Sinä joka "tyydyit" parisuhteessa, kuinka kävi?

Itse tyydyin ekaan mieheen joka osoitti minkäänlaista kiinnostusta. Tosin taisin tulkita jo sen kiinnostuksenkin väärin ja "enemmäksi", koska olin kasvanut todella tunnekylmässä kodissa ja olin aina etenkin isälleni aivan vääränlainen jonka mielipiteitä sitten äitini myötäili aina isäni kuullen, mutta oli taas ihan toisenlainen kun isäni ei ollut läsnä. En siis ollut koskaan hyvä omana itsenäni enkä osannut mitään oikein ja lisäksi isäni jotenkin luki ja tulkitsi minua oikeastaan aina väärin eli minua esim syytettiin pahantuuliseksi/vihaiseksi vaikka olin ihan normaalilla tuulella. Sitten jos olin oikeasti surullinen/itketti niin se taas oli väärin tuntea niin eli niitä oikeita tunteitani vähäteltiin ja toisaalta minulle keksittiin tunteita ihan oman pään mukaan.

Ja surullisenakin kuulla olevani taas vääränlainen joka taatusti on itse tehnyt jotakin väärää (ja siksi tullut esim koulukiusatuksi) koska eihän kukaan osaa olla minulle mieliksi vaan naama on aina nurinpäin. Muutenkin sitä yritti olla todella huomaamaton ja pienentää itsensä ihan kaikkien seurassa, jotten vaan olisi taas hampaissa. Ilmeisesti hänellä oli todella huono itsetunto ja jokin syvä kelpaamattomuuden tunne itselläänkin ja se sitten teki hänestä sellaisen kaikkeen tyytymättömän raivoh*llun joka ei tarvinnut tavallaan edes oikeasti kipinää jotta leimahti. Hän siis käänsi oman pahantuulisuutensa minun ominaisuudekseni jolla sitten saattoi oikeuttaa oman raivarinsa. Usein sain selkääni enkä muista että kertaakaan sille olisi jotenkin syytä että olisi ollut kuriton.

Tuollaisen jälkeen sitä olikin ihan ymmällään normaalista vuorovaikutuksesta ihmisten välillä ja herkästi tulkitsi tasan normaalinkin suhtautumisen kiinnostukseksi. Niinpä sitten päädyinkin yhteen melko paljon isääni muistuttavan miehen kanssa joka kimpaantui ihan ihmeellisistä asioista ja taas sain kuulla syytöksiä siitä kuinka vääränlainen olen ja kuinka mun asenne on pielessä ja saa hänetkin huonolle tuulelle.

Enää en oikein uskalla olla kenenkään kanssa missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Nyt kolmekymppisenä olen ekaa kertaa suhteessa jossa todella tunnen vetovoimaa ja intohimoa miestä kohtaan, ja vasta sen myötä olen tajunnut miten vähään olen tyytynyt aiemmin. Exän kanssa oltiin viimeisinä vuosina lähinnä kämppiksiä, yhdessä kun kumpikaan ei uskaltanut päästää irti. Elämä oli hyvin latteaa ja ilotonta.

En koskaan ennen halunnut naimisiin, mutta nykyisen kanssa tuli parin viikon yhdessäolon jälkeen vahva tunne että tämän miehen vaimo haluan olla.

Minä taas olin just tuollaisessa "kämppissuhteessa" liki kolmekymppiseksi asti ja nyt sitten reilu 10 vuotta myöhemmin harmittaa älyttömästi, että siinä suhteessa sitten meni ne ns parhaat vuodet jolloin olisi ollut todennäköisintä löytää se aidosti itselle sopiva kumppani. Tyhmänä kun sitä oli tuossakin suhteessa täysin uskollinen enkä tavallaan edes nähnyt muita miehiä.

Minä olisin halunnut lapsia, mutta jäin lapsettomaksi. Tuohon kämppissuhteeseeni en olisi ikinä lapsia halunnut ja tuo mies oli ainakin silloin varma siitä, ettei halua lapsia ikinä. Tuntuu niin kummalta ja käsittämättömältä, että silti tuollaisessa suhteessa olin ja pysyin vaikka eihän siinä ollut minkäänlaista tulevaisuutta. En tiedä miten siihen noin lamaantui.

Vierailija kirjoitti:

Oma ongelmani on aloitteellisuuden puute yleensä seurustelussa. Yleensä en ole lähtenyt aktiivisesti tavoittelemaan sellaista naista, jonka ns. oikeasti saattaisin haluta, oli kyse sitten omasta ylpeydestä tai arkuudesta. Sitten olen vain "kelpuuttanut" naisen, joka on itse aktiivisemmin hakeutunut seuraani. Olen saattanut kovastikin kiintyä ja pitää tuosta naisesta, kenties jopa rakastua, mutta lopulta hän ei ole välttämättä ollut se mitä oikeasti haluan. 

Näin otaksun käyneen myös omien suhteideni kohdalla, ja tässä syy miksen jatkossa enää laita tikkua ristiin aloitteiden tekemisessä. 

-Se, joka kertoi aiemmilla sivuilla kokemuksiaan siitä, kuinka selkeästi kumppani on vain tyytynyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on yhtään seksuaalinen olento, niin ei se suhde kestä ilman minkäänlaista vetoa toiseen. Vetovoima on se liima. 

Eri asia, jos suhde väljähtyy vuosien saatossa. Silloin vetovoimaa ja halua on joskus edes ollut toista kohtaan.

Olematonta vetovoimaa on mahdotonta herättää henkiin, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Pitää todella kuolettaa kaikki tunteensa, että kestää iholle liimautuvaa "ystävää". 

 

Olin 15 vuotta suhteessa, jossa juurikin alussa oli tuota kemiaa, sellaista että toinen vetää puoleensa eikä sille mahda mitään. En vain tajunnut, että se ei riitä siihen aitoon kumppanuuteen ja idioottina "tyydyin" suhteeseen, jossa mikään muu ei toiminut. No siinä vaiheessa kun ne ruusunpunaiset lasit pikkuhiljaa lähti silmiltä ja näin millainen luonne miehellä oikeasti on, niin katosi se vetovoimakin ja toinen alkoi enemmänkin

Tää sai yhden alapeukun ja nyt on pakko kysyä, että miksi? Miksi alapeukutit?

Minä tyydyin exään kun en haluamaani saanut. Hän pyysi kihloihin minä suostuin.  Hän kuulemma rakastui minuun päätä pahkaa. Opettelin vajaan kolmen vuoden aikana välittämään hänestä, hän oli ihan ok näköinen, liikunnallinen, kunnollinen, savuton ja alkoton, työssä käyvä ja asiallinen. Lopulta hän rakastui päätä pahkaa toiseen ja jäin lehdelle soittelemaan. En kauheasti surrut mutta typerä olo oli kyllä. Olin itse uskollinen ja luotettava hänelle koko suhteemme ajan. 

En suosittele tyytymistä kenellekään. Kannattaa aina tavoitella parasta ja olla yksin jos ei haluamaansa saa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on yhtään seksuaalinen olento, niin ei se suhde kestä ilman minkäänlaista vetoa toiseen. Vetovoima on se liima. 

Eri asia, jos suhde väljähtyy vuosien saatossa. Silloin vetovoimaa ja halua on joskus edes ollut toista kohtaan.

Olematonta vetovoimaa on mahdotonta herättää henkiin, kun sitä ei ole koskaan ollutkaan. Pitää todella kuolettaa kaikki tunteensa, että kestää iholle liimautuvaa "ystävää". 

 

Olin 15 vuotta suhteessa, jossa juurikin alussa oli tuota kemiaa, sellaista että toinen vetää puoleensa eikä sille mahda mitään. En vain tajunnut, että se ei riitä siihen aitoon kumppanuuteen ja idioottina "tyydyin" suhteeseen, jossa mikään muu ei toiminut. No siinä vaiheessa kun ne ruusunpunaiset lasit pikkuhiljaa lähti silmiltä ja näin millainen luonne miehellä oikeasti on, niin

Joku nakkelee tänään niitä huvikseen. 

Vierailija kirjoitti:

Itse tyydyin ekaan mieheen joka osoitti minkäänlaista kiinnostusta. Tosin taisin tulkita jo sen kiinnostuksenkin väärin ja "enemmäksi", koska olin kasvanut todella tunnekylmässä kodissa ja olin aina etenkin isälleni aivan vääränlainen jonka mielipiteitä sitten äitini myötäili aina isäni kuullen, mutta oli taas ihan toisenlainen kun isäni ei ollut läsnä. En siis ollut koskaan hyvä omana itsenäni enkä osannut mitään oikein ja lisäksi isäni jotenkin luki ja tulkitsi minua oikeastaan aina väärin eli minua esim syytettiin pahantuuliseksi/vihaiseksi vaikka olin ihan normaalilla tuulella. Sitten jos olin oikeasti surullinen/itketti niin se taas oli väärin tuntea niin eli niitä oikeita tunteitani vähäteltiin ja toisaalta minulle keksittiin tunteita ihan oman pään mukaan.

Ja surullisenakin kuulla olevani taas vääränlainen joka taatusti on itse tehnyt jotakin väärää (ja siksi tullut esim koulukiusatuksi) koska eihän kukaan osaa olla minulle

Isäsi oli narsistinen, äitisi läheisriippuvainen mahdollistaja. 

Mitä olen kuullut...

1) suhde päättyy

2) suhde on hyvin tasapaksu

"Tyydyin" ensimmäiseen löytyneeseen mutta mä olinkin mies. Pitkähkö, pulleahko, pitkäaikaistyötön, joskus vähän rasittava mutta arki sujuu ja seksiä on vähintään kerran viikossa, ei nalkuta mun kalliista harrastuksista saati kyttää menojeni perään niin en valita. Tällä kaavalla on menty jo kohta 20 vuotta

Tyytymisen ajatus tässä yhteydessä on itselleni aika käsittämätön. En ole koskaan deittailuelämässä ja parisuhteissa edes osannut ajatella että joku ei olisi "omaa tasoa" vaan ihan samanvertaisina ja samanarvoisina olen kaikkia pitänyt vaikka joku olisi ollut alemmin koulutettu tai vähemmän tienaava minä tai perinteisen komeuskäsityksen mukaan "ruma". Samoin tuntuu tosi oksettavalta, että aletaan suhteeseen ihmisen kans joka ei kiinnosta - välineellisestään ihminen lapsentekoon tai pelastamaan yksinäosyydeltä. Toki jos on valmis hyväksymään ja kuulemaan tämän saman myös omaan suuntaan; miltä tuntuisi jos itse tietäisi että puoliso ajattelee että muita en nyt ole tarjolla ja lapset haluan saada, en ole sinun vuoksesi tässä parisuhteessa. 

Niin on arvomaailmoja erilaisia. 

Kävi hyvin. Ylitti odotukset ja lapsiakin on. Oli kyllä alussakin ihastusta muttei sellaista "elämäni rakkaus" -tasoa 

Mieluummin kannattaa valita pelkällä järjellä kuin pelkällä tunteella

Vierailija kirjoitti:

Tyytymisen ajatus tässä yhteydessä on itselleni aika käsittämätön. En ole koskaan deittailuelämässä ja parisuhteissa edes osannut ajatella että joku ei olisi "omaa tasoa" vaan ihan samanvertaisina ja samanarvoisina olen kaikkia pitänyt vaikka joku olisi ollut alemmin koulutettu tai vähemmän tienaava minä tai perinteisen komeuskäsityksen mukaan "ruma". Samoin tuntuu tosi oksettavalta, että aletaan suhteeseen ihmisen kans joka ei kiinnosta - välineellisestään ihminen lapsentekoon tai pelastamaan yksinäosyydeltä. Toki jos on valmis hyväksymään ja kuulemaan tämän saman myös omaan suuntaan; miltä tuntuisi jos itse tietäisi että puoliso ajattelee että muita en nyt ole tarjolla ja lapset haluan saada, en ole sinun vuoksesi tässä parisuhteessa. 

Niin on arvomaailmoja erilaisia. 

Mulle tyytyminen tarkoittaa etten edellyttänyt suhteelta valtavaa ilotulitusta ja vuosisadan romantiikkaa. En ymmärrä miksi olisi väärin etsiä parisuhdetta perheen perustamisen takia? Hyvänen aika, melkoisen erikoinen ja radikaali ajatus jos miettii asiaa historian, biologian jne. valossa :)

Eron jälkeen löysin mukavan miehen, ja ajattelin, etten varmaan parempaakaan saa. Olen tähän valintaan aina vaan tyytyväisempi, mies on vuodesta toiseen ihanampi. Olisimpa vaan jo nuorena tajunnut, että pelkkä fyysinen vetovoima ei riitä minulle onnelliseen parisuhteeseen. Siinä viihdeteollisuus johtaa harhaan. 

Kysymys on jotain mitä en käsitä. Miksi ihmiset menevät yksiin jos ei ole match made in heaven? Siinä ei tasoja mittailla kun oikein iskee kipinää. Pitkässä liitossa tulee eteen monia asioita, jotka ei aina tyydytä, mutta lähtölaukauksen pitää olla riittävän tunteikas.

Mieluummin yksin kuin keskinkertaisesta tunnetilassa.

..varsin.. 

Nyt gutaa.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys on jotain mitä en käsitä. Miksi ihmiset menevät yksiin jos ei ole match made in heaven? Siinä ei tasoja mittailla kun oikein iskee kipinää. Pitkässä liitossa tulee eteen monia asioita, jotka ei aina tyydytä, mutta lähtölaukauksen pitää olla riittävän tunteikas.

Mieluummin yksin kuin keskinkertaisesta tunnetilassa.

Koska ne ihmiset eivät ole sinä ja heillä on erilaiset prioriteetit: mieluummin mukava parisuhde kuin yksin olo. Eikä se tunteikaskaan lähtölaukaus kerro 10 vuoden päästä odottavasta tilanteesta juuri mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tyytymisen ajatus tässä yhteydessä on itselleni aika käsittämätön. En ole koskaan deittailuelämässä ja parisuhteissa edes osannut ajatella että joku ei olisi "omaa tasoa" vaan ihan samanvertaisina ja samanarvoisina olen kaikkia pitänyt vaikka joku olisi ollut alemmin koulutettu tai vähemmän tienaava minä tai perinteisen komeuskäsityksen mukaan "ruma". Samoin tuntuu tosi oksettavalta, että aletaan suhteeseen ihmisen kans joka ei kiinnosta - välineellisestään ihminen lapsentekoon tai pelastamaan yksinäosyydeltä. Toki jos on valmis hyväksymään ja kuulemaan tämän saman myös omaan suuntaan; miltä tuntuisi jos itse tietäisi että puoliso ajattelee että muita en nyt ole tarjolla ja lapset haluan saada, en ole sinun vuoksesi tässä parisuhteessa. 

Niin on arvomaailmoja erilaisia. 

Itse ainakin tyydyin ihan vääränlaiseen kumppaniin eli meillä ei ollut riittävän samankaltaisia ajatusmaailmoja eikä elämäntapoja jne mutta naiivisti kuvittelin, ettei se haittaa niin hirveästi ja ainahan mä voin tarvittaessa joustaa ja muuttaa omiani.

Vierailija kirjoitti:

Kysymys on jotain mitä en käsitä. Miksi ihmiset menevät yksiin jos ei ole match made in heaven? Siinä ei tasoja mittailla kun oikein iskee kipinää. Pitkässä liitossa tulee eteen monia asioita, jotka ei aina tyydytä, mutta lähtölaukauksen pitää olla riittävän tunteikas.

Mieluummin yksin kuin keskinkertaisesta tunnetilassa.

Kuvitteletko että järkivalinta on jotain huonompaan tasoon tyytymistä? Jos nyt haluaa ajatella ihmisiä rumasti tasoina, nimenomaan järjellä valitaan hyvätasoista. Tunteet vie mihin vie, hyvään tai huonoon valintaan.

Vierailija kirjoitti:

No 6 vuotta oltiin yhdessä ja asuttiinkin yhdessä siitä n. 4 vuotta ja se 4 vuotta oli yhtä taloudellista, sosiaalista ja henkistä väkivaltaa. Mies eleli leveästi kohtuullisella palkallaan, itse kituutin minimi työttömyysrahoilla ja osa-aikatyön palkalla ja kaikki maksettiin silti puoliksi. Mies yritti eristää minut kaikista ystävistäni ja osittain onnistuikin siinä, kaikki riidat aina päättyi siihen että minä pyysin anteeksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus rajoitti elämääni, mihinkään en voinut mennä rauhassa ja jos tulin kotiin 10 minuuttia myöhässä alkoi tenttaus mihin olin jäänyt.

Parhaat nuoruusiän vuoteni tuhlasin tuohon mieheen ja se kyllä kirvelee, ei olisi ikinä pitänyt alkaa seurustella eikä varsinkaan muuttaa yhteen.

Niin, jälkikäteen voi vaan miettiä että miksi suostuin ja miksi tyydyin.

Vähän samantapainen juttu minullakin. Yli 20 vuotta tuhlasin narsistin kanssa, joka alisti, manipuloi ja harjoitti karmeaa henkistä väkivaltaa. Mustasukkainen ei ollut, mutta tuhosi itsetuntoni täydellisesti haukkumalla, nimittelemällä ja uhkailemalla. Vanhemmilleen ja muille esitti täydellistä puolisoa ja vanhempaa, mutta lapset ja minä saimme kärsiä. Nyt ollut jo kauan exä eikä minun enää tarvitse pelätä eikä kärsiä eikä edes olla missään tekemisissä, taivaan kiitos!

En ymmärrä tuollaista tyytymistä. Ei parisuhteessa ole pakko olla. Jos tekee mieli nähdä jotain ihmistä, koska on hänestä innoissaan, niin tapailua ja seurustelua jatkaa. Jos sitä tunnetta ei tule, niin miten tulee edes mieleen nähdä toista?

Etenkin naiset saavat lapsia ilman parisuhdettakin, joten ei perheen perustamisen takia tarvitse tyytyä. 

Elämä on ihanaa, kun saa rakastaa ja olla rakastettu, kun saa viettää päivänsä ihmisen kanssa, joka on sulle parasta seuraa.