanaa, kun ystävät kupsahtelee niin hankitaan uudet tilalle. Joillekin on niin helppoa hankkia ystäviä. 

No mitä sitten pitäisi tehdä? Jäädä kotiin säälimään itseään? 

Ei, oli vain niin hauskasti kirjoitettu.