Sinä joka "tyydyit" parisuhteessa, kuinka kävi?

Nyt kolmekymppisenä olen ekaa kertaa suhteessa jossa todella tunnen vetovoimaa ja intohimoa miestä kohtaan, ja vasta sen myötä olen tajunnut miten vähään olen tyytynyt aiemmin. Exän kanssa oltiin viimeisinä vuosina lähinnä kämppiksiä, yhdessä kun kumpikaan ei uskaltanut päästää irti. Elämä oli hyvin latteaa ja ilotonta.

En koskaan ennen halunnut naimisiin, mutta nykyisen kanssa tuli parin viikon yhdessäolon jälkeen vahva tunne että tämän miehen vaimo haluan olla.

Ei se komeus ja kauneus pidemmän päälle merkitse suhteessa. Tietenkään en ota sellaista joka olisi suorastaan ruma silmääni mutta löydän kyllä viehättäviä piirteitä ihan tavallisen näköisiatäkin ihmisistä. Joku ihan kauhea lihavuus tai epäsiisteys tietenkään eivät viehätä vaan ovat etovia asioita ja aiheuttavat tunteiden hiipumisen

Olen oppinut sen, että elämässä ei kaikkea saa. Romanttinen rakkaus ei sopinut minulle. En voinut hyvin siinä tunteiden palossa. Se raastoi, vaikka asiat olikin hyvin. En keskittynyt rakentamaan tulevaisuutta ja melkein pilasin koko talouteni.

Sitten tapasin nykyisen mieheni ja asiat loksahti kohdilleen. Rakastan häntä, mutta en ollenkaan pelkää hänen menettämistään enkä ole millään muotoa mustasukkainen. Parasta suhteessamme on raha. Kumpikin tykätään siitä ja panostamme mukavaan elämään. Eroa ajatellen olemme sopineet asiat niin ettei kummallekaan kävisi huonosti. Yhdessä meillä on silti paremmat mahdollisuudet elää sellaista elämää mitä molemmat toivoo.

Vierailija kirjoitti:

Tässähän tätä kärvistellään selluliittiperseen kanssa.

Viitisen kertaa tapasin aivan ihanan naisen ja joka kerta meni puihin. Olen hieman katkera, myönnän.

Tämä jonka kanssa olen nyt tavallaan harhautti kun olin herkässä ja yksinäisessä elämäntilanteessa. Alkuun oli ihan ok mutta nyt on tullut ikää ja varsinkin hän on rapistunut ja huomaa että viimeinkin intohimo on kadonnut. Seksiä eikä romantiikkaa ei ole.

 

En tiedä olisiko sitä sitten onnellisempi yksin. Vaikeita asioita kun ei osaa vahvasti sanoa juuta eikä jaata.

Onneksi ei ole lapsia.

Vaikuttaa siltä että olet sen luokan luuseri ettet osaa edes erota naisesta josta et selkeästi edes pidä. Mitä se siis kertoo sinusta?

Jos joku tuossa tyytyi niin se oli naisesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma ongelmani on aloitteellisuuden puute yleensä seurustelussa. Yleensä en ole lähtenyt aktiivisesti tavoittelemaan sellaista naista, jonka ns. oikeasti saattaisin haluta, oli kyse sitten omasta ylpeydestä tai arkuudesta. Sitten olen vain "kelpuuttanut" naisen, joka on itse aktiivisemmin hakeutunut seuraani. Olen saattanut kovastikin kiintyä ja pitää tuosta naisesta, kenties jopa rakastua, mutta lopulta hän ei ole välttämättä ollut se mitä oikeasti haluan. Otan tietenkin kaiken vastuun tästä dysfunktiosta ja yritän kehittää itseäni tällä saralla. Seuraavalla kerralla pitää vain lähteä rohkeasti tavoittelemaan mitä aidosti haluan. Olen aika viehättävä mies itse, joten minulla on kyllä varaa tähdätä korkealle.

 

Tämä oli mielenkiintoista itsereflektointia, kiitos tästä! Voikohan kyse olla jostain, että tavallaan alitajuisesti jopa välttelet liikaa suhteese

Kiitos kommentistasi viestiini. Kyllä, uskon että kyse on lähinnä juuri tuosta. Toisaalta luonteeni on myös varsin introvertti ja ylpeä, kenties liiallisuuteen asti, joten tarvitsen omaa tilaani enkä kelpuuta ketä tahansa elämääni. Toisaalta tämäkin voi olla jonkinlainen coping- ja itsesuojelumekanismi huonoihin menneisyyden kokemuksiin. Vaikea sanoa, mikä "tuli ensin", ja voi olla, ettei syitä ja seurauksia oikein voikaan erottaa toisistaan. Joka tapauksessa kiitos kommentistasi. Se oli rakentava, toisin kuin viestini saamat alapeukutukset, jotka voin tulkita vain niin, että mies ei saa olla tyytymätön parisuhteessa, mutta nainen saa, siis muiden ketjun kommenttien ja niiden vastaanoton valossa. Tiedostinpa vielä tilanteeni ongelmallisuuden enkä syyttänyt naiskumppaneitani siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Tässähän tätä kärvistellään selluliittiperseen kanssa.

Viitisen kertaa tapasin aivan ihanan naisen ja joka kerta meni puihin. Olen hieman katkera, myönnän.

Tämä jonka kanssa olen nyt tavallaan harhautti kun olin herkässä ja yksinäisessä elämäntilanteessa. Alkuun oli ihan ok mutta nyt on tullut ikää ja varsinkin hän on rapistunut ja huomaa että viimeinkin intohimo on kadonnut. Seksiä eikä romantiikkaa ei ole.

 

En tiedä olisiko sitä sitten onnellisempi yksin. Vaikeita asioita kun ei osaa vahvasti sanoa juuta eikä jaata.

Onneksi ei ole lapsia.

Voiko tuollainen parisuhde tehdä muuta kuin katkeroittaa? Viestistäsi paistaa selvästi että et arvosta etkä kunnioita puolisoasi ja pakkohan sen on näkyä myös arjessa. Etkö koe yhtään haaskaavasi elämääsi elämällä arkea jonkun kanssa josta et edes pidä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma ongelmani on aloitteellisuuden puute yleensä seurustelussa. Yleensä en ole lähtenyt aktiivisesti tavoittelemaan sellaista naista, jonka ns. oikeasti saattaisin haluta, oli kyse sitten omasta ylpeydestä tai arkuudesta. Sitten olen vain "kelpuuttanut" naisen, joka on itse aktiivisemmin hakeutunut seuraani. Olen saattanut kovastikin kiintyä ja pitää tuosta naisesta, kenties jopa rakastua, mutta lopulta hän ei ole välttämättä ollut se mitä oikeasti haluan. Otan tietenkin kaiken vastuun tästä dysfunktiosta ja yritän kehittää itseäni tällä saralla. Seuraavalla kerralla pitää vain lähteä rohkeasti tavoittelemaan mitä aidosti haluan. Olen aika viehättävä mies itse, joten minulla on kyllä varaa tähdätä korkealle.

Ja lisään vielä, että tyytymättömyyteni liittyi kieltämättä usein ulkonäköön, joskin muutkin seikat ovat

Totta kai tiedän. Toisaalta voi olla, että ainakin jotkut naiset pitävät ainakin tiettyyn pisteeseen asti viehättävänä miehen tavoittamattomuutta. Naiset ovat tottuneet siihen, että miehet tavoittelevat näitä ja tarjoavat itseään tarjottimella naiselle. Mies joka ei olekaan niin kiinnostunut, "hard to get", voi tuoda virkistävää vaihtelua. Kun nainen on ikään kuin altavastaajan asemassa tämä saattaa kokea miehen itseään ns. paremmaksi, ja yleensähän nainen tietenkin sitä kumppanistaan haluaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No 6 vuotta oltiin yhdessä ja asuttiinkin yhdessä siitä n. 4 vuotta ja se 4 vuotta oli yhtä taloudellista, sosiaalista ja henkistä väkivaltaa. Mies eleli leveästi kohtuullisella palkallaan, itse kituutin minimi työttömyysrahoilla ja osa-aikatyön palkalla ja kaikki maksettiin silti puoliksi. Mies yritti eristää minut kaikista ystävistäni ja osittain onnistuikin siinä, kaikki riidat aina päättyi siihen että minä pyysin anteeksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus rajoitti elämääni, mihinkään en voinut mennä rauhassa ja jos tulin kotiin 10 minuuttia myöhässä alkoi tenttaus mihin olin jäänyt.

Parhaat nuoruusiän vuoteni tuhlasin tuohon mieheen ja se kyllä kirvelee, ei olisi ikinä pitänyt alkaa seurustella eikä varsinkaan muuttaa yhteen.

Niin, jälkikäteen voi vaan miettiä että miksi suostuin ja miksi tyydyin.

Olemme yli 50v, molemmilla erot ym. omat jutut takana. Eri paikkakunta, vaikkakin lähellä, lapset ja talot.

Kun pitää yhteyttä ja tapaa välillä, se on hyvä. Mies on kiva ja hellä.  Mitä muuta voisi toivoa?

Aina on käynyt huonosti.

Rumat huonostikoulutetut miehet ovat myös ilkeitä ja väkivaltaisia, itsekkäitä, laiskoja ja äänekkäitä.

Nyt etsin niin kauan että löytyi täydellinen ja tämä on kiltti ja miellyttävä, rakastava, tarjoaa ravintolassa ja auttaa kaikessa. On myös pitkä ja komea a harrastaa jalkapalloa.

Vierailija kirjoitti:

Tiedättekö ihania alkaneita rakkaussuhteita jotka alkoholi sotkenu? Miksi pitää olla tätä alkoa silloinkin kun on hyvä ja ihana suhde alkamassa? Mitä miehet oikein pelkää vai mistä on kysymys? 

Kuinka monta hyvää suhdetta alko onkaan pilannut? Onko sulla omaa kokemusta tai tiedätkö  jonkun? 

 

Meillä meinasi tulla ero alkoholin vuoksi, mutta sitten mies tajusi, että menettää perheen, jos juominen ei lopu.

Tiedän monta parisuhdetta, jotka ovat päättyneet alkoholin takia. Muutama niistä on miehen puolen suvusta. 

Olen itse nyt tyytynyt.. Mies on kaikinpuolin mukava ja komea, mutta en vaan rakasta häntä. En usko hänenkään rakastavan minua. Mietin eroa, mutta en ole vielä siihen valmis.

Oma mielipiteeni on, että sellaisessa suhteessa, missä on molemminpuolista rakkautta, ei ole myöskään tyytymistä. Vaikka siis toinen olisi esim kuinka ruma tai köyhä.

Vierailija kirjoitti:

Miehet joutuu pääsääntöisesti tyytymään siihen naiseen jonka sattuvat saamaan. Ani harvalla miehellä on mitään mahdollisuutta valita monien kauniiden naisten joukosta.

Luuletko, että hyvä parisuhde tulee vain ulkonäön perusteella? Ei naisillakaan pyöri ympärillä samaan aikaan useita kilpakosijoita.

Kolmekymppiseksi mennessä en ollut tyytynyt kehenkään, joten en ollut myöskään päässyt seurustelemaan tai edes koskemaan kehenkään. Sen jälkeen päätin, että otan ensimmäisen, joka osoittaa minkäänlaista kiinnostusta. Sellainen löytyi parin vuoden etsimisen jälkeen. Yritin parhaani saada suhdetta toimimaan, mutta se nainen oli niin epävakaa ja sekaisin, että ei siitä mitään tullut. Nyt olen taas yksin.

Eniten kaipaan kumppanuutta ja kosketusta, joita elämässäni ei ole taaskaan lainkaan. Haluaisin löytää jonkun, jonka kanssa voisin jakaa kehoni ja mieleni, ja joka haluaisi tehdä kanssani samoin.

Minä tyydyin niin ekaan poikaystävään kuin kahteen seuraavaankin seurustelukumppaniini ja näin jälkikäteen ajateltuna tunne on ollut käsitykseni mukaan molemminpuolinen.

Aika vinksahtanut kuva sitten näiden kokemusten perusteella on (ollut) parisuhteesta enkä siksi sellaista enää edes halunnut vaan päätin elää yksin. En siis silloin aikanaan tajunnut tyytyneeni (tai että minuun on tyydytty) vaan kuvittelin vain, etten olekaan perhekeskeisyydestäni huolimatta parisuhdeihminen koska parisuhteessa oli minusta niin hankala elää.

Monesti kuulee ja lukee palstaltakin, että pitäisi laskea rimaa mutta oma kokemukseni sanoo että sitä nimenomaan pitäisi ymmärtää jo nuorena nostaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse romantikko ja tyytyminen kuulostaa käsittämättömältä. Tavallaan se vertautuu kenties järjestettyihin avioliittoihin joissa parisuhde nähdään enemmän kuin bisneskumppanuutena kuin romanttisena suhteena, jolloin tärkeintä on toimiva arki ja ne romanttiset, lämpimät tunteet toista kohtaan ovat plussaa jos niitä on mutta ei haittaa vaikka niitä ei olisikaan. Jollekin äärirationaaliselle (ehkä jopa tunnekylmälle) tällainen voi tuntua ajatuksena varsin hyvältä mutta itselleni se olisi kamalaa. 

Rakkaus, kunnioitus ja uskollisuus, vierellä pysyminen myös niinä huonoina aikoina ja toisen tukeminen ovat asioita joita on mahdoton feikata kovin pitkään. Aito intohimo ja rakkaus saa näkemään todella paljon vaivaa toisen eteen ilman, että sitä edes kokee vaivalloiseksi. Suhde, jossa toinen tai kumpikaan osapuoli ei viitsi panostaa lainkaan toiseen kuulostaa... näännyttävältä. 

No sitähän se just on, näännyttävää, ja lopulta se t a ppaa kaiken sisältä. Mutta nimenomaan romantikkona sitä on ihan liian pitkään valmis yrittämään vielä sen kerran sen saman ihmisen kanssa, koska entä jos kuitenkin..

Lopulta sitten ymmärtää, ettei niitä romanttisia tunteita vaan voi pakottaa edes itseltään ja se romanttisuus vaatii ihan erilaista kanssakäymistä arjessakin ja sitä tietynlaista helppoutta yhdessäolossa eli ollaan samalla taajuudella ja asenteella, ymmärretään toisiamme ns puolesta sanastakin ja kaikki on rentoa ja mutkatonta mutta se tietynlainen toisen arvostus ja kunnioitus onkin kaikissa sanoissa ja teoissa läsnä.

Vierailija kirjoitti:

Ei se komeus ja kauneus pidemmän päälle merkitse suhteessa. Tietenkään en ota sellaista joka olisi suorastaan ruma silmääni mutta löydän kyllä viehättäviä piirteitä ihan tavallisen näköisiatäkin ihmisistä. Joku ihan kauhea lihavuus tai epäsiisteys tietenkään eivät viehätä vaan ovat etovia asioita ja aiheuttavat tunteiden hiipumisen

Vetovoima on kumma juttu. Eksäni oli suhteellisen komea ehkä yleisen mielipiteen mukaan, mutta en tuntenut häntä kohtaan mitään vetoa. 

Nyt taas käyn kuumana ihmiseen, jota kaikki ei ehkä pitäisi ensimmäisenä niin hirveänä saaliina, mutta minun silmissäni hän on aivan ihana. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi hyvin. Rakastan tätä meidän tasaista ja varmaa arkea. Mies on aivan täydellinen isä ja puoliso.

Mitä tyytymistä tuossa on? Sulla on täydellinen puoliso ja isä lapsillenne eikä arkikaan aiheuta kitkaa vaan kaikki rullaa mukavasti.

Tuohan on ihan unelma.

Vastaan äitini näkökulmasta. Katkeroiduin ja purin katkeruuttani puolisooni ja lapsiini, jotka ovat aikuistuttuaan etääntyneet minusta, kun eivät jaksa kuunnella ainaista valitustani. Syytän aina muita omista valinnoistani.

Erityisesti katkeroitti se, että sekä lapset että lastenlapset pitävät puolisostani. Olisin halunnut, että he vihaavat häntä. 

Tyttärenä vastaisin, älkää tyytykö. En jaksa kuunnella isääsi en oo koskaan rakastanut valitusvirsiä. Ei osaa vastata mitään, kun kysyn miksi ihmeessä menit naimisiin? 

Tyytyminen astui itselläni kuvioihin vasta siinä vaiheessa, kun yhdessä oli oltu 15 vuotta ja parisuhteesta huolehtiminen oli sivuutettu lähes täysin. Vuosia yritin vain sopeutua, mutta lopulta tyytyminen on alkanut tuntua liian suurelta uhraukselta (molemmille).

Huonosti kävi. Naimisiinkin mentiin ja päädyin avioeroon.