Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia tajuta/hyväksyä vasta aikuisena miten vinksahtanut oma lapsuuden perhe oli/on?
08.03.2025 |
Tajusin itse vasta vanhemmalla iällä tämän. Tai kyllähän sen varmaan tajusi lapsenakin, mutta ei halunnut myöntää. Enkä halua kuulostaa mitenkään narsistiselta tai nostaa omaa erinomaisuuttani jalustalle, enkä omaa perhettäni haukkua. Kyse ei ole siitä, vaan kyse on vain tosiasioiden tiedostamisesta. Vanhemmalla iällä näitä alkoi vasta miettimään ja tajuamaan omasta persoonasta ja käytöksestä asioita, jotka ovat suoraan yhteydessä lapsuuden tapahtumiin.
Kummatkin vanhemmat helvetin ahkeria ihmisiä ja yrittävät parhaansa, mutta molemmilla joku tunnevammaisuus. Kasvatus perustui pitkälti siihen, että yksi oli suosikki (perheen vanhin lapsi) ja muut olivat toissijaisia. Jatkuvaa nälvimistä ja vittuilua, mikään ei ollut koskaan hyvä. Voisi sanoa, että isän puolelta suoranaista kiusaamista. Molempia vanhempia mahdotonta miellyttää. 10 ei ollut riittävä suoritus. Aina jotain parannettavaa. Aina joku teki paremmin tai joku jolla menee paremmin. Ihan sama mitä sinulle tapahtuu tai tehdään, tapahtuma pitää käsitellä ja unohtaa viidessä minuutissa ja mennä eteenpäin. Heittää kärrynpyöriä ja tuulettaa. Muu käytös on vain tekosyitä.
Perheen vanhin ei voinut tehdä koskaan mitään väärin. Ihme mentaaliakrobatialla keksittiin tekosyitä ja puhuttiin mustaa valkoiseksi. Tämä kasvatustyyli teki perheen vanhimmasta täyden sosiopaatin. Myöhemmin alkoi varastelemaan muilta sisaruksilta tavaroita ja rahaa ja tätäkin vanhemmat selittelivät tyyliin "ei se voi sille mitään", "ei voi todistaa" jne. Ihan uskomatonta kamaa. Tätä tapahtui vielä aikuisenakin. Jonkinlainen oletusarvo, että muut lapset ovat olemassa tätä "kultaista lasta varten". Ihan sama vaikka joku muu joutuisi loppuelämän kurjuuteen ja kärsimykseen, jos edeltävä tapahtuma hyödytti jollakin tavalla kultaista lasta, niin kaikki oli sen arvoista. Jotenkin luulen, että tämä kumpusi jostain huonosta omatunnosta ja siksi kohtelivat häntä niin kuin kohtelivat muiden kustannuksella. Kohtelevat vieläkin, mutta silmät ovat ehkä hivenen auenneet.
Tuhoisinta oli kuitenkin jatkuva nälviminen isän puolelta. Tästä syystä en ole koskaan kyennyt solmimaan minkäänlaisia syvempiä sosiaalisia suhteita, muutenkin usko ollut omaan itseensä aina olematon, mennyt sieltä mistä aita on matalin. Sitten vielä vanhemmat ihmettelevät mistä tämä johtuu? Ihan turha yrittää puhua heille mistään asioista, koska kumpikaan ei myönnä mitään, tai sitten eivät muista, tai jos muistavat niin ei sille mitään voi. Tai sitten seuraa suuttuminen.
Yritän olla asiallisesti tekemissä, en minä vanhempiani vihaa, mutta välillä vitutus on kyllä armoton. Yrittänyt valita jonkinlaisen kristillisen lähestymistavan ja anteeksiannon tien.
Kommentit (107)
Itsellä sama että tajusin vasta aikuisena. Niin paljon paskaa ja outouksia omassa perheessä vaikka aina luulin että meillä on normaali ja täydellinen perhe. Huh kaikkea muuta. Mutta en ole todellakaan vihainen vanhemmille vaikka ärsyttää mutta heillä on ollut erittäin rankka elämä ja varmasti yrittäneet parhaansa. Lisäksi miten paljon he ovat jo parantaneet omia kasvatus taitoja versus miten heidät oltiin kasvatettu siihen aikaan. Risuilla ja vöillä hakattu. Ei ollut hienoja laitteita ja muuta, jatkuvaa työtä elämä ja miten paljon he on opetelleet ja tehneet uutta meidän eteen. Lisäksi heidän nuoruus ja aikuisuuden ongelmat. Ei voi niistä lähtökohdista muuttua täydelliseksi. Me yritetään jatkaa muutosta. Varmasti en ole itsekään täydellinen äiti mutta parhaani yritän. Pikkuhiljaa sukupolvet muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on kyllä ihan puppua, että hyvät vanhemmat suhtautuvat samalla tavalla lapsiinsa. Lapset eivät ole keskenään samanlaisia, eivätkä tietty vanhemmatkaan.
Jonkun lapsen kanssa voi olla erittäin helppoa ymmärtää toisiaan ja keskustella monista asioista. Toisen kanssa voi taas olla hyvin vaikeaa, ja kontaktia pitää rakentaa.
Sitten perheessä usein laitetaan erityisesti vaivaa juuri tämän "vaikean" lapsen ymmärtämiseen, jolloin "helppo" lapsi saattaa kokea, että häntä pidetään itsestäänselvyytenä. Ehkä joskus pidetäänkin.
On vaikeaa olla tasapuolinen, mutta pitäähän sitä yrittää.
Tässäpä oli hyvä huomio. Olen itse ollut tosi kiltti lapsi, toisin kuin vanhempi sisarus. Aina kun hän aiheutti jotain hämminkiä, minä varmaan kilttiydyin lisää enkä halunnut aiheuttaa häiriötä. Vanhemmillahan on voinut mennä energia tähän vaativampaan
Ymmärrän sinua hyvin. Minulla tuo sama mekaniikka tapahtui ainoana lapsena, kun toinen vanhemmista lähti lätkimään ja toinen sitten jäi yksin väsyneenä hoitamaan lasta. Yritin olla mahdollisimman vaivaton, ettei hänkin lähtisi tai uupuisi tms. Tuloksena myös omia rajoja ja tarpeita vailla oleva toisten tarpeita täyttävä ihminen, joka uupuu kaiken alle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kommentteja ihmisiltä, joiden vanhemmat suosineet yhtä lasta. Itsellä sama tilanne ja mä siis en ollut suosiossa vaan pienempi sisar. Mikä ihme saa molemmat vanhemmat vuosikausia tekemään niin ja vääristelemään sitä mikä on totta ja pahimmillaan suorastaan valehtelemaan!!? Minulla ei ole lapsia, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan että ottaisin jonkun lapsen suosikiksesi muiden kustannuksella, jos minulla niitä olisi.
Toisekseen, entä jos se, että osaisi korjata sukupolvien välisen huonon kohtelun ja vuorovaikutuksen ja trauman ketjun kasvattamalla omat lapset normaalisti, toisi sivutuotteena lisää surua siitä, mistä kaikesta on itse jäänyt paitsi?
Ei, vaan kokee onnistumisen iloa ja iloa myös lapsen puolesta sekä lapsen kanssa. Ja joskus puhdistavaa kiukkua omasta puolestaan!
Voihan
Harvemmin tuntee myötätuntoa, jos vanhempia itseään ei ole juuri rääkätty. Silti he perseilivät oman perhe-elämänsä.
Olen aika pussissa kasvanut näköjään. En ole tajunnut miten paljon ihmiset tahtoisovat muutosta lapsuuteensa, haaveillen siitä täydellisestä unelmalapsuudesta ja vanhemmista.
Se antaa näkymää siihenkin miksi lapsia syntyy niin vähän , kuka uskaltaa jos vähänkin on itsekriittinen.
En koskaan ole miettinyt noin, minulla oli rujo viiskytluvun koti, en ole siitä aikuisiän jälkeen stressannut enkä hävennyt. Mutta sain pakokauhun, mitä olenkaan tehnyt saattaessani maailmaan useamman lapsen. Mitä he miettivät, mitä ahdistusta purkavat nettiin ja sinne ja tänne.
On ja ehdottomasti kannattaa sitä loppuikänsä märehtiä, eikä koettaa päästä asian yli ja jatkaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärsin hakeutua terapiaan vasta 51-vuotiaana. Mietin usein, olisiko elämäni sujunut toisin, jos olisin hakenut apua jo nuorena aikuisena. Perheeni tarina on isän puolelta todella raskas ja ylisukupolvista oireilua on paljon. Äiti kärsi kuolemaansa asti vaikeasta sotatraumasta, mutta enhän minä sitä hänen eläessään ymmärtänyt. Hienoa, että nuoret uskaltavat nykyään myöntää ongelmat ja hakea apua.
Perheeni on ollut monin tavoin hyvä, mutta on tiettyjä asioita mitkä nyt aikuisena tuntuu aika hurjalta. Äitipuoleni ja pikkusisarukseni kuolivat onnettomuudessa kun olin 14v., siitä tietty seurasi vaikka ja mitä. Toki muut läheiset, esimerkiksi vanhempien sisarukset ja isovanhemmat sekä ystävät, oli tukena myös, mutta silti tuntuu aika hurjalta, että olen kasiluokkalaisena joutunut tukemaan masentunutta, ajoittain itsetuhoista isää joka ei voinut hyvin. Toisaalta, koin silloin ja koen edelleen että elämä oli kuitenkin tavallaan myös sitä ihan tavallista arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaaliahan tuo on, ja auttaa kyllä henkilökohtaisessa kasvuprosessissa ymmärtää mistä vaikka omat tunne-elämän vaikeudet johtuvat. Parasta on kuitenkin hyväksyä tapahtuneet tapahtuneeksi ja päästää irti - mennyttä kun ei voi muuttaa, ainoastaan suhtautumistaan siihen. Tiedostamalla tapahtuneet voi katkaista kierteen, eikä esimerkiksi siirrä opittuja haitallisia käytösmalleja omiin lapsiin. Se on siunaus siinä että ymmärtää omien vanhempiensa virheet ja puutteet. Suomessa on yllättävän paljon tunne-elämän vaikeuksia perheissä. Henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Mistä lie johtuu, että pahoinvointi monesti on siirtynyt polvesta toiseen. Nykyään ihmiset tiedostaa enemmän näitä, eikä perheen sisäiset ongelmat ole enää samalla tavalla vaiettu tabu kuin ennenvanhaan. Tämä on hieno asia ja auttaa eheytymään ja kasvamaan ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
On ja ehdottomasti kannattaa sitä loppuikänsä märehtiä, eikä koettaa päästä asian yli ja jatkaa elämäänsä.
Eihän mistään voi päästä yli, ellei ensin hahmota, missä se este on ja sitten kiipeä sen yli. Sitähän jää pyörimään elämänsä loppuun sinne aitauksen sisälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua huvittaa tuo ihmettely et "miten selitätte Erika Vikmanin biisin lapsille??" Siis selitetäänkö nykyään kaikki asiat lapsille? Ihanaa, jos näin on. Mulle ois vastattu vaan et en tiiä. Ja jos oisin kyselly enemmän niin ois tokaistu jotain, ettei kannata miettiä tuommoisia. Ja saatu mut ikäänkuin häpeämään et edes kysyin.
Mulle ei tullu lapsena ikinä edes mieleen kysyä mistään seksiin liittyvästä, mä vaan jotenkin vaistosin et tietyistä asioista ei puhuta. Kysyin n. 5-vuotiaana kun äiti oli raskaana, et mistä se vauva on sinne tullut. Äiti vastas et se tulee kun alkaa vain toivomaan. Mä sit hetken pelkäsin tulevani raskaaksi ku mähän toivoin meille vauvoja! :D Järkeilin sit itse etten mä varmaan tule.
Varsinainen trauma oli kuitenkin se, et miten mun lievää ylipainoa käsiteltiin. Huomauteltiin tosi rumasti, en kehdannut pitää edes shortseja lapsena ku tiesin et mulla on paksut jalat. En muista toisten lasten niistä sa
Mä en ollut edes ylipainoinen, mutta en ole sellainen pieni hento siro perhonen kuin äitini ja hänen sukulaisensa (tosin myöhemmin olen myös tajunnut, ettei äitini juuri syönyt). Myös minun koostani huomauteltiin tosi rumasti ja äiti välillä puhisi, miten minun pitäisi liikkua enemmän tai syödä vähemmän. Olin 9-vuotias enkä oikein tajunnut, miten pitäisi liikkua, joten juoksin sitten leikkipuistossa pyrähdyksen ja mietin, mikä olisi riittävästi. Vanhempi olisi voinut olla ihan hiljaa ja vaikka mennä kanssani pyörälenkille tai tarjoa kevyempää ruokaa, kun kerran oli huoli painostani. Ei ollut lapsen vastuulla.
Vierailija kirjoitti:
Olen aika pussissa kasvanut näköjään. En ole tajunnut miten paljon ihmiset tahtoisovat muutosta lapsuuteensa, haaveillen siitä täydellisestä unelmalapsuudesta ja vanhemmista.
Se antaa näkymää siihenkin miksi lapsia syntyy niin vähän , kuka uskaltaa jos vähänkin on itsekriittinen.
En koskaan ole miettinyt noin, minulla oli rujo viiskytluvun koti, en ole siitä aikuisiän jälkeen stressannut enkä hävennyt. Mutta sain pakokauhun, mitä olenkaan tehnyt saattaessani maailmaan useamman lapsen. Mitä he miettivät, mitä ahdistusta purkavat nettiin ja sinne ja tänne.
Ei kai kukaan haaveile mistään täydellisestä unelmalapsuudesta, vaan edes ihan asiallisesta lapsuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistuin tekstiin, mutta meidän perheessä ne viattomat olivat kaksi nuorempaa. Nyt läheisen isovanhemman poismentyä huomaan miten lapsuuden dynamiikka toistuu sinnikkäästi, koska siskoni sai aivan pikkuasiasta maailmansodan aikaiseksi hautajaisten aikoihin, enkä vieläkään tiedä miten ihmeessä olen asiaan ainoa syyllinen. Jollain ihmeellisellä tavalla koko perheeni sai käännettyä asian minun viakseni ja hetken kuluttua tajusin, että se on toisintoa lapsuudesta. Samalla tavalla siskoni järjesti tantrumin, shown tai muun sekaannuksen ja ainoa kenelle se kostautui olin minä.
Siskoni saattoi varastaa tavaroitani ihan rauhassa, ja äiti ei suhtautunut siihen mitenkään. Jos taas itse syyllistyin samaan, niin äiti puuttui saman tien. Jos joskus oli riita, mihin olisin tarvinnut äidin väliintuloa, koska tilanne meni aivan kohtuuttomaksi, niin äiti lällätteli pöydässä "Mä olen aivan puolueeton". Yllättäen tämä puolueettomuus unohtui saman tien, kun aloin laittaa verbaalisesti ilkeälle siskolleni fyysisesti takaisin kiukuissani. Minusta kerrottiin vitsejä miten suutun herkästi pienestä, miten kamalalta näytän kiukkuisena ja miten hirveä olen, kun taas siskoni paistatteli jatkuvasti suosiossa. Samalla hän saattoi tehdä kaikkea pientä kiusaa ja mennä sen jälkeen itkien äidille kertomaan kun sisko oli taas niin kamala. Missään vaiheessa en kuullut äidiltäni siskolleni, että voisiko siskoni miettiä omaa käytöstään tai sanoa jotain.
Eihän siitä nyt mitään tule jos unohtaisi jonkun kokemansa vääryyden. Varmaan tuli lapsille nalkutettua, näin jälkiköteen ajatellen, ihan turhasta. Siitä mainitsin kerran heille, yli teini-iän lapsensa saanut poikani totesi että kukapa ei olisi sitä tehnyt tai ääntään korottanut. Kun omat lapset saa kasvaa ymmärrys omiin vanhempiinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos luette tätä joilla lastenteko vasta edessä, harkitkaa tarkoin. Lasta ei saa torua, ei vaatia leluja kasaamaan saati osallistumaan kotiaskareihin. Lapselle pitää taata onnellinen koti, lapsen toiveet toteuttaa, rajat tulisivat häntä aikuisena ahdistamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän siitä nyt mitään tule jos unohtaisi jonkun kokemansa vääryyden. Varmaan tuli lapsille nalkutettua, näin jälkiköteen ajatellen, ihan turhasta. Siitä mainitsin kerran heille, yli teini-iän lapsensa saanut poikani totesi että kukapa ei olisi sitä tehnyt tai ääntään korottanut. Kun omat lapset saa kasvaa ymmärrys omiin vanhempiinkin.
Ymmärrätkö oikeasti mistä tässä ketjussa keskustellaan? Tottakai kaikki ihmiset eli myös kaikki vanhemmat tekevät virheitä. Kyse on sellaisista normaalin käytöksen ulkopuolella olevasta asioista! Et liene sellaista pahemmin kokenut? Hyvä esimerkki epänormaalista on tän ketjun loppupuolella tuo yksi viesti, jonka kirjoittaja kertoo hänen äitinsä jatkuvasti suosineen hänen siskoaan, siitäkin huolimatta että sisko käytti törkeästi asemaansa hyväksi. Kenen mielestä se ihan oikeasti voi olla ok? Tai olankohautuksella kuit
Toisaalta, kun viiskymppisen elämä rupeaa vastoinkäymisten takia pyörimään lapsuudessa onko ne muistikuvat ja tuntemukset todellisia? Sen enempää kuin sen vanhan äidin joka uskoo kotonaan käyvän varkaita kun piilottelee itse tavaroitaan. Tai sen joka kuviteltu vainoaminen johdattaa vaikka osastolle.
Siis jonkun yhden tapauksen takia voi mieli vääristää että aina oli näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän siitä nyt mitään tule jos unohtaisi jonkun kokemansa vääryyden. Varmaan tuli lapsille nalkutettua, näin jälkiköteen ajatellen, ihan turhasta. Siitä mainitsin kerran heille, yli teini-iän lapsensa saanut poikani totesi että kukapa ei olisi sitä tehnyt tai ääntään korottanut. Kun omat lapset saa kasvaa ymmärrys omiin vanhempiinkin.
Ymmärrätkö oikeasti mistä tässä ketjussa keskustellaan? Tottakai kaikki ihmiset eli myös kaikki vanhemmat tekevät virheitä. Kyse on sellaisista normaalin käytöksen ulkopuolella olevasta asioista! Et liene sellaista pahemmin kokenut? Hyvä esimerkki epänormaalista on tän ketjun loppupuolella tuo yksi viesti, jonka kirjoittaja kertoo hänen äitinsä jatkuvasti suosineen hänen siskoaan, siitäkin huolimatta että sisko käytti törkeästi asemaansa hyväksi. Kenen mielestä se ihan oikeasti voi olla ok? Tai olankohautuksella kuit
Täällä täydelliset vanhemmat kertovat olevansa täydellusiä, vanhempien virheet on korjattu omia lapsia kohtaan.
Itsekin olen vasta nyt 30 vuotiaana kunnolla vasta tajunnut, ettei äidin käytös ole ollut normaalia. Olen sen jollain tasolla tajunnut jo 8-vuotiaana, mutta jotenkin kuitenkin syyllistin itseäni äidin raivokohtauksista ym. Nyt kun minulla on oma lapsi tajuan ja olen sisäistänyt sen, että äidin käytös ei ole normaalia "suuttumista" vaan aikuisen ihmisen täysin kontrolloimattomia raivokohtauksia.. ja aina hän löytää vian joko isästä tai minusta tai milloin kenestäkin. Vika ei ole koskaan hänessä... Häpeää varmaan raivokohtauksiaan mutta ei missään nimessä pyydä anteeksi tai myönnä että on tehnyt jotain väärin.
Hän on ollut niin hyvä äiti kun on aina lämmin ruokakin ollut kotona ja lapsilla vaatteet ja omakotitalo.. Sitä hän jaksaa aina sanoa. Ehkä ihan syystäkin ei ikinä muistella mitään lapsuusmuistoja. Niillä harvoilla videoillakin joilla äidin ääni kuuluu syntymäpäivillä se on syyttämistä huutaen jostain mitättömästä asiasta ja istun itse ruokapöydässä pöydässä pelosta jäykkänä.
Ja edelleen löytää vain valittamisen aihetta elämästäni.. alkaa jo mitta tulla täyteen, mutta pyrin pysymään asiallisissa mutta etäisissä väleissä, koska olen todennut että välejä on mahdoton korjata, jos joka tapaamiskerralla raivoaa, jopa pienelle lapselleni.
Ja kyse ei ole päihdeongelmaisesta ihmisestä. Muiden ihmisten pieniäkin päihdeongelmia hän tietysti arvostelee esim. liiallista coca colan käyttöä. Äidin kohdalla käytöshäiriöön ei tarvita mitään päihteitä. Työssä käyvä ihminen ja siisti koti. Mutta se ei asiaa pelasta. Ei näy ongelmat ulospäin paitsi silloin kuin raivoaa julkisella paikalla.. Mitä on myös usein tapahtunut, ei kuitenkaan muistaakseni kotipaikkakunnalla, joten ongelma ei varmaan näy ulospäin..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos luette tätä joilla lastenteko vasta edessä, harkitkaa tarkoin. Lasta ei saa torua, ei vaatia leluja kasaamaan saati osallistumaan kotiaskareihin. Lapselle pitää taata onnellinen koti, lapsen toiveet toteuttaa, rajat tulisivat häntä aikuisena ahdistamaan.
Mikähän takia joillekin on uhka, jos lapsensa olisi onnellinen, itse luottavainen ja tasapainoinen. Noinkin tärkeästä asiasta väännetään vitsiä ja lyödään ihan läskiksi. Joku lapsellinen egoko siellä kuiskii, että vatuiks meni vastuut, ehkä muut hämääntyy jos käyttäytyy vielä huonommin? Tyhmää leikkivät vastuuttomat marttyyrivanhemmat ovat ehdottomasti elämän rasite, mutteivat totaalinen este omalle kehitykselle. Hidastaa kyllä voivat ja aivan varmasti yrittävät.
Niin, minulla näkyy jo tulos. Miten sinulla, kodissa , missä lasten mieltä ei koskaan pahoiteta, mitään ei puutu, vanhemmat tikahtuu täydellisyyden tunteeseensa.
Satunnaisesti seuraan yhtä henkistynyttä sinkkuäitiä, lapsi parivuotias. Miten hän tietää kaiken lastenkasvatuksesta, jakaa ohjeita. Hienoa tietysti kun lapsi on elämän keskipiste, häntä ei tarvitse viedä hoitoon, ei tule edes ristiriitaa päiväkodin mustikkakeiton ja oman kodin sokerittoman ruokavalion välillä.
Varmaan minäkin esikoisen ollessa vauva olin paljon tietävämpi lastenkasvatuksesta kuin nyt, olinhan tri Spockinkin lukenutm
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän siitä nyt mitään tule jos unohtaisi jonkun kokemansa vääryyden. Varmaan tuli lapsille nalkutettua, näin jälkiköteen ajatellen, ihan turhasta. Siitä mainitsin kerran heille, yli teini-iän lapsensa saanut poikani totesi että kukapa ei olisi sitä tehnyt tai ääntään korottanut. Kun omat lapset saa kasvaa ymmärrys omiin vanhempiinkin.
Ymmärrätkö oikeasti mistä tässä ketjussa keskustellaan? Tottakai kaikki ihmiset eli myös kaikki vanhemmat tekevät virheitä. Kyse on sellaisista normaalin käytöksen ulkopuolella olevasta asioista! Et liene sellaista pahemmin kokenut? Hyvä esimerkki epänormaalista on tän ketjun loppupuolella tuo yksi viesti, jonka kirjoittaja kertoo hänen äitinsä jatkuvasti suosineen hänen siskoaan, siitäkin huolimatta että sisko käytti törkeästi asemaansa hyväksi. Kenen mielestä se i
Miksi pitäisi 50-kymppistä verrata muistisairaaseen vanhukseen? Toisella on muistissa kliinisesti ongelmia, toisella välttämättä ei. Psykoosikin voi olla, tai sitten muistot voivat olla myös ihan valideja. Tätä viimeistä vaihtoehtoa ei jostain syystä nyt tuotu esille. Pistää miettimään, että onko vaihtoehtojen pohdinta nyt ihan objektiivista, vai lähdetäänkö omien toiveiden pohjalta tuomaan esille niitä epätodennäköisempiä vaihtoehtoja....
Sinun lapsesi voivat sitten tulevaisuudessa tehdä samanlaisia harjoituksia ja välttää sinun tekemiä virheitä.