Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys on pahasta, mutta entä jos ei vaan löydä luotettavia ja arvostettavia ystäviä?
15.01.2025 |
Pettämistä, valheita, ohareita, käsittämättömiä möksähdyksiä jos kieltäytyy jostain, ei vastavuoroisuutta... joka ikinen aikuisiän ihmissuhde on päättynyt johonkin vastaavaan. Yksinäisyys stressaa ja v i t uttaa huomattavasti vähemmän.
Kommentit (166)
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyys on asia mihin tottuu, sen takia yksinäinen yleensä alkaa ajattelemaan että on kiva olla yksin. Tosiasia on kuitenkin se että kenenkään ei ole hyvä olla yksin koska ihminen on sosiaalinen eläin kuka kaipaa rakkautta ja vuorovaikutusta lajitovereiltaan. Se ajaa oikeasti todella syvään koloon henkisesti jos on kaiket päivät yksin. Vähän sama asia kuin joku ihminen kuka elää jossain väkivaltaisessa suhteessa ja ajattelee sen olevan ok koska se tyyppi on niin tottunut jo siihen eikä ole nähnyt hetkeen muuta. Vaikka oikeasti siinä ei ole mitään "ookoota" :D
Mä oon monesti sanonut henkisille kanssakulkijoilleni samaa, tehkää oma sisäinen työnne yksin mutta älkää jääkö sinne yksinäisyyteen
Tämäpä juuri. Että miten voi välttyä jäämästä yksinäisyyteen, kun kaikki tuttavuudet osoittautuu lopulta tyhjiksi arvoiksi. Ymmärrän kyllä, että ihmiset tekee virheitä, mutta itse olen (ehkä jonkinlaisesta kirjolla olosta johtuen) niin äärirehellinen ja pedantti, että on vaikeaa päästä yli vaikka siitä, että toinen jää kiinni valkoisesta valheesta tms. Isommista jutuista puhumattakaan. Ehkä olen tyhmä ja jumittuva, enkä osaa laittaa asioita mittasuhteisiin. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nuorempana koulukiusattu, jonka vuoksi on ollut vaikea luottaa muihin ihmisiin. Sen takia ystävyyssuhteiden muodostaminen ei ole ollut aina helppoa. En ole kokenut olevani hyväksytty enkä oikeastaan edes pidä isoista porukoista. Arvostan syvällisiä keskusteluja small talkin sijaan. Nuorempana olin myös hyvin riippuvainen niistä ystävistäni, joita minulla oli ja näin ehkä liikaakin vaivaa niiden ylläpitämiseen.
Näin vanhempana, mitä olen ystävyydestä oppinut:
- elämäntilanne ja ajoitus vaikuttavat ystävyyden syntymiseen, kaikista orastavista kaveruussuhteista ei synny ystävyyttä
- vastavuoroisuus on tärkeää
- jotkut suhteet eivät kestä elinikää, ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat. Voi olla satuttavaa, kun vuosikausien ystävyys lakkaa syystä tai toisesta ei ole entisellään.
- on kurjempaa tuntea itsensä yksinäiseksi joukossa - kun kemiat eivät ns. kohtaa.
- jos haluaa ihmissuhteen syvenevän ystävyydeksi täytyy laittaa itsensä likoon, mutta ystävyyttä ei synnytetä väkisin.
- hakeutumalla erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin, olemalla avoin / aloittamalla keskusteluja, voi löytää kaverisuhteita, joista voi kehittyä ystävyyssuhteita. uskaltamalla jakaa ajatuksiaan ja fiiliksiään voi löytää samanhenkistä seuraa.
- aito kiinnostus toista ihmistä kohtaan edistää asiaa, samoin pitää olla kyky luottaa, jotta voi jakaa itsestään arkojakin asioita. Tilan antaminen on kuitenkin tärkeää. Ystävyyden on hyvä antaa kehittyä omalla painollaan.
- kannattaa panostaa itsetuntemukseen ja omanarvon tunnon kehittämiseen. Auttaa pitämään kusipäät loitolla.
- sama kuin deittailussa, jos odottaa liikoja, todennäköisesti pettyy.
- kaikkien ystävyyssuhteiden ei tarvitse olla samasta puusta veistettyjä - kyllä niillä ns. pinnallisimmillakin suhteilla on paikkansa.
- sosiaalisten taitojen ylläpito vaatii harjoittelua - pitkän yksinäisen kauden jälkeen voi olla suuri harppaus lähestyä muita.
- yksinolosta voi nauttia ja yksinolo on kuitenkin parempaa kuin huonossa seurassa oleminen. Mielummin sitten panostaa vaikka satunnaisiin kohtaamisiin, ystävällisiin sanoihin ja hymyyn, joka voi tulla vastaan missä vaan. Itse nautin välillä näistä satunnaisista kohtaamisista, vaikka ne eivät yleensä sen kummempaan johtaisikaan.
Yksinäisyyteen voi oppia ja siten on helpompi ottaa vastaan se mitä se elämä tarjoaa.
En tarvitse ystäviä. Tarvitsen tyttöystävän.
Kannattaa ystävystyä luonnon eläinten kanssa. Lintujen, oravien, kettujen ja peurojen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko selvittänyt mistä se johtuu että päädyit noihin ihmissuhteisiin?
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Tuli tuosta yhteisöllisyydestä vielä mieleen, että nykyinen työelämä on monen kohdalla "silpputyötä" määräaikaisuuksineen ja 0-tuntisoppareineen, joten työyhteisöön - jos sellaista on päässyt työpaikalla edes syntymään - on vaikea päästä, koska kaikki tietävät, että kohta tuonkin työntekijän tilalla on taas joku toinen. Ei edes synny vuosia tai jopa vuosikymmeniä kestävää työkaveruutta, joka saattaisi jossain vaiheessa jopa syventyä ystävyydeksi. Yksinäisyys ja mielenterveysongelmat lisääntyy, kun elämässä ei ole mitään pysyvää vaan pelkkää jatkuvaa muutosta.
Mä sanoisin että suomalaisten ja suomalaisen kulttuurin hidas lämpeneminen on se mikä ei tähän sovi. Voisihan sitä olla avoin ja tutustua työkaveriin vaikkei voisi jatkaa ihmissuhdetta työpaikalla enää pitkään. Mulla oli paljon vaihtarikavereita opiskeluaikana, vaikka tiedettiin ettei voida loputtomiin nähdä yhtä usein. Osa on elämässä edelleen, vaikka enimmäkseen pidetään yhteyttä etänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri.
Sama lääke ei toimi kaikkeen. Uhriutumisesta moittiminen ja "ihan oma vika" -asenne kertoo tyypillisesti enemmän kommentoijasta kuin ap:sta tai aiheesta sinällään. Toisen asemaan on hyvä opetella asettumaan, siitä on hyötyä myös itselle.
Suomalainen empatia on kamalaa. Se sekoitetaan sääliin. Tämäkin aihe menee monilla tunteisiin, sinänsä ihan ymmärrettävästä syystä. Moni kokee suurena vääryytenä sen, että meidän itsemme pitäisi muuttaa jotakin itsessämme siksi, että muut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, etteivät osaa hyväksyä meitä sellaisinaan, kuin olemme, eikä asettua meidän asemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri.
Sama lääke ei toimi kaikkeen. Uhriutumisesta moittiminen ja "ihan oma vika" -asenne kertoo tyypillisesti enemmän kommentoijasta kuin ap:sta tai aiheesta sinällään. Toisen asemaan on hyvä opetella asettumaan, siitä on hyötyä myös itselle.
Suomalainen empatia on kamalaa. Se sekoitetaan sääliin. Tämäkin aihe menee monilla tunteisiin, sinänsä ihan ymmärrettävästä syystä. Moni kokee suurena vääryytenä sen, että meidän itsemme pitäisi muuttaa jotakin itsessämme siksi, että muut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, etteivät osaa hyväksyä meitä sellaisinaan, kuin olemme, eikä asettua meidän asema
Eikö se sitten ole vääryys?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri.
Sama lääke ei toimi kaikkeen. Uhriutumisesta moittiminen ja "ihan oma vika" -asenne kertoo tyypillisesti enemmän kommentoijasta kuin ap:sta tai aiheesta sinällään. Toisen asemaan on hyvä opetella asettumaan, siitä on hyötyä myös itselle.
Suomalainen empatia on kamalaa. Se sekoitetaan sääliin. Tämäkin aihe menee monilla tunteisiin, sinänsä ihan ymmärrettävästä syystä. Moni kokee suurena vääryytenä sen, että meidän itsemme pitäisi muuttaa jotakin itsessämme siksi, että muut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, etteivät osaa hyväksyä meitä sellaisinaan, kuin olemme, eikä asettua meidän asema
Oikeasti keskusteleminen tarkoittaa sitä, että muiden pitää kuunnella naisen tunnetta. Ja tässä piilee oleellisin sääntö: kun joku puhuu tunteistaan, niitä pitää myötäillä. Suuri loukkaus on esittää ratkaisuehdotus. Kyllä se oli julmaa muutama vuosi sitten itsekin tajuta, että omaa vikaa ne omat teot ovat. Ei siinä mikään muu auttanut.
Minä olen mielummin yksin kuin epäkelvossa seurassa.
Haen vertaistukea netin keskusteluryhmistä ja rupattelen niitänäitä naapureiden kanssa. Olen yrittänyt aikuisiällä sekä tutustua uusiin ihmisiin, että elvyttää suhteita kauempana asuviin sukulaisiin- tuloksetta. Joka kerta koen lähinnä väsymystä sekä pettymystä, kun muut eivät ole samalla aaltopituudella kanssani. Ei haittaisi edes jutella vain arkipäiväisistä asioista, mutta kun niissäkin huomio kiinnittyy väkisin muiden törppöyteen, käytöstapojen puutteeseen sekä yleiseen sivistymättömyyteen. Utelias, kohtelias persoona pärjää kyllä missä tahansa keskustelussa vaikkei aiheesta juuri tietäisikään, mutta harvoinpa tulee sellaista vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerron nyt surullisen faktan. Onnea ei valitettavasti kukaan meille anna. Ei valtio, eikä toinen ihminen. Kukaan ei ole sitä meille velkaa. Se on löydettävä itse. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olin nuorempana koulukiusattu, jonka vuoksi on ollut vaikea luottaa muihin ihmisiin. Sen takia ystävyyssuhteiden muodostaminen ei ole ollut aina helppoa. En ole kokenut olevani hyväksytty enkä oikeastaan edes pidä isoista porukoista. Arvostan syvällisiä keskusteluja small talkin sijaan. Nuorempana olin myös hyvin riippuvainen niistä ystävistäni, joita minulla oli ja näin ehkä liikaakin vaivaa niiden ylläpitämiseen.
Näin vanhempana, mitä olen ystävyydestä oppinut:
- elämäntilanne ja ajoitus vaikuttavat ystävyyden syntymiseen, kaikista orastavista kaveruussuhteista ei synny ystävyyttä
- vastavuoroisuus on tärkeää
- jotkut suhteet eivät kestä elinikää, ihmiset muuttuvat, elämäntilanteet muuttuvat. Voi olla satuttavaa, kun vuosikausien ystävyys lakkaa syystä tai toisesta ei ole entisellään.
- on kurjempaa tuntea itsensä yksinäiseksi joukossa - kun kemiat eivät ns. kohtaa.
- jos
Se mitä kirjoitat pitää pitkälti paikkansa. Elämäntilannekin määrittää ystävyyksiä, mutta minua ei henkilökohtaisesti huvita kohdata samaa tilannetta, jossa olen ystävien tai puolison kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko selvittänyt mistä se johtuu että päädyit noihin ihmissuhteisiin?
Pariin heistä tutustuin lasten kautta, yksi oli uusi työparini. Ihan luonnollisia teitä on tutustuttu ja alkuun vaikuttanut hyvältä ja samanhenkiseltä. Jaa yksi (entinen) lenkkikaveri löytyi kirjeenvaihtopalstalta. Ap
Jumala teettää sinulle yksinäisyyden, se on "Saatanaa". Mutta älä huoli, kyllä jossain vaiheessa saat elämääsi ihanne kumppanin ja myös hyviä ystäviä, ellet sitten ole täys Mouhijärvi...
-Varma tieto
Lukuiset järjestöt, jne etsii koko ajan mukaan vapaaehtoisia ihmisiä ystäviksi lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, jne. Miksi tämä kysyntä ja tarjonta ei kohtaa vaikka on Suomessa on huutava pula esim välittävistä aikuisista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiertääkö jossain joku yksinäisyyspoliisi vahtimassa onko sulla ystäviä, jne? Yksinäisyys on pahasta, jos siihen itse suhtautuu negatiivisesti ja kokee olevansa jollakin tapaa uhri.
Sama lääke ei toimi kaikkeen. Uhriutumisesta moittiminen ja "ihan oma vika" -asenne kertoo tyypillisesti enemmän kommentoijasta kuin ap:sta tai aiheesta sinällään. Toisen asemaan on hyvä opetella asettumaan, siitä on hyötyä myös itselle.
Suomalainen empatia on kamalaa. Se sekoitetaan sääliin. Tämäkin aihe menee monilla tunteisiin, sinänsä ihan ymmärrettävästä syystä. Moni kokee suurena vääryytenä sen, että meidän itsemme pitäisi muuttaa jotakin itsessämme siksi, että muut ihmiset ovat niin ahdasmielisiä, etteivät osaa hyväksyä meitä se
Eikö se sitten ole vääryys?
Totta kai, ikäväähän tämä on, enkä puolustele asiaa mitenkään. Kuitenkin asiat ovat kuten ne ovat. Aikuisuus on vastuuta, eikä paikka, johon ihmiset tulevat esittämään joululahjalistoja siitä, kuinka muiden heitä pitäisi kohdella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama juttu. Tulispa meistä ystäviä. Olen ymmärtänyt, ettei mun taso riitä muihin kuin moniongelmaisiin, jotka kaatavat kaiken p**** mun niskaan, tai yrittävät hyötyä. Olen ennemmin yksin. Olen yrittänyt kaikin tavoin nostaa tasoani. Vaatteilla jne. Ei auta.
Mikä taso? Miten tätä tasoa mitataan?
Mitä tekemistä vaatteilla on ystävyyssuhteissa?
Hän puhunee jonkinlaisesta sosiaalisten konstruktioiden vaikutuksesta mielikuviin. Ihan inhimillistä yrittää vaikuttaa omaan kuvaan muiden silmissä, jos motiivina on vain tulla hyväksytyksi. Tosin enemmän voisi useinkin olla apua hyvän vaikutelman antamisen ja muiden sosiaalisten taitojen harjoittelemisessa. Kuinka antaa tilaa toiselle, kuunnella vastavuoroisesti ja hymyillä enemmän.
Jos "taso" ei riitä kuin moniongelmaisiin niin puhutaanko tässä siis "sosiaalisten taitojen tasosta"?
Eli keskustelukyvystä, huumorintajusta, mukavuudesta, positiivisen energian luomisesta jne.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyyteen voi oppia ja siten on helpompi ottaa vastaan se mitä se elämä tarjoaa.
Kirjoitat kuin olisi jotenkin saavutus oppia yksinäisyyteen. No ei ole ja senkö lisäksi pitäisi vielä tyytyä mutusiin joita saatetaan heittää suuntaan, jos ei itse tarvita?
Tuli tuosta yhteisöllisyydestä vielä mieleen, että nykyinen työelämä on monen kohdalla "silpputyötä" määräaikaisuuksineen ja 0-tuntisoppareineen, joten työyhteisöön - jos sellaista on päässyt työpaikalla edes syntymään - on vaikea päästä, koska kaikki tietävät, että kohta tuonkin työntekijän tilalla on taas joku toinen. Ei edes synny vuosia tai jopa vuosikymmeniä kestävää työkaveruutta, joka saattaisi jossain vaiheessa jopa syventyä ystävyydeksi. Yksinäisyys ja mielenterveysongelmat lisääntyy, kun elämässä ei ole mitään pysyvää vaan pelkkää jatkuvaa muutosta.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/