Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia tajuta/hyväksyä vasta aikuisena miten vinksahtanut oma lapsuuden perhe oli/on?
08.03.2025 |
Tajusin itse vasta vanhemmalla iällä tämän. Tai kyllähän sen varmaan tajusi lapsenakin, mutta ei halunnut myöntää. Enkä halua kuulostaa mitenkään narsistiselta tai nostaa omaa erinomaisuuttani jalustalle, enkä omaa perhettäni haukkua. Kyse ei ole siitä, vaan kyse on vain tosiasioiden tiedostamisesta. Vanhemmalla iällä näitä alkoi vasta miettimään ja tajuamaan omasta persoonasta ja käytöksestä asioita, jotka ovat suoraan yhteydessä lapsuuden tapahtumiin.
Kummatkin vanhemmat helvetin ahkeria ihmisiä ja yrittävät parhaansa, mutta molemmilla joku tunnevammaisuus. Kasvatus perustui pitkälti siihen, että yksi oli suosikki (perheen vanhin lapsi) ja muut olivat toissijaisia. Jatkuvaa nälvimistä ja vittuilua, mikään ei ollut koskaan hyvä. Voisi sanoa, että isän puolelta suoranaista kiusaamista. Molempia vanhempia mahdotonta miellyttää. 10 ei ollut riittävä suoritus. Aina jotain parannettavaa. Aina joku teki paremmin tai joku jolla menee paremmin. Ihan sama mitä sinulle tapahtuu tai tehdään, tapahtuma pitää käsitellä ja unohtaa viidessä minuutissa ja mennä eteenpäin. Heittää kärrynpyöriä ja tuulettaa. Muu käytös on vain tekosyitä.
Perheen vanhin ei voinut tehdä koskaan mitään väärin. Ihme mentaaliakrobatialla keksittiin tekosyitä ja puhuttiin mustaa valkoiseksi. Tämä kasvatustyyli teki perheen vanhimmasta täyden sosiopaatin. Myöhemmin alkoi varastelemaan muilta sisaruksilta tavaroita ja rahaa ja tätäkin vanhemmat selittelivät tyyliin "ei se voi sille mitään", "ei voi todistaa" jne. Ihan uskomatonta kamaa. Tätä tapahtui vielä aikuisenakin. Jonkinlainen oletusarvo, että muut lapset ovat olemassa tätä "kultaista lasta varten". Ihan sama vaikka joku muu joutuisi loppuelämän kurjuuteen ja kärsimykseen, jos edeltävä tapahtuma hyödytti jollakin tavalla kultaista lasta, niin kaikki oli sen arvoista. Jotenkin luulen, että tämä kumpusi jostain huonosta omatunnosta ja siksi kohtelivat häntä niin kuin kohtelivat muiden kustannuksella. Kohtelevat vieläkin, mutta silmät ovat ehkä hivenen auenneet.
Tuhoisinta oli kuitenkin jatkuva nälviminen isän puolelta. Tästä syystä en ole koskaan kyennyt solmimaan minkäänlaisia syvempiä sosiaalisia suhteita, muutenkin usko ollut omaan itseensä aina olematon, mennyt sieltä mistä aita on matalin. Sitten vielä vanhemmat ihmettelevät mistä tämä johtuu? Ihan turha yrittää puhua heille mistään asioista, koska kumpikaan ei myönnä mitään, tai sitten eivät muista, tai jos muistavat niin ei sille mitään voi. Tai sitten seuraa suuttuminen.
Yritän olla asiallisesti tekemissä, en minä vanhempiani vihaa, mutta välillä vitutus on kyllä armoton. Yrittänyt valita jonkinlaisen kristillisen lähestymistavan ja anteeksiannon tien.
Kommentit (107)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon tuosta ap:n aloituksesta on kuin mun elämästä!! Tuollainen ilkeä isäkin! Mun kohdalla tosin nuorempi sisar oli/on se joka on aina paras ja jossa ei ikinä ole vika ym. valetta hänen edukseen. Hänestä tosin ei tullut sosiopaattia.
On se sen verran normaalia kuin mitä tuollaisessa tilanteessa voi olla, että sen omituisuuden ja vääryyden oikeasti ymmärtää vasta aikuisena. Mulla se tapahtui kunnolla sitten kun olin muuttanut omilleni, kun pystyi katsomaan asioita objektiivisemmin ulkopuolelta, kun ei enää elänyt niiden keskellä.
Kiva kai, että en ole ainoa. Toisaalta kun tietää miten rikki oma mieli meni ja minkälainen elämänmittainen taakka ja rajoite kaikki tämä on, niin ei tämmöistä kenellekään toivo.
Ei ole myöhäistä mennä terapiaan. Itse menin 3-kymppisenä. Ei minulle olisi ollut 18-vuotiaana terapiasta mitään hyötyä. Olin niin sekaisin, lukossa ja ennakkoluuloinen terapiaa kohtaan ja yleensäkin halveksin tunteiden ja heikkouden näyttämistä. Ei siinä kukaan terapeutti olisi voinut mitään tehdä. Minun piti ensin toipua vanhemmistani ja oppia normaalia ihmisen käytöstä. Yli 10 vuotta siinä meni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nro 90: mua kiinnostais kuulla minkälaista hyötyä käytännössä siitä terapiasta oli ja miten niitä asioita siellä käsiteltiin? Minkä suuntauksen terapeutilla kävit ja kauanko se terapia kesti? Oletko tyytyväinen lopputulokseen?
Hullujahan sukulaiset oli (ja on!). Sota ei kelpaa selitykeksi. Vanhemmat olivat liian nuoria sotaan ja isovanhemmat liian vanhoja.
Vierailija kirjoitti:
Hullujahan sukulaiset oli (ja on!). Sota ei kelpaa selitykeksi. Vanhemmat olivat liian nuoria sotaan ja isovanhemmat liian vanhoja.
Kyllähän sota vaikutti kaikkiin jotka tuolloin elivät, iästään riippumatta.
Miksi tästä ketjusta poistetaan viestejä? Omani kadonnut taas, vaikka oli ihan asiallinen! Toivottavasti ap ehti vastaukseni jossain vaiheessa nähdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvin normaalia, ap. Oman kokemukseni mukaan epätavallista on se, mitä itse tein eli marssin terapiaan heti, kun lapsuudenkodista vapauduin. Olin pienestä pitäen tiennyt, että jotain on pielessä, ja vain odottanut hetkeä, kun voisin puhua siitä jollekin, joka kykenisi kuulemaan. Surullista on nähdä monien kantavan hirveää tuskaa sisällään koko elämänsä, jopa lähes vuosisadan. Mutta ei kaikille niiden asioiden avaaminen ja käsitteleminen ole mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samaistuin tekstiin, mutta meidän perheessä ne viattomat olivat kaksi nuorempaa. Nyt läheisen isovanhemman poismentyä huomaan miten lapsuuden dynamiikka toistuu sinnikkäästi, koska siskoni sai aivan pikkuasiasta maailmansodan aikaiseksi hautajaisten aikoihin, enkä vieläkään tiedä miten ihmeessä olen asiaan ainoa syyllinen. Jollain ihmeellisellä tavalla koko perheeni sai käännettyä asian minun viakseni ja hetken kuluttua tajusin, että se on toisintoa lapsuudesta. Samalla tavalla siskoni järjesti tantrumin, shown tai muun sekaannuksen ja ainoa kenelle se kostautui olin minä.
Siskoni saattoi varastaa tavaroitani ihan rauhassa, ja äiti ei suhtautunut siihen mitenkään. Jos taas itse syyllistyin samaan, niin äiti puuttui saman tien. Jos joskus oli riita, mihin olisin tarvinnut äidin väliintuloa, koska tilanne meni aivan kohtuuttomaksi, niin äiti lällätteli pöydässä "Mä olen aivan puolueeton". Yllättäen tämä puolueettomuus unohtui saman tien, kun aloin laittaa verbaalisesti ilkeälle siskolleni fyysisesti takaisin kiukuissani. Minusta kerrottiin vitsejä miten suutun herkästi pienestä, miten kamalalta näytän kiukkuisena ja miten hirveä olen, kun taas siskoni paistatteli jatkuvasti suosiossa. Samalla hän saattoi tehdä kaikkea pientä kiusaa ja mennä sen jälkeen itkien äidille kertomaan kun sisko oli taas niin kamala. Missään vaiheessa en kuullut äidiltäni siskolleni, että voisiko siskoni miettiä omaa käytöstään tai sanoa jotain.
Kuulostaapa tutulta. Tosin itse perheen nuorimmainen.
Vierailija kirjoitti:
Hullujahan sukulaiset oli (ja on!). Sota ei kelpaa selitykeksi. Vanhemmat olivat liian nuoria sotaan ja isovanhemmat liian vanhoja.
Kyllä aika monella meni mielenterveys sodassa, josta seurasi alkoholismia ja rikottuja ihmisiä. Loputon noidankehä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvin normaalia, ap. Oman kokemukseni mukaan epätavallista on se, mitä itse tein eli marssin terapiaan heti, kun lapsuudenkodista vapauduin. Olin pienestä pitäen tiennyt, että jotain on pielessä, ja vain odottanut hetkeä, kun voisin puhua siitä jollekin, joka kykenisi kuulemaan. Surullista on nähdä monien kantavan hirveää tuskaa sisällään koko elämänsä, jopa lähes vuosisadan. Mutta ei kaikille niiden asioiden avaaminen ja käsitteleminen ole mahdollista.
Minä tein saman, mutta se terapia ei onnistunut terapeutista johtuen. Vasta paljon myöhemmin sain löydettyä osaavan terapeutin ja aloin ihan oikeasti parantua harppauksin.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tästä ketjusta poistetaan viestejä? Omani kadonnut taas, vaikka oli ihan asiallinen! Toivottavasti ap ehti vastaukseni jossain vaiheessa nähdä.
Samaa ihmettelen, tosi paljon viestejä kadonnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa tuo olla aika yleistä. Meilläkin isoveli sai vapaasti paiskoa ovia, lyödä minua, ja meluta yöllä pelatessaan. Vanhemmat eivät sanoneet ikinä mitään. Veli myös suuttui aina kun sain lahjoja, ihan sama vaikka olisi ollut minun syntymäpäiväni. Jouluna valitti jos sain yhdenkään lahjan enemmän kuin hän.
Hän puhuu tosi rumasti äidillemme nykyäänkin, enkä tajua miksi äiti kuuntelee sitä.
Vierailija kirjoitti:
Taitaa tuo olla aika yleistä. Meilläkin isoveli sai vapaasti paiskoa ovia, lyödä minua, ja meluta yöllä pelatessaan. Vanhemmat eivät sanoneet ikinä mitään. Veli myös suuttui aina kun sain lahjoja, ihan sama vaikka olisi ollut minun syntymäpäiväni. Jouluna valitti jos sain yhdenkään lahjan enemmän kuin hän.
Hän puhuu tosi rumasti äidillemme nykyäänkin, enkä tajua miksi äiti kuuntelee sitä.
Koska äitisi on boy mom, joka on kasvattanut kultalapsi pojastaan narsistin. Heillä tulee olemaan sairas kiinteä suhde toisen kuolemaan asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi tästä ketjusta poistetaan viestejä? Omani kadonnut taas, vaikka oli ihan asiallinen! Toivottavasti ap ehti vastaukseni jossain vaiheessa nähdä.
Aihe triggeröi jotakuta, joka sitten poistattaa viestejä. Perheen tekemät haavat voi olla syvällä, mikään mikä muistuttaa niistä, sitä ei kestetä nähdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tästä ketjusta poistetaan viestejä? Omani kadonnut taas, vaikka oli ihan asiallinen! Toivottavasti ap ehti vastaukseni jossain vaiheessa nähdä.
Aihe triggeröi jotakuta, joka sitten poistattaa viestejä. Perheen tekemät haavat voi olla syvällä, mikään mikä muistuttaa niistä, sitä ei kestetä nähdä.
Hirmu määrä kadonnut ketjusta viestejä, harmi oli hyvää keskustelua.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsin hakeutua terapiaan vasta 51-vuotiaana. Mietin usein, olisiko elämäni sujunut toisin, jos olisin hakenut apua jo nuorena aikuisena. Perheeni tarina on isän puolelta todella raskas ja ylisukupolvista oireilua on paljon. Äiti kärsi kuolemaansa asti vaikeasta sotatraumasta, mutta enhän minä sitä hänen eläessään ymmärtänyt. Hienoa, että nuoret uskaltavat nykyään myöntää ongelmat ja hakea apua.
Minulla samanlainen tilanne. Lisäksi perheessäni oli alkoholismia. Olen sairastanut masennuksen ja psykoosin nuorempana moneen otteeseen ja vasta päälle nelikymppisenä ymmärsin, että mistä kiikastaa. Turhaan olen syönyt erinäisiä lääkkeitä kun olisin sen sijaan voinut käsitellä traumani jo ajat sitten. Kolme vuotta nyt terapiaa takana ja minulla on parempi olo kuin koskaan aikaisemmin.
Aika vaikeahan se olisi lapsen kokemustaustalla pystyä näkemään asioita niin kuin ne ovat puhumattakaan, että niihin pääsisi kovasti vaikuttamaan. Hyväksi kuitenkin edes aikuisena tiedostaa ja faktatasolla ymmärtää tapahtuneet, että pääsee ne henkisesti prosessoimaan hallitsemaan.
Vierailija kirjoitti:
Miksi tästä ketjusta poistetaan viestejä? Omani kadonnut taas, vaikka oli ihan asiallinen! Toivottavasti ap ehti vastaukseni jossain vaiheessa nähdä.
On semmosia vanhempia jotka tietää kohdelleensa lapsiaan kaltoin, mutta tekevät kaikkensa, jotta koko aihe pysyisi myyttinä. Heitä on varmasti palstallakin. Pahinta on vanhemmat jotka vielä aikuisiälläkin tekevät kaikkensa jotta aikuinen lapsi ei saa käsiteltyä traumojansa. Asioita kielletään, vähätellään ja suorastaan aivopestään. Julmaa, mutta täyttä totta. Tälläisessä perheessä ihminen joka nostaa kissan pöydälle niin leimataan hulluksi ja mustamaalataan koko suvulle. Parasta on ottaa jalat alle ja käsitellä traumat itsekseen sekä terapeutin kanssa.
Meitä oli perheessä ensin minä ja isosisko. Isosisko oli aina isän suosikki. Silti olin mielestäni onnellinen ja hyvin kohdeltu lapsi. Kaikki muuttui kun pikkuveljeni syntyi. Yhtäkkiä pikkuveli olikin äidin suosikki ja silmäterä. Sitten kun hän kasvoi siitä vähän niin alkoi meidän välille tulla tosi pahoja tappeluita. Minua rangaistiin AINA. Kaikki oli aina minun syytäni vaikka usein en edes aloittanut riitaa.
Veljeäni ei rangaistu edes siitä kun löi minua jollain metalli esineellä suoraan päähän ja puri käteeni niin että käsi oli pitkään tulehtunut. Kun sairastin niin minulle jopa suututtiin siitä. Eivät ilmeisesti halunneet että jään kotiin sairastamaan. Ja sain sairastaa yksin omassa huoneessa ja parani jos paranin,lääkäriin ei viety vaikka kerran olin viikon niin pahassa oksennustaudissa että edes vesi ei pysynyt sisällä. Kahteen päivään en käynyt kusella kun oli niin paha nestehukka. Muutettuani omilleni minusta on tullut sellainen että en osaa pyytää apua vaan aina on yksin pärjätty ja pärjättävä. Ei ole kovin lämpimät välit vanhempiin mutta sisarusten kanssa on ihan hyvät välit.