Lue keskustelun säännöt.
Sinä joka "tyydyit" parisuhteessa, kuinka kävi?
29.06.2024 |
Kukaan ei ole välttynyt tällä palstalla väittämistä että naiset ovat liian "nirsoja" miesten suhteen ja heidän pitäisi "tyytyä" vähempään tullakseen onnellisiksi. Yleensä narratiiviin kuuluu onnettoman ja yksinäisen elämänkuvan maalailu jossa nainen ikääntyessään katkeroituu, koska ei löytänyt sitä suurta elämänsä rakkautta eikä huolinut puolisokseen "ihan ok"-miestä.
Täällä on varmasti myös niitä jotka ovat joskus kokeilleet tällaista tyytymistä, joten kerätään kokemuksia tällaisista parisuhteista, joissa kumppaniksi valittu ei alkujaankaan aiheuttanut suurta tunteiden ilotulitusta. Kestikö suhde? Oliko elämä onnellista? Oliko tyytyminen jälkikäteen ajateltuna fiksu järkivalinta vai kaduttaako se?
Kommentit (119)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina tyytynyt, ja kaduttaa. Ja niin kai ne on tehneet nämä miehetkin, päätellen siitä että sitten selän takana etsitään nuorempaa ja kauniimpaa, ja kaikenlaista paskaa on saanut niskaan.
Olen itse romantikko ja tyytyminen kuulostaa käsittämättömältä. Tavallaan se vertautuu kenties järjestettyihin avioliittoihin joissa parisuhde nähdään enemmän kuin bisneskumppanuutena kuin romanttisena suhteena, jolloin tärkeintä on toimiva arki ja ne romanttiset, lämpimät tunteet toista kohtaan ovat plussaa jos niitä on mutta ei haittaa vaikka niitä ei olisikaan. Jollekin äärirationaaliselle (ehkä jopa tunnekylmälle) tällainen voi tuntua ajatuksena varsin hyvältä mutta itselleni se olisi kamalaa.
Rakkaus, kunnioitus ja uskollisuus, vierellä pysyminen myös niinä huonoina aikoina ja toisen tukeminen ovat asioita joita on mahdoton feikata kovin pitkään. Aito intohimo ja rakkaus saa näkemään todella paljon vaivaa toisen eteen ilman, että sitä edes kokee vaivalloiseksi. Suhde, jossa toinen tai kumpikaan osapuoli ei viitsi panostaa lainkaan toiseen kuulostaa... näännyttävältä.
No 6 vuotta oltiin yhdessä ja asuttiinkin yhdessä siitä n. 4 vuotta ja se 4 vuotta oli yhtä taloudellista, sosiaalista ja henkistä väkivaltaa. Mies eleli leveästi kohtuullisella palkallaan, itse kituutin minimi työttömyysrahoilla ja osa-aikatyön palkalla ja kaikki maksettiin silti puoliksi. Mies yritti eristää minut kaikista ystävistäni ja osittain onnistuikin siinä, kaikki riidat aina päättyi siihen että minä pyysin anteeksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus rajoitti elämääni, mihinkään en voinut mennä rauhassa ja jos tulin kotiin 10 minuuttia myöhässä alkoi tenttaus mihin olin jäänyt.
Parhaat nuoruusiän vuoteni tuhlasin tuohon mieheen ja se kyllä kirvelee, ei olisi ikinä pitänyt alkaa seurustella eikä varsinkaan muuttaa yhteen.
Niin, jälkikäteen voi vaan miettiä että miksi suostuin ja miksi tyydyin.
Kyllä sitä jaksaa vuodesta toiseen, kun on pakko pitää diilistä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omassa lähipiirissäni on yksi nainen joka tavallaan "tyytyi" saadakseen lapsen. Se klassinen: hän oli ikävuodet 20-30 pitkässä rakkaussuhteessa jossa mies esitti haluavansa myös lapsia "sitten myöhemmin" ja naisen parhaat vuodet vietyään tunnusti että ei ole koskaan halunnutkaan lapsia. Lopputuloksena raskas ero, jokusen vuoden toipumisaika ja nainen pelkäsi unelmansa äitiydestä olevan tuhottu.
Hän sitten löysi ns. "paperilla hyvän" miehen. Mies oli komea, vakituisessa työssä, raitis ja vastuuntuntoinen ja ennenkaikkea valmis nopeaan perheen perustamiseen. Jotenkin heistä aina näki, että kyse ei ollut leiskuvista tunteista vaan enemmänkin siitä että he olivat spekseiltään tasapainoinen match ja tulevaisuudensuunnitelmat menivät yksiin.
Nainen sai lapsensa ja heillä oli aika idyllinen ydinperhekuva. Minulle nainen tunnusti, että oikeastaan tarkoituksellisen lapsenteon ulkopuolella heillä ei ollut juurikaan seksiä ennen lasta ja raskauden alkamisen jälkeen ei enää lainkaan. Perhe-elämä kuitenkin toimi, mies oli todella osallistuva isä ja puoliso. Erosivat ystävinä kun lapsi oli alakoulu-ikäinen. Viettivät eron jälkeenkin paljon aikaa perheen kesken ja mm joulut yhdessä kunnes mies löysi uuden naisystävän. Hyvissä väleissä ovat kyllä edelleen enkä usko että kumpikaan katuu vähääkään.
Joo, tunnempa hyvinkin erään miehen joka tyytyi kakkosvaihtoehtoonsa, jota piti vain laastarina "kadotettuaan" minut.
Ikävöi minua pitkään ja olisi halunnut kanssani naimisiin, perustaa perheen ja saada lapset, mutta ryssi itse toistuvalla kännämisellä, bilettämisellä ja itsekeskeisyydellään (tyhmyydellään) suhteemme aikoinaan. Katui toki sitä ja tiesi loukanneensa ja menettäneensä minut.
Joutui sitten itselleen yllätyksenä alttarille sen kakkosvaihtoehdon kanssa vaikkei edes kosinut, ehkä jopa sen naisten klassisen valheen pakottamana. Tosin taisi tuo mieskin olla sille muijalle lastari.
Sinne meni.....
30 vuotta ovat yhdessä olleet platoonisessa sisko - veli suhteessa jossa lapset kasvatettu ja maailmalle saatettu. Yhteinen omaisuus ja se että mies on taloudellisesti riippuvainen vaimostaan, pitänee heidät yhdessä ilman senkummempia tunteita. Ehkä ei ole pahoja riitoja ja tunnemyrskyjä kun ei ole tunteitakaan. Saattaa olla että he sopivat vähäisiltä seksuaalisilta haluiltaan toisilleen ja he ns "riittävät" siinä mielessä toisilleen, koska jos seksuaalisesti pari on kovin eritasoinen tuottaa se skismaa ja kireyttä suhteessa. Nimim. Kokemusta on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkuvaa, joskus voimakastakin kaipuuta sitä kohtaan kenet nuorena halusin ja silloin suureksi surukseni menetin.
Vaikka elämä muuten ok niin mieli ei päästä irti siitä ketä nuorena oikeasti rakastin ja kenet olisin silloin halunnut. Vaikka emme olleet nähneet n 20 vuoteen tuon miehen kanssa, kun sitten tapasille "sattumalta" tunnemylläkkä oli aikamoinen.... niin taisi olla miehelläkin... en voi sille mitään että kun näin hänt, ensimmäinen ajatus oli "voi minun rakas"! Hän on minun rakas niin kauan kuin henki pihisee olimpa missä tahansa tai kenen kanssa tahansa.
Vierailija kirjoitti:
Jatkuvaa, joskus voimakastakin kaipuuta sitä kohtaan kenet nuorena halusin ja silloin suureksi surukseni menetin.
Vaikka elämä muuten ok niin mieli ei päästä irti siitä ketä nuorena oikeasti rakastin ja kenet olisin silloin halunnut. Vaikka emme olleet nähneet n 20 vuoteen tuon miehen kanssa, kun sitten tapasille "sattumalta" tunnemylläkkä oli aikamoinen.... niin taisi olla miehelläkin... en voi sille mitään että kun näin hänt, ensimmäinen ajatus oli "voi minun rakas"! Hän on minun rakas niin kauan kuin henki pihisee olimpa missä tahansa tai kenen kanssa tahansa.
Haluaisitko kertoa, miksi ette päätyneet yhteen vaikka kuulostaa siltä, että tunteet olivat molemminpuolisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla kävi hyvin. Rakastan tätä meidän tasaista ja varmaa arkea. Mies on aivan täydellinen isä ja puoliso.
Tiedättekö ihania alkaneita rakkaussuhteita jotka alkoholi sotkenu? Miksi pitää olla tätä alkoa silloinkin kun on hyvä ja ihana suhde alkamassa? Mitä miehet oikein pelkää vai mistä on kysymys?
Kuinka monta hyvää suhdetta alko onkaan pilannut? Onko sulla omaa kokemusta tai tiedätkö jonkun?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla kävi hyvin. Rakastan tätä meidän tasaista ja varmaa arkea. Mies on aivan täydellinen isä ja puoliso.
Joo minäkin siis niin kuin ihastun ja rakastunkin herkästi, jos koen että minua kohdellaan hyvin ja arvostetaan jne, mutta näissä mun jutuissa se on ollut vain harhaa. Se pudotus on tullut sitten jossain vaiheessa, korkealta ja kovaa. No hitto, hyvä että rakastamiseltani edes pääsen noista väkivaltaisista petturiluonteista edes eroon.
T. Se aina tyytynyt
Vierailija kirjoitti:
Tiedättekö ihania alkaneita rakkaussuhteita jotka alkoholi sotkenu? Miksi pitää olla tätä alkoa silloinkin kun on hyvä ja ihana suhde alkamassa? Mitä miehet oikein pelkää vai mistä on kysymys?
Kuinka monta hyvää suhdetta alko onkaan pilannut? Onko sulla omaa kokemusta tai tiedätkö jonkun?
Minua ei edes alkoholi sinällään haittaa, käytän itsekin, eikä toki kun ei lapsia ole siinä keskellä niin ei haittaa. Mutta ne sivuvaikutukset, ilkeys, väkivalta, petturuus. Kännissä ollaan chattailemässä aina muille jne. Ja noita ilkeyttä, solvaamista jne tulee kyllä selvinpäinkin, mutta en ole ihan varma onko se sittenkin sen kuivan kauden **tutusta, ja kuitenkin jotenkin johtuen alkoholista. Tai sen puutteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En voi mitenkään tajuta miksi ihminen ylipäätään ryhtyy suhteeseen jossa toiseen osapuoleen pitää vain jotenkin tyytyä ja tottua.
Mieluummin olen yksin kuin tuollaisessa elämästä terävimmät värit latistavassa jutussa mukana. Saanpahan ainakin mennä, tulla ja tehdä mitä, milloin ja miten huvittaa. Voin ihastua kun osuu joku kiva kohdalle, vaikkei sitten pidemmälle edettäisikään. Jne.
Olen elänyt aivan ihanissa parisuhteissa, mutta olen yrittänyt myös sitä tyytymistä. Ei vaan tule mitään, sinkkuna on kivempaa.
Ainoa minkä voin edes jotenkin tajuta on että se lapsen kaipuu on niin suuri että sitä sitten tyytyy johonkin hyvään ja sopivaan tyyppiin, vaikkei tunteet olisikaan kaikkein räiskyvimmät.
Vierailija kirjoitti:
No 6 vuotta oltiin yhdessä ja asuttiinkin yhdessä siitä n. 4 vuotta ja se 4 vuotta oli yhtä taloudellista, sosiaalista ja henkistä väkivaltaa. Mies eleli leveästi kohtuullisella palkallaan, itse kituutin minimi työttömyysrahoilla ja osa-aikatyön palkalla ja kaikki maksettiin silti puoliksi. Mies yritti eristää minut kaikista ystävistäni ja osittain onnistuikin siinä, kaikki riidat aina päättyi siihen että minä pyysin anteeksi. Sairaalloinen mustasukkaisuus rajoitti elämääni, mihinkään en voinut mennä rauhassa ja jos tulin kotiin 10 minuuttia myöhässä alkoi tenttaus mihin olin jäänyt.
Parhaat nuoruusiän vuoteni tuhlasin tuohon mieheen ja se kyllä kirvelee, ei olisi ikinä pitänyt alkaa seurustella eikä varsinkaan muuttaa yhteen.
Niin, jälkikäteen voi vaan miettiä että miksi suostuin ja miksi tyydyin.
Olitko edes alussa rakastunut mieheen? Tuliko luonteenpiirteensä esille vasta muuton jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Jatkuvaa, joskus voimakastakin kaipuuta sitä kohtaan kenet nuorena halusin ja silloin suureksi surukseni menetin.
Vaikka elämä muuten ok niin mieli ei päästä irti siitä ketä nuorena oikeasti rakastin ja kenet olisin silloin halunnut. Vaikka emme olleet nähneet n 20 vuoteen tuon miehen kanssa, kun sitten tapasille "sattumalta" tunnemylläkkä oli aikamoinen.... niin taisi olla miehelläkin... en voi sille mitään että kun näin hänt, ensimmäinen ajatus oli "voi minun rakas"! Hän on minun rakas niin kauan kuin henki pihisee olimpa missä tahansa tai kenen kanssa tahansa.
Jos nämä on molemminpuoleisia, asiat järjestetään siten, että yhteen päästään. Muuten kyse on yleensä yksipuolisista tunteista tai ainakin omat on paljon suuremmat kuin toisen. Yksi suurimpia virheitäni on ollut kuvitella, että vastapuoli kokee samoin, ei koe. Se tulee ilmi nimenomaan valinnoissa.
Minä tyydyin olemaan ilman parisuhteita. Koska olen ruma.
M
Vierailija kirjoitti:
En voi mitenkään tajuta miksi ihminen ylipäätään ryhtyy suhteeseen jossa toiseen osapuoleen pitää vain jotenkin tyytyä ja tottua.
Mieluummin olen yksin kuin tuollaisessa elämästä terävimmät värit latistavassa jutussa mukana. Saanpahan ainakin mennä, tulla ja tehdä mitä, milloin ja miten huvittaa. Voin ihastua kun osuu joku kiva kohdalle, vaikkei sitten pidemmälle edettäisikään. Jne.
Olen elänyt aivan ihanissa parisuhteissa, mutta olen yrittänyt myös sitä tyytymistä. Ei vaan tule mitään, sinkkuna on kivempaa.
Ainoa minkä voin edes jotenkin tajuta on että se lapsen kaipuu on niin suuri että sitä sitten tyytyy johonkin hyvään ja sopivaan tyyppiin, vaikkei tunteet olisikaan kaikkein räiskyvimmät.
Minä olen tyytymissuhteessa paljon onnellisempi kuin sinkkuna. Kotona on läheisyyttä ja seksiä. Älylliset keskustelut voin käydä kavereiden kanssa.
Mietin myös miesten näkökulmaa, kun välillä kuulee väitettä että naisten "hypergamian" takia käytännössä aina mies joutuu tyytymään "tasoaan alempaan" naiseen. Kuinka tällainen parisuhde toimii ja voiko se olla onnellinen? Jos mieltää kumppaninsa omaa tasoaan alempana, niin voiko silloin suhde olla vakaa ja uskollinen, vai pettääkö tyytynyt osapuoli helposti pelkän tilaisuuden saatuaan ja eroaako nopeasti jos saa pientäkään vihiä siitä että voisi olla saumoja johonkin "parempaan"?
Tuleeko tyytymisestä alkaneesta suhteesta koskaan todellista rakkaussuhdetta, oppiiko sellaista puolisoa rakastamaan ja kunnioittamaan johon on tyydytty paremman puutteessa?