Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko normaalia tajuta/hyväksyä vasta aikuisena miten vinksahtanut oma lapsuuden perhe oli/on?
08.03.2025 |
Tajusin itse vasta vanhemmalla iällä tämän. Tai kyllähän sen varmaan tajusi lapsenakin, mutta ei halunnut myöntää. Enkä halua kuulostaa mitenkään narsistiselta tai nostaa omaa erinomaisuuttani jalustalle, enkä omaa perhettäni haukkua. Kyse ei ole siitä, vaan kyse on vain tosiasioiden tiedostamisesta. Vanhemmalla iällä näitä alkoi vasta miettimään ja tajuamaan omasta persoonasta ja käytöksestä asioita, jotka ovat suoraan yhteydessä lapsuuden tapahtumiin.
Kummatkin vanhemmat helvetin ahkeria ihmisiä ja yrittävät parhaansa, mutta molemmilla joku tunnevammaisuus. Kasvatus perustui pitkälti siihen, että yksi oli suosikki (perheen vanhin lapsi) ja muut olivat toissijaisia. Jatkuvaa nälvimistä ja vittuilua, mikään ei ollut koskaan hyvä. Voisi sanoa, että isän puolelta suoranaista kiusaamista. Molempia vanhempia mahdotonta miellyttää. 10 ei ollut riittävä suoritus. Aina jotain parannettavaa. Aina joku teki paremmin tai joku jolla menee paremmin. Ihan sama mitä sinulle tapahtuu tai tehdään, tapahtuma pitää käsitellä ja unohtaa viidessä minuutissa ja mennä eteenpäin. Heittää kärrynpyöriä ja tuulettaa. Muu käytös on vain tekosyitä.
Perheen vanhin ei voinut tehdä koskaan mitään väärin. Ihme mentaaliakrobatialla keksittiin tekosyitä ja puhuttiin mustaa valkoiseksi. Tämä kasvatustyyli teki perheen vanhimmasta täyden sosiopaatin. Myöhemmin alkoi varastelemaan muilta sisaruksilta tavaroita ja rahaa ja tätäkin vanhemmat selittelivät tyyliin "ei se voi sille mitään", "ei voi todistaa" jne. Ihan uskomatonta kamaa. Tätä tapahtui vielä aikuisenakin. Jonkinlainen oletusarvo, että muut lapset ovat olemassa tätä "kultaista lasta varten". Ihan sama vaikka joku muu joutuisi loppuelämän kurjuuteen ja kärsimykseen, jos edeltävä tapahtuma hyödytti jollakin tavalla kultaista lasta, niin kaikki oli sen arvoista. Jotenkin luulen, että tämä kumpusi jostain huonosta omatunnosta ja siksi kohtelivat häntä niin kuin kohtelivat muiden kustannuksella. Kohtelevat vieläkin, mutta silmät ovat ehkä hivenen auenneet.
Tuhoisinta oli kuitenkin jatkuva nälviminen isän puolelta. Tästä syystä en ole koskaan kyennyt solmimaan minkäänlaisia syvempiä sosiaalisia suhteita, muutenkin usko ollut omaan itseensä aina olematon, mennyt sieltä mistä aita on matalin. Sitten vielä vanhemmat ihmettelevät mistä tämä johtuu? Ihan turha yrittää puhua heille mistään asioista, koska kumpikaan ei myönnä mitään, tai sitten eivät muista, tai jos muistavat niin ei sille mitään voi. Tai sitten seuraa suuttuminen.
Yritän olla asiallisesti tekemissä, en minä vanhempiani vihaa, mutta välillä vitutus on kyllä armoton. Yrittänyt valita jonkinlaisen kristillisen lähestymistavan ja anteeksiannon tien.
Kommentit (107)
Juuri tuo kun vanhin sisko esikoinen muistuttaa isäänsä hyvällä tavalla ja pikkuveli sitten äitiänsä eli sitten oli suosikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Paljon kommentteja ihmisiltä, joiden vanhemmat suosineet yhtä lasta. Itsellä sama tilanne ja mä siis en ollut suosiossa vaan pienempi sisar. Mikä ihme saa molemmat vanhemmat vuosikausia tekemään niin ja vääristelemään sitä mikä on totta ja pahimmillaan suorastaan valehtelemaan!!? Minulla ei ole lapsia, mutta en voisi ikinä kuvitellakaan että ottaisin jonkun lapsen suosikiksesi muiden kustannuksella, jos minulla niitä olisi.
Toisekseen, entä jos se, että osaisi korjata sukupolvien välisen huonon kohtelun ja vuorovaikutuksen ja trauman ketjun kasvattamalla omat lapset normaalisti, toisi sivutuotteena lisää surua siitä, mistä kaikesta on itse jäänyt paitsi?
Ei, vaan kokee onnistumisen iloa ja iloa myös lapsen puolesta sekä lapsen kanssa. Ja joskus puhdistavaa kiukkua omasta puolestaan!
Voihan siinä kokea aivan valtavasti erilaisia tunteita. Voi esimerkiksi kokea surua ja myötätuntoa vanhempiaan kohtaan, kun ymmärtää miten oman tunnevammaisuutensa vankeja he olivat.
Tunteita ne vain ovat.
Yllättävän moni tuttuni on tajunnut vasta aikuisiällä, siis niistä, joilla on perheessä jotain vikaa. Suurin osa tutuistani tulee ihan normaalista perheestä.
Itsekin lapsena jollain tasolla tiedostin kyllä, että oma perheeni ei ole mukavin mahdollinen ja että kaikki eivät kurita lapsiaan ruumiillisesti ja että vanhempani joutuisivat vaikeuksiin, jos kertoisin rehellisesti vaikka koulussa, mitä minulle tehdään kotona. En kuitenkaan oikein osannut kuvitella muunlaistakaan perhettä. Omat vanhempani olivat mukavia kavereideni läsnä ollessa, joten mietin aina kaverien luona käydessäni, monellako heistä vanhemmat ovat suljettujen ovien takanakin mukavia.
Fyysinen väkivalta yksin ei itselleni riittänyt siihen, että tajusin perheeni mädäksi, vaan vasta aikuisiällä huomasin konkreettisten asioiden kautta, miten vinksahtanut suhtautuminen vanhemmillani on minuun. Tunnuin olevan heille enemmän välinearvo. Kun esimerkiksi muutin puolisoni työn perässä toiselle paikkakunnalle kauemmas heistä, alkoi syyllistys siitä, miten en ajattele heitä ollenkaan. Tietty he naamioivat sen niin, että kun heillä tulee niin kamala ikävä. Paitsi että isäni oli siinä kohtaa ollut minuun viimeksi oma-aloitteisesti yhteydessä yli vuosi sitten, ellei yhtä syntymäpäiväonnitteluviestiä lasketa. Äitikin kirjoitti harvoin, kylässä eivät käyneet ikinä. Eli kamala ikävä, juu. Ja sitten kun en pyörtänytkään päätöstä lähtemisestä, toinen vanhemmistani aloitti mykkäkoulun. Kai hän ajatteli, että se saa munut säälimään häntä parkaa, mutta minullepa se olikin viimeinen pisara. Totesin mielessäni, että tervemenoa elämästäni sitten, pidä mykkäkoulua lopun ikäsi, toivottavasti en enää kuule sinusta.
Vastaus aloittajan kysymykseen: kyllä on normaalia.
Meidän vanhemmille tuli ero, jonka seurauksena menetettiin äiti ja tilalle tuli sitten äitipuoli. Roolimme tässä uusperheessä oli olla sylkykuppi, syntipukki ja piika.
Uskomattominta on, että kukaan ei usko kun näistä kertoo. Eihän 12-vuotias voi siivota isoa taloa, syöttää vauvoja ja ulkoiluttaa niitä, vaihtaa vaippoja jne. Ja uhrata omaa sosiaalista elämäänsä tuolle hyväksikäytölle ihan kokonaan. Eipä joo.
Noista ajoista on jäänyt edelleenkin olemaan jäätävä itsensä vihaaminen ja vahingoittaminen, ja seurauksena vielä vähän toisenkinlainen hyväksikäyttö, semmoisten taholta jotka huomasivat tilanteen ja käyttivät sitä hyväkseen.
Jostakin syystä en ole kauheasti tekemisissä niin sanottujen vanhempieni kanssa.
On. Minä olen tajunnut asioita pala palalta, osan lapsena, osan teininä, ja nyt yli nelikymppisenä vasta EHKÄ loput. Luulin ennen että lapsuuteni oli vähän parempi kuin se oli, mutta nyt olen vakuuttunut siitä että ei ollut. Surullisinta on että välitin itse jälkikasvulleni näitä malleja kun en tiennyt itselläni niitä olevan. Jälkikasvun kanssa onneksi on asiasta puhuttu, eikä heillä ole kaunaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Yritän olla asiallisesti tekemissä, en minä vanhempiani vihaa, mutta välillä vitutus on kyllä armoton."
Kannattaa olla mahdollisimman vähän tekemisissä. Ei ole mitään järkeä ylläpitää traumojaan tapaamalla noin sairaita vanhempia, se vaan ruokkii kaikkea sitä oireilua mistä haluaisit eroon. On luonnollista kaivata yhteyttä, ymmärrystä, hyväksyntää ja rakkautta vanhemmiltaan mutta et tule ikinä saamaan sitä heiltä, se asia täytyy ymmärtää, surra, ja lopulta hyväksyä. Sinussa ei ikinä ollut mitään vikaa. Sinä pärjäät, osaat ja olet rakkauden arvoinen. Olet jo selvinnyt paljosta, näe miten sinnikäs ja sisukas olet ollut, et epäonnistunut vaan päinvastoin
Vierailija kirjoitti:
Millainen vanhempi mahtaa sitä itse sitten tietämättään olla. Osan omista puutteista tiedostan.
Mulla ei oo koskaan ollut isää ja sisaruksen sain kun olin teini-ikäinen, inhottava isäpuoli tuli kuvioihin.
Pakko elää sen taakan kanssa kun on. Vois sitä huonomminkin asiat olla.
Täytyy uskoa että ihan ok vanhempi. Lapsiin kannattaa pitää keskusteluyhteys auki, siis syvällinen sellainen, jotta pystyvät puhumaan niistä asioista joista vaistoavat ettei vanhempi pidä. Moni luulee että lapsi kertoo minulle kaiken, muttta se ei todellakaannkerro.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon tuosta ap:n aloituksesta on kuin mun elämästä!! Tuollainen ilkeä isäkin! Mun kohdalla tosin nuorempi sisar oli/on se joka on aina paras ja jossa ei ikinä ole vika ym. valetta hänen edukseen. Hänestä tosin ei tullut sosiopaattia.
On se sen verran normaalia kuin mitä tuollaisessa tilanteessa voi olla, että sen omituisuuden ja vääryyden oikeasti ymmärtää vasta aikuisena. Mulla se tapahtui kunnolla sitten kun olin muuttanut omilleni, kun pystyi katsomaan asioita objektiivisemmin ulkopuolelta, kun ei enää elänyt niiden keskellä.
Kiva kai, että en ole ainoa. Toisaalta kun tietää miten rikki oma mieli meni ja minkälainen elämänmittainen taakka ja rajoite kaikki tämä on, niin ei tämmöistä kenellekään toivo.
Samaa mieltä! Mä koen että mulla menee jot
Minä olen korjannut tuon asian mieheni sukulaisten kanssa. Sinulla ei tietysti niitä nyt ole, mutta joskus voi ollakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viimeistään tajuaa siinä vaiheessa, kun itsestä tulee äiti. En kohtele tytärtäni kuten äiti kohteli minua.
On kahdenlaisia äitejä, joilla on ollut itsellä huono lapsuus. Toinen tekee kaikkensa, ettei lapsi kokisi samaa ja toinen taas katsoo, että lapsen on kärsittävä sama kärsimys kuin äidinkin aikanaan.
Onneksi sinä olet ensimmäistä ryhmää <3
Kolmas ryhmä on ne äidit, jotka päättävät, etteivät ainakaan tee niitä samoja virheitä kuin vanhempansa, mutta tekevät silti virheitä kun esimerkiksi suhtautuvat neuroottisen ylisuojelevasti. Ei ole niin yksinkertaista.
On tärkeää muistaa myös itsereflektio. On hyvä, ettei toista omien vanhempiensa virheitä, mutta se ei tee ketään vielä onnistuneeksi vanhemmaksi. Jokainen mokaa jossain ja siksi on hyvä pystyä tarkastelemaan omaa toimintaansa.
olen jakanut kokemukseni tässä ketjussa ja äitini on omasta mielestään oikein hyvä vanhempi, kun ei ole käyttänyt alkoholia ja on huolehtinut lasten ulkoisista perusasioista toisin kuin hänen vanhempansa (50- ja 60-luvuilla). Harmi vaan, että on suosinut sisarustani ja haukkunut ja mollannut minua erittäin rumasti, minkä takia emme ole läheisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän perheessä taas minä vanhempi lapsi olin se, josta äiti ei pitänyt ja suorastaan piinasi, keksi sairaita asioita minusta, joita kertoi esimerkiksi opettajilleni ja häntä hoitaville lääkäreille. Koskaan en ole pystynyt äitiini siis luottamaan. Hänellä oli vakavia mielenterveyden ongelmia, ehkä skitsofrenia, mutta meille lapsille sitä ei kerrottu ja edelleen aikuisena esitetään ettei mitään ole tapahtunut. Äiti oli hoidossa suljetulla osastolla useaan kertaan. No nyt kun olen keski-ikäinen ja asun kaukana, syyllistetään siitä etten ole tarpeeksi tekemisissä. Puhelimessa pitäisi puhua kaikki omat asiat ihmiselle, joka jäi minulle lapsena täysin vieraaksi tai sitten suututaan. Puheluita saattaa tulla vaikka 5 peräkkäin, niin pitkään että vastaan jo siinä vaiheessa ärsyyntyneenä. Eli kontrollointia vielä tässäkin vaiheessa elämää. Kyllä se perusta suhteelle luodaan lapsena eikä se myöhemmin enää tyhjästä synny. Vanhemman täytyy olla lapselle turvallinen ja rakastava vanhempi ja sillä ansaita se, että lapsi haluaa olla tekemisissä aikuisena.
Vierailija kirjoitti:
Tuo toisen sisaren suosiminen ei ole kyllä normaalia, vanhemmillasi on ollut vääristynyt arvomaailma. Toki ennen vanhaan sitä perheen vanhinta poikaa tai ainoaa poikaa suosittiin, kun sen tehtävänä oli jatkaa maatilaa tai elinkeinoa. Muut joutuivat pärjäämään miten kukin taisi. Mutta nykyaikaan ei kuulu suosia jotain sisaruksista.
Onhan se normaalia kun sitä niin paljon tehdään. Sen ei PITÄISI olla, mutta kyllä se vaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Yritän olla asiallisesti tekemissä, en minä vanhempiani vihaa, mutta välillä vitutus on kyllä armoton."
Kannattaa olla mahdollisimman vähän tekemisissä. Ei ole mitään järkeä ylläpitää traumojaan tapaamalla noin sairaita vanhempia, se vaan ruokkii kaikkea sitä oireilua mistä haluaisit eroon. On luonnollista kaivata yhteyttä, ymmärrystä, hyväksyntää ja rakkautta vanhemmiltaan mutta et tule ikinä saamaan sitä heiltä, se asia täytyy ymmärtää, surra, ja lopulta hyväksyä. Sinussa ei ikinä ollut mitään vikaa. Sinä pärjäät, osaat ja olet rakkauden arvoinen. Olet jo selvinnyt paljosta, näe miten sinnikäs ja sisukas olet ollut, et epäonnistunut vaan päinvastoin
Jos ihmiset vituttavat armottomasti, niin kyllä heillä on vielä jonkinlainen ote sinuun. Hetkellisesti tietty auttaa, että ei ole tekemisissä.
Kyllä omana tavoitteena on ollut, että niissä kohdin, kun vanhempi toimii tökerösti, pystyisi asiasta ihan rauhallisesti keskustelemaan tai ainakin torppaamaan tökeröt yritykset. Vähintään kertomaan, että nyt menee metsään.
Vanhemmalla on sitten mahdollisuus miettiä omaa toimintaansa tämän palautteen valossa. Hän voi korjata sitä, tai olla korjaamatta. Saapahan ainakin mahdollisuuden.
Se on kyllä ihan puppua, että hyvät vanhemmat suhtautuvat samalla tavalla lapsiinsa. Lapset eivät ole keskenään samanlaisia, eivätkä tietty vanhemmatkaan.
Jonkun lapsen kanssa voi olla erittäin helppoa ymmärtää toisiaan ja keskustella monista asioista. Toisen kanssa voi taas olla hyvin vaikeaa, ja kontaktia pitää rakentaa.
Sitten perheessä usein laitetaan erityisesti vaivaa juuri tämän "vaikean" lapsen ymmärtämiseen, jolloin "helppo" lapsi saattaa kokea, että häntä pidetään itsestäänselvyytenä. Ehkä joskus pidetäänkin.
On vaikeaa olla tasapuolinen, mutta pitäähän sitä yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se auta että itse pystyy keskustelemaan rauhallisesti, kun nämä tällaiset vanhemmat eivät siihen pysty, sillä he eivät ymmärrä tekevänsä mitään väärin. Sehän on sama kun minua syytettäisiin kansanmrhasta, täysin mahdotonta ja pöyristyttävä ajatuskin että sellaista olisin tehnyt. Näin nämä vanhemmat sen kokevat.
Mua huvittaa tuo ihmettely et "miten selitätte Erika Vikmanin biisin lapsille??" Siis selitetäänkö nykyään kaikki asiat lapsille? Ihanaa, jos näin on. Mulle ois vastattu vaan et en tiiä. Ja jos oisin kyselly enemmän niin ois tokaistu jotain, ettei kannata miettiä tuommoisia. Ja saatu mut ikäänkuin häpeämään et edes kysyin.
Mulle ei tullu lapsena ikinä edes mieleen kysyä mistään seksiin liittyvästä, mä vaan jotenkin vaistosin et tietyistä asioista ei puhuta. Kysyin n. 5-vuotiaana kun äiti oli raskaana, et mistä se vauva on sinne tullut. Äiti vastas et se tulee kun alkaa vain toivomaan. Mä sit hetken pelkäsin tulevani raskaaksi ku mähän toivoin meille vauvoja! :D Järkeilin sit itse etten mä varmaan tule.
Varsinainen trauma oli kuitenkin se, et miten mun lievää ylipainoa käsiteltiin. Huomauteltiin tosi rumasti, en kehdannut pitää edes shortseja lapsena ku tiesin et mulla on paksut jalat. En muista toisten lasten niistä sanoneen, mun vanhempien ja mummon kylläkin.
Kannatan kehopositiivisuutta nykyään juuri tuon takia, etten saanut kasvurauhaa. Tietenkään ylipaino ei ole terveellistä, mutta jokaisella pitää olla oikeus olla olemassa. Ja miksei terveydestä sitten puhuttu, vaan ulkonäöstä?
Mulla oli jo lapsena hyvä ruokahalu ja uskon et sen vaikutuksen ois voinu kumota liikuntaharrastuksilla, mutta arvatkaapa, ohjattiinko niihin..?
Tässä nyt muutamia, muutenkin sellainen lapsuus et kaikki oli muka täydellisen hyvin, mutta oikeasti olin masentunut nuorena ja kaivannut kuuntelevaa aikuista.
Tuli vielä mieleen et mulle ois varmaan vastattu et "Erika laulaa lenkille menemisestä, joten kannattais sunkin mennä, heh heh.."
Ja oisin kuullu vielä jonkin äidin tupinan et "lihavahan tuo onkin, ei kyllä oo hyvännäköinen.."
T. Nro 57
Erikoinen aasinsilta tähän ketjuun tuo Erika Vikman.
Vierailija kirjoitti:
Erikoinen aasinsilta tähän ketjuun tuo Erika Vikman.
Miten erikoinen? Aloin vain ihmetellä, että vastaavatko nykyvanhemmat lapsille asiallisesti, jos lapset kysyvät jotain. Nythän on puhuttu paljon tuosta Erikan biisistä, että miten se selitetään lapsille. Mun mielestä se on hyvä esimerkki, miten mun perhe oli outo. Vieläkö mä kerron lisää, et miksi se tuli mulle mieleen?
Mun kaveri kuunteli ala-asteella Kikkaa ja sillä oli sen kasetti, jonka kannessa oli kikka aika rohkeassa asussa. Mä olin kade, koska en ois kehdannut viedä moista kasettia kotiin, sen kuvan takia. Musiikkia sinänsä sain kuunnella.
Vierailija kirjoitti:
Se on kyllä ihan puppua, että hyvät vanhemmat suhtautuvat samalla tavalla lapsiinsa. Lapset eivät ole keskenään samanlaisia, eivätkä tietty vanhemmatkaan.
Jonkun lapsen kanssa voi olla erittäin helppoa ymmärtää toisiaan ja keskustella monista asioista. Toisen kanssa voi taas olla hyvin vaikeaa, ja kontaktia pitää rakentaa.
Sitten perheessä usein laitetaan erityisesti vaivaa juuri tämän "vaikean" lapsen ymmärtämiseen, jolloin "helppo" lapsi saattaa kokea, että häntä pidetään itsestäänselvyytenä. Ehkä joskus pidetäänkin.
On vaikeaa olla tasapuolinen, mutta pitäähän sitä yrittää.
Tässäpä oli hyvä huomio. Olen itse ollut tosi kiltti lapsi, toisin kuin vanhempi sisarus. Aina kun hän aiheutti jotain hämminkiä, minä varmaan kilttiydyin lisää enkä halunnut aiheuttaa häiriötä. Vanhemmillahan on voinut mennä energia tähän vaativampaan sisarukseen, eikä sitä ole riittänyt enää minuun, joka olin sulkeutumiseni vuoksi tavallaan helppo. Itse olen varmasti huomannut tuon kaiken jotenkin alitajuisesti ja varonut vaatimasta mitään huomiota. Lopputuloksena oli ihminen, jolla ei ole mitään väliä kenellekään, edes itselleen, ja joka on olemassa vain muita varten ja yrittää sillä lunastaa paikkaansa maailmassa. Ei tietenkään asia ollut oikeasti ihan näin, mutta se oli se alitajuinen ohjelmointi, joka vielä valtavan työn jälkeenkin vaikuttaa. Oli myös ainainen tunne, että sisarusta arvostettiin ja minua ei, vaikka järjen tasolla ja myöhemmin olen tajunnut, että se on luultavasti ollut juuri päinvastoin. Se vain käytännössä näytti olevan noin. Asiat ja tunteet pitää aina jaksaa nostaa tietoiseen mieleen arvioitavaksi.
Alue: Aihe vapaa
Kolmas ryhmä on ne äidit, jotka päättävät, etteivät ainakaan tee niitä samoja virheitä kuin vanhempansa, mutta tekevät silti virheitä kun esimerkiksi suhtautuvat neuroottisen ylisuojelevasti. Ei ole niin yksinkertaista.