Yksinäisyys on pahasta, mutta entä jos ei vaan löydä luotettavia ja arvostettavia ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

Lukuiset järjestöt, jne etsii koko ajan mukaan vapaaehtoisia ihmisiä ystäviksi lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, jne. Miksi tämä kysyntä ja tarjonta ei kohtaa vaikka on Suomessa on huutava pula esim välittävistä aikuisista? 

Uhriutumisen kulttuuri.

Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella yksinäisyys, masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja jonkun muun kantamaan sitä vastuuta. Yhteiskunnan pitäisi nyt saapua valkealla ratsulla pelastamaan yksinäisyyden ikeen alta. 

Vierailija kirjoitti:

Kerron nyt surullisen faktan. Onnea ei valitettavasti kukaan meille anna. Ei valtio, eikä toinen ihminen. Kukaan ei ole sitä meille velkaa. Se on löydettävä itse. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.

Fakta on ainakin se että olet jo vuosia copypastettanut tuota samaa tekstiäsi eri ketjuihin. Miksi teet niin? 

Voisko olla, että odotat ihmisiltä helposti enemmän, kuin mitä voit antaa. Sitten suutut, kun eivät olekaan tahtomasi kaltaisia? Eli jääkö sulta näkemättä toisten tarpeita tai luonteen juttuja niin että pyrit syvempään ystävyyteen kuin mihin toinen on valmis. Kaikista ei tule ystäviä, mutta kaveritkin voivat olla monella tapaa tärkeitä. 

Vierailija kirjoitti:

Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri. 

Kuka väitti, että kiertäisi? Mitä kommenttisi auttaa siihen, jos asia on ongelma eikä suhtautuminen muuta perusongelmaa seurauksineen? Onko aina pakko tylyttää, kun jollain on vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma voi olla ystävystyminen "oikeiden" ihmisten kanssa, jos pinnallisesti katsoen et kuulu muuten samanhenkisten porukkaan. Yleensä ystävyys alkaa jostain pintapuolisesti yhdistävästä asiasta ja syvenee, jos on muutakin yhteistä. Tämä yhteiskunta ja kulttuuri ei useinkaan varsinaisesti auta asiassa varsinkaan aikuisiällä. Luontaista sosiaalisuutta on niin vähän.

Yleinen pinnallisuus ja arkipäivän sosiaalisuuden puuttuminen ovat isoja ongelmia täällä. Monessa muussa maassa on ainakin vähän paremmin tuossa mielessä. Täällä kuitenkin asun, kun en muutakaan voi. T. "Erakoitunut, mutta pohjimmiltaan myös sosiaalinen"

Esim meidän maalaisten VPK-harrastukselle naureskellaan. Monella saattaa olla kynnys lähteä mukaan johonkin toimintaan, ettei joudu muiden sylkykupeiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on asia mihin tottuu, sen takia yksinäinen yleensä alkaa ajattelemaan että on kiva olla yksin. Tosiasia on kuitenkin se että kenenkään ei ole hyvä olla yksin koska ihminen on sosiaalinen eläin kuka kaipaa rakkautta ja vuorovaikutusta lajitovereiltaan. Se ajaa oikeasti todella syvään koloon henkisesti jos on kaiket päivät yksin. Vähän sama asia kuin joku ihminen kuka elää jossain väkivaltaisessa suhteessa ja ajattelee sen olevan ok koska se tyyppi on niin tottunut jo siihen eikä ole nähnyt hetkeen muuta. Vaikka oikeasti siinä ei ole mitään "ookoota" :D

Mä oon monesti sanonut henkisille kanssakulkijoilleni samaa, tehkää oma sisäinen työnne yksin mutta älkää jääkö sinne yksinäisyyteen 

Tämäpä juuri. Että miten voi välttyä jäämästä yksinäisyyteen, kun kaikki tuttavuudet osoittautuu lopulta tyhjiksi arvoiksi. Ymmärrän kyllä, että ihmise

Valkoiset valheet tarkoittavat sitä, että ihminen pitää kiinni yksityisyydestään ja rajoistaan. 

Ihmissuhteissa on sävyjä ja kirjoa. Ei ole niin, että pitäis olla joko hyvä ystävä tai ei ystävä ollenkaan, vaan on erilaisia kaveruuden ja tuttavuuden asteita myös. 

Mitä laajemmin osaa erilaisissa ja eri läheisyysasteen suhteissa toimia, seuraa löytyy ja sosiaalisuutta saa vastaanottaa. Jos taas on kovat kriteerit että joko "my way or highway" (esim. että toisen pitää noudattaa juuri tietynlaisia tapoja) niin yksin jää helpommin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lukuiset järjestöt, jne etsii koko ajan mukaan vapaaehtoisia ihmisiä ystäviksi lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, jne. Miksi tämä kysyntä ja tarjonta ei kohtaa vaikka on Suomessa on huutava pula esim välittävistä aikuisista? 

Uhriutumisen kulttuuri.

Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella yksinäisyys, masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja jonkun muun kantamaan sitä vastuuta. Yhteiskunnan pitäisi nyt saapua valkealla ratsulla pelastamaan yksinäisyyden ikeen alta. 

Itsehän tässä oksennat pahaa oloasi vertaistukea ja hyviä neuvoja varten tehtyyn ketjuun. Kommentoinnistasi on vaikeaa löytää mitään varsinaisesti hyödyllistä tai rakentavaa. Viestisi on vain syyttää avautumisesta ja kiteytettynä "älä valita". Juuri tuollainen on Suomessa ongelma ja mm. kasvatuksessa kiintymyssuhdeongelmia aiheuttava tapa suhtautua muihin.

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorempana koulukiusattu, jonka vuoksi on ollut vaikea luottaa muihin ihmisiin. Sen takia ystävyyssuhteiden muodostaminen ei ole ollut aina helppoa. En ole kokenut olevani hyväksytty enkä oikeastaan edes pidä isoista porukoista. Arvostan syvällisiä keskusteluja small talkin sijaan. Nuorempana olin myös hyvin riippuvainen niistä ystävistäni, joita minulla oli ja näin ehkä liikaakin vaivaa niiden ylläpitämiseen. 

Näin vanhempana, mitä olen ystävyydestä oppinut:

- elämäntilanne ja ajoitus vaikuttavat ystävyyden syntymiseen, kaikista orastavista kaveruussuhteista ei synny ystävyyttä

- vastavuoroisuus on tärkeää

- jotkut suhteet eivät kestä elinikää, ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat. Voi olla satuttavaa, kun vuosikausien ystävyys lakkaa syystä tai toisesta ei ole entisellään.

- on kurjempaa tuntea itsensä yksinäiseksi joukossa - kun kemiat eivät ns. kohtaa. 

- jos

Ja omien yläkoulutraumojen jankkaamisen asemesta jokaisen meistä pitäisi miettiä, miten itse kohtelemme ja autamme muita. Kun peilin sijaan katseleekin ympärilleen, saattaa huomata että seuraksi kelpaavia ihmisiä on ympärillämme jatkuvasti melkoisia määriä, eikä istua odottamassa muiden täyttävän juuri minun narsistiset ja nirsot tarpeeni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ongelma voi olla ystävystyminen "oikeiden" ihmisten kanssa, jos pinnallisesti katsoen et kuulu muuten samanhenkisten porukkaan. Yleensä ystävyys alkaa jostain pintapuolisesti yhdistävästä asiasta ja syvenee, jos on muutakin yhteistä. Tämä yhteiskunta ja kulttuuri ei useinkaan varsinaisesti auta asiassa varsinkaan aikuisiällä. Luontaista sosiaalisuutta on niin vähän.

Yleinen pinnallisuus ja arkipäivän sosiaalisuuden puuttuminen ovat isoja ongelmia täällä. Monessa muussa maassa on ainakin vähän paremmin tuossa mielessä. Täällä kuitenkin asun, kun en muutakaan voi. T. "Erakoitunut, mutta pohjimmiltaan myös sosiaalinen"

Esim meidän maalaisten VPK-harrastukselle naureskellaan. Monella saattaa olla kynnys lähteä mukaan johonkin toimintaan, ettei joudu muiden sylkykupeiksi. 

Tuollainen kynnys on hyvä vain ylittää. Onhan siellä ne muutkin VPK:laiset eikä sellaiseen osallistumisessa ole mitään huonoa. Negatiivinen suhtautuminen taas kertoo näistä ihmisistä ja heidän arvostelukyvyn puutteistaan, eikä siitä silloin kannata välittää.

Yleinen syy yksin jäämiseen on oma epäaktiivisuutemme. Puhumme, kuinka kovasti haluaisimme löytää vierellemme jonkun, mutta emme tee moniakaan konkreettisia tekoja asian eteen. Kun teemme sitä, mitä tähänkin asti, saamme todennäköisesti samoja tuloksia kuin tähänkin asti. Mikäli muutosta halajaa, on löydettävä edes se jokin pieni asia, jonka muuttamiseen omat voimat riittävät. Muutos on hidasta ja raskasta, mutta pienin askelin oikeaan suuntaan kulkeminen on sekin hyvä alku!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri. 

Kuka väitti, että kiertäisi? Mitä kommenttisi auttaa siihen, jos asia on ongelma eikä suhtautuminen muuta perusongelmaa seurauksineen? Onko aina pakko tylyttää, kun jollain on vaikeaa?

Tuliko itsellesi nyt kiva olo kun sait tylyttää? Syytämme muita käytöksestä, jota emme tunnista itseämme. Petra on nyt ihan tyhmä, kun sen jutut eivät kuulosta yhtä lempeiltä kuin ekstaasiavetäneen ÄitiAmmanin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lukuiset järjestöt, jne etsii koko ajan mukaan vapaaehtoisia ihmisiä ystäviksi lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, jne. Miksi tämä kysyntä ja tarjonta ei kohtaa vaikka on Suomessa on huutava pula esim välittävistä aikuisista? 

Uhriutumisen kulttuuri.

Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella yksinäisyys, masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja jonkun muun kantamaan sitä vastuuta. Yhteiskunnan pitäisi nyt saapua valkealla ratsulla pelastamaan yksinäisyyden ikeen alta. 

Tämähän se. Helpompaa on valittaa yksinäisyydestä kuin tehdä oma aloitteisesti asialle jotain.

Mikäänhän ei estä kehittämästä sosiaalisia taitojaan ja olemasta aktiivinen ja todella aloitteellinen ihmisiin tutustumisessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri. 

Sama lääke ei toimi kaikkeen. Uhriutumisesta moittiminen ja "ihan oma vika" -asenne kertoo tyypillisesti enemmän kommentoijasta kuin ap:sta tai aiheesta sinällään. Toisen asemaan on hyvä opetella asettumaan, siitä on hyötyä myös itselle.

Suomalainen empatia on kamalaa. Se sekoitetaan sääliin. Tämäkin aihe menee monilla tunteisiin, sinänsä ihan ymmärrettävästä syystä. Moni kokee suurena vääryytenä sen, että meidän itsemme pitäisi muuttaa jotakin itsessämme siksi, että muut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, etteivät osaa hyväksyä meitä sellaisinaan, kuin olemme, eikä asettua meidän asema

Itse taas näen, että monelta puuttuu empatiaa tai moni kammoaa sitä tuosta syystä, koska samaistaa sen alentuvaan sääliin. Mieluummin sitten vain moittii ja potkii maassa makaavaa. Ihmiset ovat kuitenkin toisiaan varten ja muita voi myös kannustaa eteenpäin heidän lähtökohdistaan painamatta ketään alas.

Jos avautuu ongelmista tai on vaikeaa ja jos toista ymmärtää, kuuntelee tai tukee ei tee kummastakaan huonompaa tai parempaa ihmistä.

Vaikeudet ja tunteet ovat osa elämää. Itsekkyys ja pärjääminen vallitsee täällä: "Muiden tunteet ovat heidän ongelmansa, ei kiinnosta."

Vierailija kirjoitti:

Olen käsitellyt asian niin, että minun supervoimani on pärjätä yksin.

Ihmiset tekevät minut onnettomaksi, joten näin pitää tehdä.

Tämä hyvin sanottu.

Olen ollut ihmisten ympäröimänä joille en ollut tärkeä vaikka he olivat minulle. Katkaisin (avioero) välit ja vaikka elämä on nyt tyhjää ihmisistä, elämäni on sisältörikkaampaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lukuiset järjestöt, jne etsii koko ajan mukaan vapaaehtoisia ihmisiä ystäviksi lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, jne. Miksi tämä kysyntä ja tarjonta ei kohtaa vaikka on Suomessa on huutava pula esim välittävistä aikuisista? 

Uhriutumisen kulttuuri.

Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella yksinäisyys, masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja jonkun muun kantamaan sitä vastuuta. Yhteiskunnan pitäisi nyt saapua valkealla ratsulla pelastamaan yksinäisyyden ikeen alta. 

Tämähän se. Helpompaa

Ei ne sosiaaliset taidot auta, jos ihmiset ei tykkää toisen persoonasta. Se taas on pysyvä, korkeintaan voi yrittää esittää jotain muuta kuin on, mutta senkin läpi ihmiset näkee. 

Vierailija kirjoitti:

Voisko olla, että odotat ihmisiltä helposti enemmän, kuin mitä voit antaa. Sitten suutut, kun eivät olekaan tahtomasi kaltaisia? Eli jääkö sulta näkemättä toisten tarpeita tai luonteen juttuja niin että pyrit syvempään ystävyyteen kuin mihin toinen on valmis. Kaikista ei tule ystäviä, mutta kaveritkin voivat olla monella tapaa tärkeitä. 

Tää on tosi yleinen kommentti näissä ketjuissa, että vaatii muilta liikaa. 

Mitä se muka edes tarkoittaa, jos puhutaan normaaliälyisestä aikuisesta ilman narsismia/ajatusvinoumia? 

Että pitää vaan jokaisen tallukan junttiutta sietää ja katsella, kun pitäähän ne sulle kuitenkin seuraa (jos tarjoat kahvit ja pullat)? 

Että on ok käyttäytyä avoimen syrjivästi lastenkin nähden suvun mustaa lammasta kohtaan? 

Että jos itse on keskivertoa älykkäämpi ja kaipaa keskusteluilta yhtään enemmän kuin mihin vastapuoli taipuu (ei tarvitse puhua vaikeista asioista, ihan syvällisempi, vastavuoroinen ajatustenvaihto riittää), niin sitä on liian vaativa? 

Kaikkea on nähty ja koettu, enää ei nappaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri. 

Kuka väitti, että kiertäisi? Mitä kommenttisi auttaa siihen, jos asia on ongelma eikä suhtautuminen muuta perusongelmaa seurauksineen? Onko aina pakko tylyttää, kun jollain on vaikeaa?

Tuliko itsellesi nyt kiva olo kun sait tylyttää? Syytämme muita käytöksestä, jota emme tunnista itseämme. Petra on nyt ihan tyhmä, kun sen jutut eivät kuulosta yhtä lempeiltä kuin ekstaasiavetäneen ÄitiAmmanin. 

Miksi koet nuo kommenttiasi koskeneet kysymykset sitten tylyttämisenä itse? Kysehän on vain omasta suhtautumisestasi.

Vierailija kirjoitti:

Voisko olla, että odotat ihmisiltä helposti enemmän, kuin mitä voit antaa. Sitten suutut, kun eivät olekaan tahtomasi kaltaisia? Eli jääkö sulta näkemättä toisten tarpeita tai luonteen juttuja niin että pyrit syvempään ystävyyteen kuin mihin toinen on valmis. Kaikista ei tule ystäviä, mutta kaveritkin voivat olla monella tapaa tärkeitä. 

Sen tiedän, että pystyn antamaan läsnäoloa, ymmärrystä ja tukeakin. Lisäksi parisuhdemielessä läheisyyttä, rakkautta ja kumppanuutta. Eli minun ei tarvitse huolia heitä, jotka eivät ole kykeneväisiä tai halukkaita samaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri. 

Sama lääke ei toimi kaikkeen. Uhriutumisesta moittiminen ja "ihan oma vika" -asenne kertoo tyypillisesti enemmän kommentoijasta kuin ap:sta tai aiheesta sinällään. Toisen asemaan on hyvä opetella asettumaan, siitä on hyötyä myös itselle.

Suomalainen empatia on kamalaa. Se sekoitetaan sääliin. Tämäkin aihe menee monilla tunteisiin, sinänsä ihan ymmärrettävästä syystä. Moni kokee suurena vääryytenä sen, että meidän itsemme pitäisi muuttaa jotakin itsessämme siksi, että muut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, etteivät osaa hyväksyä meitä se

Itse taas näen, että monelta puuttuu empatiaa tai moni kammoaa sitä tuosta syystä, koska samaistaa sen alentuvaan sääliin. Mieluummin sitten vain moittii ja potkii maassa makaavaa. Ihmiset ovat kuitenkin toisiaan varten ja muita voi myös kannustaa eteenpäin heidän lähtökohdistaan painamatta ketään alas.

Jos avautuu ongelmista tai on vaikeaa ja jos toista ymmärtää, kuuntelee tai tukee ei tee kummastakaan huonompaa tai parempaa ihmistä.

Vaikeudet ja tunteet ovat osa elämää. Itsekkyys ja pärjääminen vallitsee täällä: "Muiden tunteet ovat heidän ongelmansa, ei kiinnosta."

Jokainen tietää, että kun ystävä kertoo esim mummonsa kuolemasta, keskitymme enemmän siihen, että näytämme empaattisilta ja surullisilta kuin todella olemaan empaattisia ja surullisia. Eivät toisten tunteet ole yhtä kiinnostavia kuin omat. Jo ihan siitä syystä, että tunteet eivät ole yhteismitallisia. 

On hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyään puhua avoimemmin heikkouksistaan ja vaikeuksistaan. Tästä moni ammattimarisija on tullut harhakäsitykseen, jonka mukaan ihminen, joka jankuttaa joka paikassa, kuinka kaikki aina tuntuu väärältä, olisi mielenkiintoinen. Ei ole. Muiden tunteet ovat kiinnostavia silloin, kun vahva ihminen paljastaa itsestään jotain haavoittuvaa. Suurin osa ihmisistä on herkkiä ja tuntevia, mutta ainoastaan sen näyttötapa vaihtelee. Ja siksi tulkitsemme usein tunteettomaksi tyypin, joka ei osaa näytellä niitä oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lukuiset järjestöt, jne etsii koko ajan mukaan vapaaehtoisia ihmisiä ystäviksi lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, jne. Miksi tämä kysyntä ja tarjonta ei kohtaa vaikka on Suomessa on huutava pula esim välittävistä aikuisista? 

Uhriutumisen kulttuuri.

Ei ole sattumaa, että sosiaalisen median ja yleiskaistapäisyyden aikakaudella yksinäisyys, masennus ja ahdistuneisuus lisääntyvät. Ei ole yllättävää, että kun ääliöliberaali yhteiskunta on nostanut yksilön tunteet kaiken keskiöön, niitä myös käytetään. Jos monista aikuisistakin on tullut kuin uudelleen pikkulapsia, jotka tarvitsevat tukea ikävien tunteiden kestämiseen ja jonkun muun kantamaan sitä vastuuta. Yhteiskunnan pitäisi nyt saapua valkealla ratsulla pelastamaan yksinäisyyden ikeen alta. 

Tämähän se. Helpompaa

Käsitin, että moni on tässä ketjussa jo kokeillut erilaisia keinoja ja kaipasi uusia ideoita ja toisaalta vain kuuntelijaakin. Aina ei kaikki ole itsestä kiinni, vaikka niin toki toivoisikin olevan.