Yksinäisyys on pahasta, mutta entä jos ei vaan löydä luotettavia ja arvostettavia ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsitin, että moni on tässä ketjussa jo kokeillut erilaisia keinoja ja kaipasi uusia ideoita ja toisaalta vain kuuntelijaakin. Aina ei kaikki ole itsestä kiinni, vaikka niin toki toivoisikin olevan.

Monesti kun keskustelee miehettömyyttä/ystävien puutetta valittavien kanssa että mitä he ovat tehneet asian edistämiseksi, niin yleensä eivät juuri mitään tai ovat muutaman kerran kokeilleet jotain ja luovuttaneet sen jälkeen. Passiivisuus näyttää vaivaavan näitä valittajia yleisesti.

Mikäli on oikeasti yrittänyt kunnolla ja kääntänyt kaikki kivet ja siltikään kukaan ei halua ystävyyttä, niin sitten voi luovuttaa ja keskittyä elämässään johonkin muuhun. Joidenkin persoonat ovat vaan niin vastenmielisiä että asialle ei voi mitään, tälläiset ihmiset eivät myöskään kelpuuta itsensä kaltaista ihmistä itselleen. Ehkäpä tekoäly on ratkaisu näille tulevaisuud

Jos on aiemminkin ollut ystäviä, mutta elämäntilanne tms. on johtanut yksinäisyyteen niin tuskin on kyse siitä, että olisi erityisen vastenmielinen persoonallisuus. Nykytilanteen kaltaista ystävää taasen ei tahdo, koska pyrkimys on kuitenkin kiivetä tästä kuopasta eikä etsiä seuraa, joka vetäisi alaspain tai pitäisi samassa tilanteessa. olen myös kohdannut eritääin paljon heitä, jotka tahtovat pönkittäjän itselleen ystävyyden sijaan, joten miksipä heidän kanssaan tahtoisi olla ystävä, jos heille ystävyys on vertailukohta siihen miten paljon paremmin heillä menee?

Summa summarum: Laadin nyt kuntosaliohjelman, siivoan ja preppaan viikon ruuat. Sen jälkeen vuorossa työpaikkahakemusten kirjoittamista. Kyllä ystäviä ja parisuhde jossakin vaiheessa löytyvät ja vakiintuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt surullisen faktan. Onnea ei valitettavasti kukaan meille anna. Ei valtio, eikä toinen ihminen. Kukaan ei ole sitä meille velkaa. Se on löydettävä itse. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.

Fakta on ainakin se että olet jo vuosia copypastettanut tuota samaa tekstiäsi eri ketjuihin. Miksi teet niin? 

Se kertoo vain siitä, että aiheet ovat pyörineet jo vuosia saman aiheen ympärillä, eikä esim yksinäisyyttä selitä tällä hallituskaudella tullut leikkaus johonkin

Se kertoo ainakin kahdesta asiasta: Ilmiö on laaja ja yleinen ongelma yhteiskunnassa, joten luonnollisesti se heijastuu eri ihmisten kertomana tännekin. Toiseksi: Olet ilmeisesti viettänyt palstalla aika kauan aikaa?

Jostain syystä mainitsit myös persut, joita keskustelu ei koskenut.

Vierailija kirjoitti:

En tarvitse ystäviä. Tarvitsen tyttöystävän.

Minä poikaystävän.

Ystäviin en saisi samanlaista sidettä, mitä poikaystävään.

En tiedä. Minua on aina kiinnostanut enemmän rakkaus kuin ystävät. Jälkimmäisestä minulla on ainoastaan negatiivisia muistoja.

N20

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Tuli tuosta yhteisöllisyydestä vielä mieleen, että nykyinen työelämä on monen kohdalla "silpputyötä" määräaikaisuuksineen ja 0-tuntisoppareineen, joten työyhteisöön - jos sellaista on päässyt työpaikalla edes syntymään - on vaikea päästä, koska kai 

Mä sanoisin että suomalaisten ja suomalaisen kulttuurin hidas lämpeneminen on se mikä ei tähän sovi. Voisihan sitä olla avoin ja tutustua työkaveriin vaikkei voisi jatkaa ihmissuhdetta työpaikalla enää pitkään. Mulla oli paljon vaihtarikavereita opiskeluaikana, vaikka tiedettiin ettei voida loputtomiin nähdä yhtä usein. Osa on elämässä edelleen, vaikka enimmäkseen pidetään yhteyttä etänä. 

Tuokin on toki totta, mutta harva silti parin vuoden päästä muistaa edes jonkun kesäsijaisen nimeä, ellei tämä sijainen ole sitten jollain tavalla erottunut massasta ja sen vuoksi jäänyt mieleen. Jos työsuhteet olisi edes vuoden mittaisia, mutta kun on kaikenlaista max puolen vuoden palkkatukityötä ja erilaisia työkokeiluita, niin porukka vaihtuu jatkuvasti. 

Huonoilla "ystävillä" ja tutuilla ei tee mitään.

Parempi yksin 😃

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsitin, että moni on tässä ketjussa jo kokeillut erilaisia keinoja ja kaipasi uusia ideoita ja toisaalta vain kuuntelijaakin. Aina ei kaikki ole itsestä kiinni, vaikka niin toki toivoisikin olevan.

Monesti kun keskustelee miehettömyyttä/ystävien puutetta valittavien kanssa että mitä he ovat tehneet asian edistämiseksi, niin yleensä eivät juuri mitään tai ovat muutaman kerran kokeilleet jotain ja luovuttaneet sen jälkeen. Passiivisuus näyttää vaivaavan näitä valittajia yleisesti.

Mikäli on oikeasti yrittänyt kunnolla ja kääntänyt kaikki kivet ja siltikään kukaan ei halua ystävyyttä, niin sitten voi luovuttaa ja keskittyä elämässään johonkin muuhun. Joidenkin persoonat ovat vaan niin vastenmielisiä että asialle ei voi mitään, tälläiset ihmiset eivät myöskään kelpuuta itsensä kaltaista ihmistä itsellee

Sama juttu ja samat mietteet johtopäätöksineen, joskin kohdallani väliaikaiseksi luulemani elämäntilanne muodostui toistaiseksi pysyvämmäksi. En oikein näe ratkaisua enää.

Voimia, toivottavasti pääset eteenpäin ja opit ainakin katsomaan asioita myös toisin silmin armolllisemmalla asenteella vaikeassa tilanteessa olevia kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Tulispa meistä ystäviä. Olen ymmärtänyt, ettei mun taso riitä muihin kuin moniongelmaisiin, jotka kaatavat kaiken p**** mun niskaan, tai yrittävät hyötyä. Olen ennemmin yksin. Olen yrittänyt kaikin tavoin nostaa tasoani. Vaatteilla jne. Ei auta. 

Mikä taso? Miten tätä tasoa mitataan? 

Mitä tekemistä vaatteilla on ystävyyssuhteissa?

Hän puhunee jonkinlaisesta sosiaalisten konstruktioiden vaikutuksesta mielikuviin. Ihan inhimillistä yrittää vaikuttaa omaan kuvaan muiden silmissä, jos motiivina on vain tulla hyväksytyksi. Tosin enemmän voisi useinkin olla apua hyvän vaikutelman antamisen ja muiden sosiaalisten taitojen harjoittelemisessa. Kuinka antaa tilaa toiselle, kuunnella vastavuoroisesti ja hymyillä enemmän.

Et nyt kuvaillut minua, vaan niitä ihmisiä, joita vedän puoleeni. Olen hyvä näkemään, kiinnostanko, vai en. Jos en, niin vetäydyn  takavasemmalle. Oma kokemukseni on, että monelle riittää nykypäivänä sosiaaliseksi elämäksi pelkkä some. Muu vapaa-aika vietetään sitten suoratoistojen parissa. Ei enää niin "käydä missään".

Vierailija kirjoitti:

On eräs ystävätyyppi joka tarjoaa auliisti, antaa (pyytämättä) enemmän kuin itse, siis jotenkin ehkä miellyttää liikaa. Ja sitten lopulta möksähtää.

Olisin ihan iloinen vaan lenkkiseurasta. On ihmisiä jotka ovat luontaisesti iloisia ja mutkattomia höpöttelijöitä. Hemmetti kun en ole vielä tuommoista onnistunut ystäväksi saamaan.

Ei ne oo luontaisesti sellaisia, noilla iloisilla höpöttäjillä (jotka ei ole mitään maanisia sekopäitä kuitenkaan) on asiat kunnossa joten niillä on energiaa höpöttelyyn. Yleensä on heillä hyvä parisuhde, lapsia ja paljon ystäviä jo valmiiksi, niin he ei ole yhtään epätoivoisen oloisia kun se, tykkääkö joku uus harrastuspirkko-kaveri heistä, on täysin yhdentekevää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Tulispa meistä ystäviä. Olen ymmärtänyt, ettei mun taso riitä muihin kuin moniongelmaisiin, jotka kaatavat kaiken p**** mun niskaan, tai yrittävät hyötyä. Olen ennemmin yksin. Olen yrittänyt kaikin tavoin nostaa tasoani. Vaatteilla jne. Ei auta. 

Mikä taso? Miten tätä tasoa mitataan? 

Mitä tekemistä vaatteilla on ystävyyssuhteissa?

 

Olen yrittänyt saada ystäviä erilaisista harrasteryhmistä. Kun ensimmäistä kertaa tapaa uusia ihmisiä, niin olen miettinyt, ettei kaikki saa kariutua ainakaan sen takia, että näytän epäsiistiltä.

Entä nuo yhdistykset jotka etsii ihmisistä johonkin tarpeeseen? Oman tarpeen sijaan täyttäisi jonkun m

Saahan sitä täytellä muitten tarpeita jos sellaisesta tykkää, mutta ei se tuo ystäviä eikä poista yksinäisyyttä. 

Yksinäisyyttä voidaan poistaa vain sillä että joki täyttää juuri minun narsistiset tarpeeni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsitin, että moni on tässä ketjussa jo kokeillut erilaisia keinoja ja kaipasi uusia ideoita ja toisaalta vain kuuntelijaakin. Aina ei kaikki ole itsestä kiinni, vaikka niin toki toivoisikin olevan.

Monesti kun keskustelee miehettömyyttä/ystävien puutetta valittavien kanssa että mitä he ovat tehneet asian edistämiseksi, niin yleensä eivät juuri mitään tai ovat muutaman kerran kokeilleet jotain ja luovuttaneet sen jälkeen. Passiivisuus näyttää vaivaavan näitä valittajia yleisesti.

Mikäli on oikeasti yrittänyt kunnolla ja kääntänyt kaikki kivet ja siltikään kukaan ei halua ystävyyttä, niin sitten voi luovuttaa ja keskittyä elämässään johonkin muuhun. Joidenkin persoonat ovat vaan niin vastenmielisiä että asialle ei voi mitään, tälläiset ihmiset eivät myös

Sama juttu ja samat mietteet johtopäätöksineen, joskin kohdallani väliaikaiseksi luulemani elämäntilanne muodostui toistaiseksi pysyvämmäksi. En oikein näe ratkaisua enää.

Voimia, toivottavasti pääset eteenpäin ja opit ainakin katsomaan asioita myös toisin silmin armolllisemmalla asenteella vaikeassa tilanteessa olevia kohtaan.

Ironisinta tässä on etten katsonut erityisen armottomasti vaikeissa tilanteissa olevia. En dissannut työttömiä vaan ymmärsin jo ennen näitä kokemuksia, ettei kaikki ole aina oman valinnan  tai päätösten varassa. Siksi toisinaan tuntuukin helvetin paskalta, että minulle on alleviivaten "opetettu" miltä tuntuu kohdata vaikeuksia. Moni muu olisi ansainnut kyseiset oppiläksyt huomattavasti suuremmin kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On eräs ystävätyyppi joka tarjoaa auliisti, antaa (pyytämättä) enemmän kuin itse, siis jotenkin ehkä miellyttää liikaa. Ja sitten lopulta möksähtää.

Olisin ihan iloinen vaan lenkkiseurasta. On ihmisiä jotka ovat luontaisesti iloisia ja mutkattomia höpöttelijöitä. Hemmetti kun en ole vielä tuommoista onnistunut ystäväksi saamaan.

Ei ne oo luontaisesti sellaisia, noilla iloisilla höpöttäjillä (jotka ei ole mitään maanisia sekopäitä kuitenkaan) on asiat kunnossa joten niillä on energiaa höpöttelyyn. Yleensä on heillä hyvä parisuhde, lapsia ja paljon ystäviä jo valmiiksi, niin he ei ole yhtään epätoivoisen oloisia kun se, tykkääkö joku uus harrastuspirkko-kaveri heistä, on täysin yhdentekevää. 

Sama kokemus että ovat jotenkin ns järkeviä. Olen havainnut virolaisissa tätä mutkatonta naistyyppiä. Saisimme vahvistaa tuota Suomessa. Kai se liittyy johonkin perusrealismiin, hyvään itsetuntoon. Tykättyjä työelämässäkin.

Sittten usein koulutetummat ovat takakireämpiä. En vaan jaksa enää sitä tunnetta että minua mittaillaan jotenkin arvioivasti. En ole suoritusorientoitunut eli aion itsekin välttää näitä joille jotkin ulkoiset saavutukset ovat olennaisen merkitseviä.

Vierailija kirjoitti:

Just tästä samasta meinasin tehdä aloituksen. Olen keski-ikäinen nainen ja uudella paikkakunnalla olen saanut ehkä muutaman ystävän tällä hetkellä niitä on vaihdellen 3 kpl. (ei lapsia tai miestä, itse asiassa ilman miestä on nyt hyvä olla en sitä tarvitse. Tarvitsen ystäviä) Yksi ystävä katosi, mutta otti yhteyttä uudelleen ehkä hänen kanssaan saamme ystävyyden viritettyä mutta harvoin näemme. Toinen kaveri muutti pari vuotta sitten ulkomaille tulee nyt käymään, mutta kun hän asui Suomessa oli näkeminen vain tosi harvoin, koskaan ei sopinut.

 

Sitten on kolmas kaveri joka pyytää mukaan vain kun tarvitsee minulta jotain seuraa yms. mutta harvoin omat ehdotukseni kelpaavat.

Minut erotettiin harrastusporukasta ulos jotain paskaa siellä puhuttiin. Joka työpaikassa on kiusattu ainakin jonkin verran. Olen käynyt jonkun verran erinäisissä "köyhien" ruokailuissa ja siellä huru-ukot tuli "kimppuun" eli turhaan kaverus

Huomaatko mikä näitä kaikkia kuvailemiasi tilanteita yhdistää?

Ja kuinka todennäköisenä pidät, että sekä harrastusporukassa että töissä ja vielä ystävissäkin sekä uudella että vanhalla paikkakunnalla vika on niissä muissa ihmisissä?

Kyllä realiteetti tuossa on se, että se yhdistävä tekijä noissa kaikissa tilanteissa olet sinä. Ihmiset ovat pääsääntöisesti ihan mukavia ja kilttejä. Vaikka sekaan mahtuu myös ikävämpiä tyyppejä, niin on olemattoman epätodennäköistä, että sinä olisit kohdannut kaikkialla vain niitä tosi ikäviä tyyppejä.

En epäile noita kertomiasi asioita. Ei ole mitään syytä epäillä etteikö asiat olisi menneet juuri noin. Ihmissuhteet eivät kuitenkaan ole yksisuuntaisia. Myös sinulla on osuutesi siinä miten ystäväsi, työyhteisösi tai harrastuspiirisi reagoivat sinuun. Kun sinä alat kantamaan vastuuta omasta osuudestasi, niin tuulet muuttuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu. Tulispa meistä ystäviä. Olen ymmärtänyt, ettei mun taso riitä muihin kuin moniongelmaisiin, jotka kaatavat kaiken p**** mun niskaan, tai yrittävät hyötyä. Olen ennemmin yksin. Olen yrittänyt kaikin tavoin nostaa tasoani. Vaatteilla jne. Ei auta. 

Mikä taso? Miten tätä tasoa mitataan? 

Mitä tekemistä vaatteilla on ystävyyssuhteissa?

 

Olen yrittänyt saada ystäviä erilaisista harrasteryhmistä. Kun ensimmäistä kertaa tapaa uusia ihmisiä, niin olen miettinyt, ettei kaikki saa kariutua ainakaan sen takia, että näytän epäsiistiltä.

Entä nuo yhdistykset jotka etsii ihmisistä johonkin

Ystävyys on vastavuoroista tarpeiden täyttöä (esim tarve keskustella omasta elämästä, pitää hauskaa), ei sitä että vain tukee ongelmissa tai kuuntelee kohteliaisuudesta vitsejä, jotka ei naurata, kuten erilaisissa ystäväpalveluissa on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorempana koulukiusattu, jonka vuoksi on ollut vaikea luottaa muihin ihmisiin. Sen takia ystävyyssuhteiden muodostaminen ei ole ollut aina helppoa. En ole kokenut olevani hyväksytty enkä oikeastaan edes pidä isoista porukoista. Arvostan syvällisiä keskusteluja small talkin sijaan. Nuorempana olin myös hyvin riippuvainen niistä ystävistäni, joita minulla oli ja näin ehkä liikaakin vaivaa niiden ylläpitämiseen. 

Näin vanhempana, mitä olen ystävyydestä oppinut:

- elämäntilanne ja ajoitus vaikuttavat ystävyyden syntymiseen, kaikista orastavista kaveruussuhteista ei synny ystävyyttä

- vastavuoroisuus on tärkeää

- jotkut suhteet eivät kestä elinikää, ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat. Voi olla satuttavaa, kun vuosikausien ystävyys lakkaa syystä tai toisesta ei ole entisellään.

- on kurjempaa tuntea itsensä yksinäiseksi joukossa -

Ja omien yläkoulutraumojen jankkaamisen asemesta jokaisen meistä pitäisi miettiä, miten itse kohtelemme ja autamme muita. Kun peilin sijaan katseleekin ympärilleen, saattaa huomata että seuraksi kelpaavia ihmisiä on ympärillämme jatkuvasti melkoisia määriä, eikä istua odottamassa muiden täyttävän juuri minun narsistiset ja nirsot tarpeeni.

-- 

omalla kohdalla meni vuosia, että sai purettua epäluulon muureja, jotka kiusaaminen aiheutti. Trauman läpikäynti ja tiedostaminen helpotti kyllä, että tutustuminen muihin alkoi helpottua. Mutta vaati kyllä työtä ja uskallusta hakeutua erilaisiin paikkoihin ja tilanteisiin.

Miksi yksinäisyys olisi pahasta? Ei ainakaan mulle ole. En kärsi yksinäisyydestä vaan tykkään olla yksin. En jaksa enää adaptoitua muiden tarpeisiin, tunteisiin ja juttuihin, ei kiitos, olen omavarainen.

Mulle riittävät nykyään työkaverit, työpaikalla. Tarpeeksi sosiaalisuutta siinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri. 

Elinikä on yksinäisillä muita reippaasti lyhyempi. 

Onko itseisarvoisesti parempaa elää 90-vuotiaaksi kuin 85-vuotiaaksi?

Ap kirjoittaa yksinäisyydestä, ei yksin olemisesta. On tärkeää tehdä ero näiden kahden välillä ja ymmärtää myös ihmisten väliset eroavaisuudet. Jotkut ovat luontaisesti sosiaalisempia ja kaipaavat enemmän seuraa kuin toiset. Itse puolestani parhaiten lataan omat akut yksin ja mielekäskin seura kuormittaa. Tarvitsen yksinoloa ja hiljaisuutta. En usko, että tästä asiasta on tehty riittävästi tutkimusta ja nimenomaan huomioiden ihmisten väliset eroavaisuudet persoonassa ja tarpeissa. Onhan myös pitkäikäisiä erakkoja.

Väitän kyllä nyt ihan mutu-tuntumalta myös, että huonoista ihmissuhteista syntyvä stressi, krooninen pettymys, ahdistus, masennus ja kuormitus eivät ole yhtään kenellekään hyväksi. Useinhan esim narsistin uhriksi joutuneet sairastuvat myös fyysisesti. On ihan höpöhöpöä väittää, että kaikki seura olisi ihmiselle hyväksi.

Oikeasti keskusteleminen tarkoittaa sitä, että muiden pitää kuunnella naisen tunnetta. Ja tässä piilee oleellisin sääntö: kun joku puhuu tunteistaan, niitä pitää myötäillä. Suuri loukkaus on esittää ratkaisuehdotus. Kyllä se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut.

Antaako pojat toisilleen vain ratkaisuehdotuksia vai tuleeko kumminkin taputeltua selkää saunassa?

Vierailija kirjoitti:

Ap kirjoittaa yksinäisyydestä, ei yksin olemisesta. On tärkeää tehdä ero näiden kahden välillä ja ymmärtää myös ihmisten väliset eroavaisuudet. Jotkut ovat luontaisesti sosiaalisempia ja kaipaavat enemmän seuraa kuin toiset. Itse puolestani parhaiten lataan omat akut yksin ja mielekäskin seura kuormittaa. Tarvitsen yksinoloa ja hiljaisuutta. En usko, että tästä asiasta on tehty riittävästi tutkimusta ja nimenomaan huomioiden ihmisten väliset eroavaisuudet persoonassa ja tarpeissa. Onhan myös pitkäikäisiä erakkoja.

Väitän kyllä nyt ihan mutu-tuntumalta myös, että huonoista ihmissuhteista syntyvä stressi, krooninen pettymys, ahdistus, masennus ja kuormitus eivät ole yhtään kenellekään hyväksi. Useinhan esim narsistin uhriksi joutuneet sairastuvat myös fyysisesti. On ihan höpöhöpöä väittää, että kaikki seura olisi ihmiselle hyväksi.

Tämä. Tiedän myös lähes erakkoja, jotka ovat ihmisinä hyvinkin onnellisia. Henkilökohtaisesti koen näin keski-ikäisenä ja sairaana, että häviän ehdottomasti enemmän pakkososialisoinnissa ja pinnallisissa ystävyyksissä kuin voitan. Väsyn, stressaannun ja ahdistun. Toki ajoittain tunnen yksinäisyyttä, mutta hyvin harvoin enää valitsen vaikkapa soittaa/viestittää kenellekään. Jotenkin sellaisen aika on jo kohdallani ohi.