Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko normaalia tajuta/hyväksyä vasta aikuisena miten vinksahtanut oma lapsuuden perhe oli/on?
08.03.2025 |
Tajusin itse vasta vanhemmalla iällä tämän. Tai kyllähän sen varmaan tajusi lapsenakin, mutta ei halunnut myöntää. Enkä halua kuulostaa mitenkään narsistiselta tai nostaa omaa erinomaisuuttani jalustalle, enkä omaa perhettäni haukkua. Kyse ei ole siitä, vaan kyse on vain tosiasioiden tiedostamisesta. Vanhemmalla iällä näitä alkoi vasta miettimään ja tajuamaan omasta persoonasta ja käytöksestä asioita, jotka ovat suoraan yhteydessä lapsuuden tapahtumiin.
Kummatkin vanhemmat helvetin ahkeria ihmisiä ja yrittävät parhaansa, mutta molemmilla joku tunnevammaisuus. Kasvatus perustui pitkälti siihen, että yksi oli suosikki (perheen vanhin lapsi) ja muut olivat toissijaisia. Jatkuvaa nälvimistä ja vittuilua, mikään ei ollut koskaan hyvä. Voisi sanoa, että isän puolelta suoranaista kiusaamista. Molempia vanhempia mahdotonta miellyttää. 10 ei ollut riittävä suoritus. Aina jotain parannettavaa. Aina joku teki paremmin tai joku jolla menee paremmin. Ihan sama mitä sinulle tapahtuu tai tehdään, tapahtuma pitää käsitellä ja unohtaa viidessä minuutissa ja mennä eteenpäin. Heittää kärrynpyöriä ja tuulettaa. Muu käytös on vain tekosyitä.
Perheen vanhin ei voinut tehdä koskaan mitään väärin. Ihme mentaaliakrobatialla keksittiin tekosyitä ja puhuttiin mustaa valkoiseksi. Tämä kasvatustyyli teki perheen vanhimmasta täyden sosiopaatin. Myöhemmin alkoi varastelemaan muilta sisaruksilta tavaroita ja rahaa ja tätäkin vanhemmat selittelivät tyyliin "ei se voi sille mitään", "ei voi todistaa" jne. Ihan uskomatonta kamaa. Tätä tapahtui vielä aikuisenakin. Jonkinlainen oletusarvo, että muut lapset ovat olemassa tätä "kultaista lasta varten". Ihan sama vaikka joku muu joutuisi loppuelämän kurjuuteen ja kärsimykseen, jos edeltävä tapahtuma hyödytti jollakin tavalla kultaista lasta, niin kaikki oli sen arvoista. Jotenkin luulen, että tämä kumpusi jostain huonosta omatunnosta ja siksi kohtelivat häntä niin kuin kohtelivat muiden kustannuksella. Kohtelevat vieläkin, mutta silmät ovat ehkä hivenen auenneet.
Tuhoisinta oli kuitenkin jatkuva nälviminen isän puolelta. Tästä syystä en ole koskaan kyennyt solmimaan minkäänlaisia syvempiä sosiaalisia suhteita, muutenkin usko ollut omaan itseensä aina olematon, mennyt sieltä mistä aita on matalin. Sitten vielä vanhemmat ihmettelevät mistä tämä johtuu? Ihan turha yrittää puhua heille mistään asioista, koska kumpikaan ei myönnä mitään, tai sitten eivät muista, tai jos muistavat niin ei sille mitään voi. Tai sitten seuraa suuttuminen.
Yritän olla asiallisesti tekemissä, en minä vanhempiani vihaa, mutta välillä vitutus on kyllä armoton. Yrittänyt valita jonkinlaisen kristillisen lähestymistavan ja anteeksiannon tien.
Kommentit (107)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon tuosta ap:n aloituksesta on kuin mun elämästä!! Tuollainen ilkeä isäkin! Mun kohdalla tosin nuorempi sisar oli/on se joka on aina paras ja jossa ei ikinä ole vika ym. valetta hänen edukseen. Hänestä tosin ei tullut sosiopaattia.
On se sen verran normaalia kuin mitä tuollaisessa tilanteessa voi olla, että sen omituisuuden ja vääryyden oikeasti ymmärtää vasta aikuisena. Mulla se tapahtui kunnolla sitten kun olin muuttanut omilleni, kun pystyi katsomaan asioita objektiivisemmin ulkopuolelta, kun ei enää elänyt niiden keskellä.
Kiva kai, että en ole ainoa. Toisaalta kun tietää miten rikki oma mieli meni ja minkälainen elämänmittainen taakka ja rajoite kaikki tämä on, niin ei tämmöistä kenellekään toivo.
Aika samoja ajatuksia. Luulen että oman pääkopan olisi ehkä voinut jotenkin fiksata jollain intensiivisellä vuosia kestävällä terapialla. Mutta tämä olisi varmaan pitänyt aloittaa joskus 18-vuotiaan kun pääsi omilleen. Silloin sitä oli vaan niin helpottunut, että tavallaan työnsi vain kaiken syrjään ja unohti ne. Lisäksi ajatusmalliksi on iskostettu se, että mistään ei saa valittaa, pitää vain puskea eteenpäin veren maku suussa. Kyllähän tällä käytösmallilla johonkin asti pääsee, mutta lopulta hajoaa paletti. Ei osaa käsitellä asioita, kasaa ne vain sisäänsä kunnes kovalevy leviää. En minä koskaan osannut kuvitella tai ajatella että tämä johtuu tästä ja tämä tästä jne. Sitä piti vain kaikkea normaalina, ei osannut edes ajatella että oma mieli voisi olla jotenkin rikki. Eniten mua kaivelee kaikki menetetyt mahdollisuudet, joita elämässä annettiin ja tarjottiin, mutta niihin ei kyennyt tarttumaan tai niitä hyödyntämään omien traumojen ja käytösmallien takia. Koen olevani joku sivustaseuraaja tai jonkinlainen agentti normaalien ihmisten keskuudessa, näyttelen mukana ja sitten menen kotiin toipumaan. Kaikki energia menee siihen.
Kannattaa mennä terapiaan jo tuossa vaiheessa ennen kuin kaikki energia on oikeasti mennyt. Tietysti siinä tarvitaan myös oma motivaatio ja elämässä tilaa suorittaa henkistä työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On normaalia muodostaa omia mielipiteitään.
On normaalia vaihtaa mielipiteitään.
On normaalia keksiä mielipiteitä.
Vierailija kirjoitti:
On ihan tyypillistä. Itsellä nousee kritiikkiä omia vanhempia kohtaan, kun seuraan omien lasten kasvua ja mietin, miten omat vanhemmat toimivat, kun itse olin saman ikäinen. Ehkä tämä on jotain itsenäistymisprosessin viimeistelyä. Samalla tiedostan, että ei kukaan muista omaa lapsuuttaan objektiivisesti ja mukana omissa muistikuvissa voi olla paljon sellaista, mitä ei muista oikein tai mistä ei ymmärrä kaikkia näkökulmia.
Joo, vähän kaksiteräinen miekka tuo objektiivisuuden tarve.
Toisaalta on ihan hyvä ymmärtää asioita. Toisaalta taas ihan hyvä suuttua tai surra sitä, miten huonosti on tullut kohdelluksi.
On asioita, joita objektiivisuus ei muuta. Toksinen käytös on toksista käytöstä. Laiminlyönnit on vaikeampi hahmottaa.
Meillä oli suosikki lellipentu keskimmäinen eli isosiskoni, no saa nyt hoitaa äidin, minä nuorin ja vanhin veljeni ei hoideta kun oltiin vähän väliinputoajia äitini silmissä "teistä ei tule mitään, mutta siskosta tulee" oli sellainen pikkuvanha joka istui aina aikuisten kanssa kahvipöydässä.
Joo, muistan vielä sen hetken, kun toisen lapseni ollessa vastasyntynyt silmäni oikein aukenivat ja tajusin, miten tunteellisesti epäkypsiä vanhempani ovat. Olin kolmekymppinen. Siihen asti olin lähinnä syyttänyt itseäni siitä, etten mielellään vietä aikaa vanhempieni kanssa ja olen jopa kehdannut loukkaantua siitä, miten he puhuvat minusta pahaa selkäni takia. En ole koskaan saanut minkäänlaista henkistä tukea vanhemmiltani enkä ole sitä osannut odottaakaan. Olen mm. itkenyt työpaikan menetystä yksin pystymättä hakemaan tukea keneltäkään, edes puolisoltani.
Meillä suosikki oli pikkuveljeni, joka näyttää äidiltäni ja on rauhallinen ja hidas luonteeltaan, toisin kuin itse muistutan äidin vihaamia isäni sukulaisia ja olen samanlainen nopeatempoinen kuin he (aikuisena olen vähän alkanut kyseenalaistaa tätä luonnehdintaa). Kaikki, mitä teen, on lapsuuden perheeni mielestä jotenkin hupsua ja hupaisaa eikä ihan tosissaan tarvitse ottaa. Olen vähän kuin marsu, jota voi huvittuneena seurata eikä tarvitse ottaa ihan tosissaan. Olen yliopistokoulutettu ja työelämässä jonkin verran edennyt, mutta usko itseen puuttuu enkä oikein edes tiedä, mistä uskaltaisin haaveilla. Minähän siis vaan olen olevinani ja luulen itsestäni liikoja, kuten minulle on aina kerrottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon kommentteja ihmisiltä, joiden vanhemmat suosineet yhtä lasta. Itsellä sama tilanne ja mä siis en ollut suosiossa vaan pienempi sisar. Mikä ihme saa molemmat vanhemmat vuosikausia tekemään niin ja vääristelemään sitä mikä on totta ja pahimmillaan suorastaan valehtelemaan!!? Minulla ei ole lapsia, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan että ottaisin jonkun lapsen suosikiksesi muiden kustannuksella, jos minulla niitä olisi.
Toisekseen, entä jos se, että osaisi korjata sukupolvien välisen huonon kohtelun ja vuorovaikutuksen ja trauman ketjun kasvattamalla omat lapset normaalisti, toisi sivutuotteena lisää surua siitä, mistä kaikesta on itse jäänyt paitsi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen vanhempi mahtaa sitä itse sitten tietämättään olla. Osan omista puutteista tiedostan.
Mulla ei oo koskaan ollut isää ja sisaruksen sain kun olin teini-ikäinen, inhottava isäpuoli tuli kuvioihin.
Pakko elää sen taakan kanssa kun on. Vois sitä huonomminkin asiat olla.
Se että itse noita asioita mietit kertoo jo sen, että varmaan ihan hyvä vanhempi olet.
Kun katsoo nykynuorisoa koulussa ja vapaalla on todiste että et todellakaan ole hyvä vanhempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon tuosta ap:n aloituksesta on kuin mun elämästä!! Tuollainen ilkeä isäkin! Mun kohdalla tosin nuorempi sisar oli/on se joka on aina paras ja jossa ei ikinä ole vika ym. valetta hänen edukseen. Hänestä tosin ei tullut sosiopaattia.
On se sen verran normaalia kuin mitä tuollaisessa tilanteessa voi olla, että sen omituisuuden ja vääryyden oikeasti ymmärtää vasta aikuisena. Mulla se tapahtui kunnolla sitten kun olin muuttanut omilleni, kun pystyi katsomaan asioita objektiivisemmin ulkopuolelta, kun ei enää elänyt niiden keskellä.
Kiva kai, että en ole ainoa. Toisaalta kun tietää miten rikki oma mieli meni ja minkälainen elämänmittainen taakka ja rajoite kaikki tämä on, niin ei tämmöistä kenellekään toivo.
Samaa mieltä! Mä koen että mulla menee jot
Täyttä paskaa. Olet itse, ja ainoastaan itse, syyllinen siihen ettei sinulla ole kumppania ja tervettä päätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä alkaa osata analysoida vasta, kun on riittävän etäällä. Ja vaatii jonkinlaista silmien avautumista.
Ihan perussetiltä narsistin lapsena kuulostaa.
Katso Youtubesta Patrick Teahanin ja Tim Fletcherin kanavat.
Tsemppiä! Oma terapiani on vielä kesken, mutta paljon olen oppinut.
Itselläni jotenkin ihan uskomaton kynnys kertoa asioita ulkopuolisille. En varmaan terapiassa edes kehtaisi kertoa asioitani, en tiedä mistä se johtuu. Ehkä sitä jollain tasolla häpeää niin paljon tai sitten tosiaan ohjelmointi sellainen että kaikki pitää unohtaa ja vaieta.
No, sinun tapauksessasi terapia olisi sitä, että rakennettaisiin tietä ulos tuosta rakenteellisesta häpeästä. Huomaisit, että voit kertoa asiasi ja saat ymmärrystä eikä maailma kaadu eikä sinua tuomita.
Stna ei ne kirjat pumpuliperse auta. Pää kii. Ei terapiat eikä mikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omasta lapsuudestani tajusin jälkeenpäin, että ei ole normaalia, että lapsille ei kerrottu mitään lisääntymisestä tai seksuaalisuudesta, mutta aikuiset kuitenkin puhuvat kuitenkin seksistä lasten kuullen seksistä negatiiviseen sävyyn. Kun vaikka minä yritin kysyä joskus 5-vuotiaana vanhemmilta, että mistä lapset tulevat niin minulle suututtiin ja annettiin piiskaa. Sanottiin, että ei "niistä asioista" saa puhua. Kuitenkin aikuiset puhuivat itse niistä asioista meidän lasten kuullen. Esim. naiset päästessään puhumaan keskenään valittivat toisilleen, että miten miehille "pitää antaa, vaikka ei haluaisi" eikä välitetty, että lapsia on kuulemassa.
Tuo toisen sisaren suosiminen ei ole kyllä normaalia, vanhemmillasi on ollut vääristynyt arvomaailma. Toki ennen vanhaan sitä perheen vanhinta poikaa tai ainoaa poikaa suosittiin, kun sen tehtävänä oli jatkaa maatilaa tai elinkeinoa. Muut joutuivat pärjäämään miten kukin taisi. Mutta nykyaikaan ei kuulu suosia jotain sisaruksista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomasin sellaista häiritsevää, että ystäviä ei olisi saanut olla tai se oli muka jotenkin tyhmää, jos halusi tehdä muutakin kuin olla kotona.
Aineellisesti sain ehkä enemmän kuin suuriin ikäluokkiin kuuluvat sisarukseni, mutta myös huuruja elossa olevalta vanhemmaltani. Hän olisi kaivannut jotain tukea toisen vanhemman kuoltua, mutta siihen aikaan eiollut mitään sururyhmiä eikä häntä olisi niihinsaanut menemään.
Nuorena aikuisena asuin kotona, koska omistin jo nurkan talosta. Jonkun olisi silloin pitänyt viedä vanhempiani lääkäriin, muttei sitä kukaan tehnyt. Muutin pois enkä ollut enää likasankona. Kauimpana asuvasisarukseni oli parhaissa väleissä äitini kanssa. Terapiaan tuskin menen. Levätköön rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeistään tajuaa siinä vaiheessa, kun itsestä tulee äiti. En kohtele tytärtäni kuten äiti kohteli minua.
Vierailija kirjoitti:
Viimeistään tajuaa siinä vaiheessa, kun itsestä tulee äiti. En kohtele tytärtäni kuten äiti kohteli minua.
On kahdenlaisia äitejä, joilla on ollut itsellä huono lapsuus. Toinen tekee kaikkensa, ettei lapsi kokisi samaa ja toinen taas katsoo, että lapsen on kärsittävä sama kärsimys kuin äidinkin aikanaan.
Onneksi sinä olet ensimmäistä ryhmää <3
Vierailija kirjoitti:
Ei niistä sinun perheenjäsenistäsi edes olisi siihen, siksi ette ole niitä tehneet. (Itselläni sama juttu.)
Surullista on sekin, että sitten sitä nuorena aloittelee ihan vääränlaisia suhteita, jos ei satu tsägällä osumaan sellaiseen, mitä ei edes tiennyt olevan olemassakaan.
En tiedä ikääsi, mutta itselläni se selviytyminen ja jaksaminen loppui viisikymppisenä. Nyt sitten keräilen voimia ja katselen, josko saisin takaisin normaaliin elämään riittävät voimavarat.
Mulla sama. Olen eri, en ole kirjoittanut vielä ketjuun. Voimat mennä eteenpäin loppui viisikymppisenä. Siihen mennessä olin pilannut oman avioliittoni ja suhteet lapsiini tunnevammaisuudellani. Lapsuus ja nuoruus vielä käsittelemättä. Omat vanhemmat meni hautaan sellaisina, tunnevammaisina. Ei kai tietyn iän jälkeen enää pysty muuttumaan. Itse yritän. Esimerkiksi yritän opetella empatian ilmaisua ilman että annan neuvoja. Sitä ei lapsiraukkani pienenä saaneet koskaan kokea. Toki en minäkään tunnevammaisessa kodissa. Meille lapsille vain suututtiin, jos ilmaisimme surua, pettymystä tai vihaa. Selkäsaunan sai.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei niistä sinun perheenjäsenistäsi edes olisi siihen, siksi ette ole niitä tehneet. (Itselläni sama juttu.)
Surullista on sekin, että sitten sitä nuorena aloittelee ihan vääränlaisia suhteita, jos ei satu tsägällä osumaan sellaiseen, mitä ei edes tiennyt olevan olemassakaan.
En tiedä ikääsi, mutta itselläni se selviytyminen ja jaksaminen loppui viisikymppisenä. Nyt sitten keräilen voimia ja katselen, josko saisin takaisin normaaliin elämään riittävät voimavarat.
Mulla sama. Olen eri, en ole kirjoittanut vielä ketjuun. Voimat mennä eteenpäin loppui viisikymppisenä. Siihen mennessä olin pilannut oman avioliittoni ja suhteet lapsiini tunnevammaisuudellani. Lapsuus ja nuoruus vielä käsittelemättä. Omat vanhemmat meni hautaan sellaisina, tunnevammaisina. Ei kai tietyn iän jälkeen enää pysty muuttumaan. Itse yritän
Tsemppiä! Kyllä pystyy omaksumaan uusia tapoja, ajatuksia ja jopa tunteita ihan niin kauan kuin aivoissa on toimintaa. Tätini tekee tätä kahdeksankymppisenä. Minä viisikymppisenä ja olen edistynyt paljon. Ja joo, omat vanhemmat myös jatkoivat tuolla tunnevammaisuuden tiellä loppuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Paljon kommentteja ihmisiltä, joiden vanhemmat suosineet yhtä lasta. Itsellä sama tilanne ja mä siis en ollut suosiossa vaan pienempi sisar. Mikä ihme saa molemmat vanhemmat vuosikausia tekemään niin ja vääristelemään sitä mikä on totta ja pahimmillaan suorastaan valehtelemaan!!? Minulla ei ole lapsia, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan että ottaisin jonkun lapsen suosikiksesi muiden kustannuksella, jos minulla niitä olisi.
Toisekseen, entä jos se, että osaisi korjata sukupolvien välisen huonon kohtelun ja vuorovaikutuksen ja trauman ketjun kasvattamalla omat lapset normaalisti, toisi sivutuotteena lisää surua siitä, mistä kaikesta on itse jäänyt paitsi?
Ei, vaan kokee onnistumisen iloa ja iloa myös lapsen puolesta sekä lapsen kanssa. Ja joskus puhdistavaa kiukkua omasta puolestaan!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On ihan tyypillistä. Itsellä nousee kritiikkiä omia vanhempia kohtaan, kun seuraan omien lasten kasvua ja mietin, miten omat vanhemmat toimivat, kun itse olin saman ikäinen. Ehkä tämä on jotain itsenäistymisprosessin viimeistelyä. Samalla tiedostan, että ei kukaan muista omaa lapsuuttaan objektiivisesti ja mukana omissa muistikuvissa voi olla paljon sellaista, mitä ei muista oikein tai mistä ei ymmärrä kaikkia näkökulmia.
Olen huomannut omaksuneeni omilta vanhemmilta kasvatusmalleja ja tietynlaista käytöstä. Onneksi ei ole lapsia.
Tämä on varmaankin se syy, miksi monet jättävät lapset hankkimatta. Ettei vahingossakaan siirrä samaa eteenpäin.
Alue: Aihe vapaa
Tunnevammaisuus oli ja on sodassa olleiden ja heidän lapsiensa ongelma.