Puolison passiivisuus vituttaa, mutta en haluaisi rikkoa lapsilta perhettä

Otsikossa tulikin. En suoranaisesti etsi neuvoja vaan enemmän vertaistukea, kun pää meinaa räjähtää päivittäin. Pahoittelen jo ennakkoon pitkää tarinaa.

Meillä on kaksi alle nelivuotiasta ja olemme naimisissa. Puolisostani on tullut etenkin parin viime vuoden aikana todella passiivinen isä ja kumppani, sanoisin että on minulle kolmas lapsi ellei lapset olisi oikeasti paljon miestä helpompia tässä kuviossa.

Vielä ennen lasten syntymää meillä oli hyvä työnjako ja mies oli oikeinkin aikaansaavan oloinen. Tuolloin kulut maksettiin 50-50, ja kotityöt hoitui samalla tavalla ilman että asioista koskaan riideltiin. Ainakin tuntui, että molemmat oli tyytyväisiä ja jälkikäteen voin myöntää, että aika itsevarmalla otteella lähdin perheen perustamiseen ajatellen, että ollaan ihan huipputiimi.

No, kaikki alkoi mennä alamäkeen ollessani raskaana toisesta lapsestamme. Mieheltä tippui ns. hanskat kädestä. Ei osallistunut lastenhoitoon, ei laittanut enää ruokaa ja jos autoon tarvitsi vaihtaa renkaat, käski menemään rengasliikkeeseen. Laitoin silloin aika paljon asioita tilanteen piikkiin, mies oli yllättäen päättänyt vaihtaa työpaikkaa ja esikoinen oli vielä melko pieni, joten ajattelin kyseessä olevan vain väliaikainen väsymys. 

Nyt meillä on tosiaan kaksi pientä, ja koko ruljanssi on minun vastuullani ruohonleikkuuta lukuunottamatta. Käyn kaupassa ja kokkaan, hoidan lasten asiat, siivoan ja pyykkään, tilaan taloon nuohoojan ja vien itse auton huoltoon/katsastukseen/renkaanvaihtoon jne. Mies lähinnä harrastaa omiaan, istuu illat kännykällä ja tekee ison numeron siitä, jos näin kesäaikaan vapauttaa minut ruuanlaitosta grillaamalla. Käymme molemmat töissä ja maksamme yhä kaiken sentilleen puoliksi, tämä on aina ollut puolisolleni hyvin tärkeää. Työnjakoasioista puhuminen saa puolestaan miehen räjähtämään täysin, enkä jaksa sitä huutoa ja riehumista. 

Olisin varmaan muuten jo lähtenyt, mutta olen aina ajatellut ydinperheen olevan lasten kannalta paras vaihtoehto. Jos olen ihan rehellinen, tiedän myös että mies haluaisi erossa viikko-viikko -järjestelyn, ja rehellisesti pelottaa, miten lapsista isäviikoilla pidettäisiin huolta. Olen ollut pari kertaa päivän-parin työmatkoilla, ja niiden aikana koti on aina ehtinyt kaaokseksi ja ovat kuulemma käyneet lasten kanssa syömässä mäkkärin autokaistalla Tulee sellainen olo väkisinkin, että eroamalla pilaisin lasten elämän.

Onko joku jäänyt vastaavaan tilanteeseen ja opetellut elämään katkeruuden kanssa?