Sinä joka "tyydyit" parisuhteessa, kuinka kävi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi mitenkään tajuta miksi ihminen ylipäätään ryhtyy suhteeseen jossa toiseen osapuoleen pitää vain jotenkin tyytyä ja tottua.

Mieluummin olen yksin kuin tuollaisessa elämästä terävimmät värit latistavassa jutussa mukana. Saanpahan ainakin mennä, tulla ja tehdä mitä, milloin ja miten huvittaa. Voin ihastua kun osuu joku kiva kohdalle, vaikkei sitten pidemmälle edettäisikään. Jne. 

Olen elänyt aivan ihanissa parisuhteissa, mutta olen yrittänyt myös sitä tyytymistä. Ei vaan tule mitään, sinkkuna on kivempaa. 

Ainoa minkä voin edes jotenkin tajuta on että se lapsen kaipuu on niin suuri että sitä sitten tyytyy johonkin hyvään ja sopivaan tyyppiin, vaikkei tunteet olisikaan kaikkein räiskyvimmät. 

Minä olen tyytymissuhteessa paljon onnellisempi kuin sinkkuna. Kotona on läheisyyttä ja seksiä. Älylliset keskustelut voin käydä kavereiden kanssa.

Kuulostaa kyllä ankealta, jotenkin latistavalta. Mutta meitä on moneen lähtöön, eläkööt kukin tavalla joka tekee onnellisimmaksi. 

Kyllä tämä tyytyminen on suomalaisissa avioliitoissa hyvin yleistä. Sukulais- ja ystäväpiirissäni näitä "järkiliittoja" on useita, mm. omat vanhempani. Yleensä näissä on takana se, että nainen tavannut itseään paljon parempituloisen miehen --> avioliiton myötä mahdollisuus kivaan elintasoon ja lasten hankintaan. Eräs sukulaisnainen sieti vuosikymmeniä väkivaltaa miehensä taholta, koska tällä oli hemmetisti rahaa ja muuta omaisuutta, ja nainen olisi kotiäitinä menettänyt erossa kaiken, lapsetkin.

Olen puhunut näistä asioista äitini kanssa ja hän pitää minua haihattelijana. Sanoin että en halua rikasta, mutta rakkaudetonta liittoa. Äiti oli sitä mieltä että ei se tosielämässä mene sillä tavalla, rakkaus yleensä loppuu jossain vaiheessa liittoa (jos se on missään vaiheessa edes alkanutkaan), mutta raha pitää yhdessä. Sillä raha on tärkeintä elämässä.

Tämä on niin surullista ja varmasti suurin syy suomalaisen yhteiskunnan tunnekylmyyteen.

Tyydyin että sain kaksi lasta silloin kun halusin. Nyt on hyvä olla, vanhuutta kohti mennään parhaan ystävän kanssa, yhteinen pitkä historia, perhe ja sukulaiset ja yhteiset mielenkiinnon kohteet. Ei kaduta, koen olevani onnekas.

Tyydyin, koska oli huonoja kokemuksia niin paljon näistä suuret tunteet-suhteista. 

Jaksoin 8 vuotta. Sitten pimahti lopulta pää. Olin niin rakkauden ja läheisyydenpuuttessa. 

Harmittaa, että menetin kaverin. Meidän ei koskaan olisi pitänyt olla mitään muuta. Suhde hajotti molemmat. 

Vierailija kirjoitti:

Olen itse romantikko ja tyytyminen kuulostaa käsittämättömältä. Tavallaan se vertautuu kenties järjestettyihin avioliittoihin joissa parisuhde nähdään enemmän kuin bisneskumppanuutena kuin romanttisena suhteena, jolloin tärkeintä on toimiva arki ja ne romanttiset, lämpimät tunteet toista kohtaan ovat plussaa jos niitä on mutta ei haittaa vaikka niitä ei olisikaan. Jollekin äärirationaaliselle (ehkä jopa tunnekylmälle) tällainen voi tuntua ajatuksena varsin hyvältä mutta itselleni se olisi kamalaa. 

Rakkaus, kunnioitus ja uskollisuus, vierellä pysyminen myös niinä huonoina aikoina ja toisen tukeminen ovat asioita joita on mahdoton feikata kovin pitkään. Aito intohimo ja rakkaus saa näkemään todella paljon vaivaa toisen eteen ilman, että sitä edes kokee vaivalloiseksi. Suhde, jossa toinen tai kumpikaan osapuoli ei viitsi panostaa lainkaan toiseen kuulostaa... näännyttävältä. 

Tämähän se. 

Itselläni parisuhteet pitkälti olleet sitä, että alussa itse jaksan nähdä vaivaa. Mutta nähdessäni, etten saa sitä samaa takaisin, loppuu pikkuhiljaa se minunkin vaivannäköni. Sitten suhde jatkuu oikeastaan tyyliin yhdessä telkkarin katsomisena, kunnes jompikumpi viimein toteaa, että eri teille.

Ei oikeastaan enää edes kiinnostusta etsiä parisuhdetta. 

Tyydyin, ja olen 12 vuotta ja 2 lasta myöhemmin erittäin onnellinen.

tosin tyytyminen koski lähinnä ulkonäköä, joka ei minulle enää siinä iässä ollut kovin tärkeää edes. Mies ei siis ollut ollenkaan sitä tyyppiä, johon ulkonäön perusteella ihastuisin. Muissa asioissa eli luonteen, elämänarvojen tai tavoiteiden suhteen en tyytynyt, vaan niissä sovimme erinomaisesti yhteen. Näissä asioissa en olisi voinut kuvitella vaik tyytyväni. Mutta se ulkonäkö joka ei heti sytyttänyt, sillä nyt ei ole mitään väliä pitkän päälle.

(Ja meillä on myös hyvä ja vilkas seksielämä vaikkei kumpikaan varmasti pidä toista ulkoisesti jotenkin tosi seksikkäänä. Se kemia voi syntyä myös tunnepohjaisen rakkauden ja kiintymyksen kautta, ei pelkästään ulkonäön kautta)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En voi mitenkään tajuta miksi ihminen ylipäätään ryhtyy suhteeseen jossa toiseen osapuoleen pitää vain jotenkin tyytyä ja tottua.

Mieluummin olen yksin kuin tuollaisessa elämästä terävimmät värit latistavassa jutussa mukana. Saanpahan ainakin mennä, tulla ja tehdä mitä, milloin ja miten huvittaa. Voin ihastua kun osuu joku kiva kohdalle, vaikkei sitten pidemmälle edettäisikään. Jne. 

Olen elänyt aivan ihanissa parisuhteissa, mutta olen yrittänyt myös sitä tyytymistä. Ei vaan tule mitään, sinkkuna on kivempaa. 

Ainoa minkä voin edes jotenkin tajuta on että se lapsen kaipuu on niin suuri että sitä sitten tyytyy johonkin hyvään ja sopivaan tyyppiin, vaikkei tunteet olisikaan kaikkein räiskyvimmät. 

Minä olen tyytymissuhteessa paljon onnellisempi kuin sinkkuna. Kotona on läheisyyttä ja seksiä. Älylliset keskustelut voin käyd

Kuulostaa siltä kuin pitäisit kumppaniasi tyhmänä. Ihmettelen, että joku suostuu olemaan ylimielisen ihmisen kanssa yhdessä.

Koen että olen jossain määrin tällainen aloituksessa kuvattu tyytyjä. Kolmevitosena perheen perustamisella alkoi olla kiire, ja parin vuoden tinderöinnin jälkeen lopulta nykyisen miehen kohdalla totesin, että tämä on nyt se riittävän hyvä. Ei täydellinen, luonteeltaan aika erilainen kuin minä, ei rikas, ei adonis eikä mikään tajunnanräjäyttäjä sängyssä, mutta humaani, katseenkestävä ja vakiintumishaluinen. No, lapsia meille ei sitten kuitenkaan yrityksestä huolimatta tullut, mutta en silti näe syytä erota, koska välittämistä on. On turhaa jossitella, mitä muuta olisi ehkä voinut olla. Sitä on mahdotonta tietää. Voisin olla nyt suhteessa jonkun sellaisen kanssa jonka kanssa mm. luonteet ja intohimot osuu paremmin yksiin, mutta toisaalta voisin olla myös yksinäinen sinkku sillä samalla ikuisella Tinder-taipaleella. Elämä on ihan hyvää näin. 

Nuorempana olin lyhyissä tyytymissuhteissa. Olin tosi äkäinen ja mietin jatkuvasti millaista olisi komeamman miehen kanssa. En myöskään pysty kiihottumaan ruman ja huonon luonteen omaavan miehen kanssa. Miehillä jotenkin tuntuu olevan usein myös huono itsetunto ja luonne jos ovat rumia. En missään nimessä lähtisi tyytymissuhteeseen enää.

N27

Parisuhteessa tarvitaan sitä paloa, vetovoimaa ja oikenalaista kemiaa. Ei tyytyminen anna tyydytystä mitä elämässään kaipaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse romantikko ja tyytyminen kuulostaa käsittämättömältä. Tavallaan se vertautuu kenties järjestettyihin avioliittoihin joissa parisuhde nähdään enemmän kuin bisneskumppanuutena kuin romanttisena suhteena, jolloin tärkeintä on toimiva arki ja ne romanttiset, lämpimät tunteet toista kohtaan ovat plussaa jos niitä on mutta ei haittaa vaikka niitä ei olisikaan. Jollekin äärirationaaliselle (ehkä jopa tunnekylmälle) tällainen voi tuntua ajatuksena varsin hyvältä mutta itselleni se olisi kamalaa. 

Rakkaus, kunnioitus ja uskollisuus, vierellä pysyminen myös niinä huonoina aikoina ja toisen tukeminen ovat asioita joita on mahdoton feikata kovin pitkään. Aito intohimo ja rakkaus saa näkemään todella paljon vaivaa toisen eteen ilman, että sitä edes kokee vaivalloiseksi. Suhde, jossa toinen tai kumpikaan osapuoli ei viitsi panostaa lainkaan toiseen kuulostaa... näännyttävältä. 

Tämähän se. 

Itselläni parisuhteet pitkälti olleet sitä, että alussa itse jaksan nähdä vaivaa. Mutta nähdessäni, etten saa sitä samaa takaisin, loppuu pikkuhiljaa se minunkin vaivannäköni. Sitten suhde jatkuu oikeastaan tyyliin yhdessä telkkarin katsomisena, kunnes jompikumpi viimein toteaa, että eri teille.

Ei oikeastaan enää edes kiinnostusta etsiä parisuhdetta. 

Ja tarkennan, että se tv:n edessä möllöttäminen tulee siitä, kun mitään yhteistä tekemistä ei ole ollut, ellen itse olisi suunnitellut ja järjestänyt. Nuorena sitä jaksoi vielä salaa haaveilla jostain kivoista yllätystreffeistä, että toinen veisi vaikka elokuviin ja syömään. 

Mutta ei. Jos en ollut itse suunnitellut mitään, niin sitten istuttiin kotona katsomassa telkkaria.

Samoin merkkipäivät oli inhottavia. Silloin nimittäin korostui se, kuinka vähän toinen minua edes tunsi/kuunteli. Kun joulu toisensa jälkeen itse annoin tarkkaan harkitun ja suunnitellun lahjan, ja itse en saanut mitään. Ja selityksenä tähän, ettei tiedä mistä pidän kun "ei susta ota selvää". Joinain vuosina tietoisesti aloin puhua jo hyvissä ajoin, että esim. "olisipa kiva jos olisi tuollainen paita, kuin tuossa vaatekaupan näyteikkunassa".

Jonkin aikaa sitä jaksaa keksiä itselleen selityksiä, kunnes lopulta on valmis myöntämään, etten ole parisuhteissani kerta kaikkiaan kiinnostanut toista liki ollenkaan. Toinen ei ole tuntenut minua, eikä kyllä oikein välittänytkään tutustua.

Tai no. Yksi exäni löysi maasta koruketjun ja toi minulle, niin en tiedä lasketaanko lahjaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa tarvitaan sitä paloa, vetovoimaa ja oikenalaista kemiaa. Ei tyytyminen anna tyydytystä mitä elämässään kaipaa.

Siinä vaiheessa kun puhutaan vuosikymmenten suhteesta, nuo eivät yksinään riitä mihinkään. Intohimolla on taipumus latistua jo muutaman vuoden jälkeen, jos ei ole halua tai kykyä tehdä töitä sen ylläpitämiseksi. Ja usein siihen tarvitaan sitten jotain muutakin, mikä siihen vaivannäköön motivoi, arkisimmillaan ne yhteiset lapset tai yhteinen asuntolaina. 

Roikuin 6v, en halunnu tietenkään edes kihloihin saati muuttaa yhteen. 

Sitten tapasin sen kenen kanssa oikeasti haluan elää, vuodessa ostettu yhteinen talo ja parissa naimisiin. Ja rakkautta riittää yhä, 15 v myöhemmin.

Ei kannata tyytyä, ero tulee kumminkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa tarvitaan sitä paloa, vetovoimaa ja oikenalaista kemiaa. Ei tyytyminen anna tyydytystä mitä elämässään kaipaa.

Siinä vaiheessa kun puhutaan vuosikymmenten suhteesta, nuo eivät yksinään riitä mihinkään. Intohimolla on taipumus latistua jo muutaman vuoden jälkeen, jos ei ole halua tai kykyä tehdä töitä sen ylläpitämiseksi. Ja usein siihen tarvitaan sitten jotain muutakin, mikä siihen vaivannäköön motivoi, arkisimmillaan ne yhteiset lapset tai yhteinen asuntolaina. 

Voi intohimo altistua (meillä 16. Vuosi menossa eikä ole käynyt niin).

Mutta ellei sitä ole alunperinkaan, ero tulee jossakin vaiheessa kun toinen rakastuu johonkin kolmanteen, ellei itse rakastu. Kyllä se tunne tarvitaan, ihan kuten järkikin, molemmat pitää olla jotta olisi toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa tarvitaan sitä paloa, vetovoimaa ja oikenalaista kemiaa. Ei tyytyminen anna tyydytystä mitä elämässään kaipaa.

Siinä vaiheessa kun puhutaan vuosikymmenten suhteesta, nuo eivät yksinään riitä mihinkään. Intohimolla on taipumus latistua jo muutaman vuoden jälkeen, jos ei ole halua tai kykyä tehdä töitä sen ylläpitämiseksi. Ja usein siihen tarvitaan sitten jotain muutakin, mikä siihen vaivannäköön motivoi, arkisimmillaan ne yhteiset lapset tai yhteinen asuntolaina. 

Voi intohimo altistua (meillä 16. Vuosi menossa eikä ole käynyt niin).

Mutta ellei sitä ole alunperinkaan, ero tulee jossakin vaiheessa kun toinen rakastuu johonkin kolmanteen, ellei itse rakastu. Kyllä se tunne tarvitaan, ihan kuten järkikin, molemmat pitää olla jotta olisi toivoa.

Voi autocorrect, intohimo voi latistua. Mutta ellei sitä ollut alunperinkään, ei suhteella ole toivoa.

Vierailija kirjoitti:

Roikuin 6v, en halunnu tietenkään edes kihloihin saati muuttaa yhteen. 

Sitten tapasin sen kenen kanssa oikeasti haluan elää, vuodessa ostettu yhteinen talo ja parissa naimisiin. Ja rakkautta riittää yhä, 15 v myöhemmin.

Ei kannata tyytyä, ero tulee kumminkin.

Jos et halunnut edes muuttaa yhteen niin eihän tuo ole varsinaisesti tyytymistä vaan joku laastarisuhde, jossa odotit koko ajan jotain parempaa. Minä ymmärsin aloituksen niin että tyydytään ihmiseen jonka kanssa myös vakiinnutaan ja johon sitoudutaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteessa tarvitaan sitä paloa, vetovoimaa ja oikenalaista kemiaa. Ei tyytyminen anna tyydytystä mitä elämässään kaipaa.

Siinä vaiheessa kun puhutaan vuosikymmenten suhteesta, nuo eivät yksinään riitä mihinkään. Intohimolla on taipumus latistua jo muutaman vuoden jälkeen, jos ei ole halua tai kykyä tehdä töitä sen ylläpitämiseksi. Ja usein siihen tarvitaan sitten jotain muutakin, mikä siihen vaivannäköön motivoi, arkisimmillaan ne yhteiset lapset tai yhteinen asuntolaina. 

Voi intohimo altistua (meillä 16. Vuosi menossa eikä ole käynyt niin).

Mutta ellei sitä ole alunperinkaan, ero tulee jossakin vaiheessa kun toinen rakastuu johonkin kolmanteen, ellei itse rakastu. Kyllä se tunne tarvitaan, ihan kuten järkikin, molemmat pitää olla jotta olisi toivoa.

Ero tai sivusuhde voi tulla vallan hyvin myös suhteeseen, jossa on alun perin ollut intohimoa. 

Nuorempana sain kokea näitä roihuavia rakkaussuhteita. Niissä tunteet roihusivat liikaa puoleen ja toiseen. Lähempänä kolmeakymppiä löysin miehen, jonka kanssa ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä. Tulevaisuuden suunnitelmat kohtasivat niin hyvin, että halusin katsoa, mitä tästä tulee. On tullut selväksi, että molemmilla on ollut samat ajatukset, vaikka suoraan siitä ei ole puhuttu. En voisi olla tyytyväisempi. Mutta jos tämä olisi meidän ensimmäinen suhde, ero olisi jo tullut varmasti. 

Oma ongelmani on aloitteellisuuden puute yleensä seurustelussa. Yleensä en ole lähtenyt aktiivisesti tavoittelemaan sellaista naista, jonka ns. oikeasti saattaisin haluta, oli kyse sitten omasta ylpeydestä tai arkuudesta. Sitten olen vain "kelpuuttanut" naisen, joka on itse aktiivisemmin hakeutunut seuraani. Olen saattanut kovastikin kiintyä ja pitää tuosta naisesta, kenties jopa rakastua, mutta lopulta hän ei ole välttämättä ollut se mitä oikeasti haluan. Otan tietenkin kaiken vastuun tästä dysfunktiosta ja yritän kehittää itseäni tällä saralla. Seuraavalla kerralla pitää vain lähteä rohkeasti tavoittelemaan mitä aidosti haluan. Olen aika viehättävä mies itse, joten minulla on kyllä varaa tähdätä korkealle.

Vierailija kirjoitti:

Roikuin 6v, en halunnu tietenkään edes kihloihin saati muuttaa yhteen. 

Sitten tapasin sen kenen kanssa oikeasti haluan elää, vuodessa ostettu yhteinen talo ja parissa naimisiin. Ja rakkautta riittää yhä, 15 v myöhemmin.

Ei kannata tyytyä, ero tulee kumminkin.

Minulla sama, en vaan noin pitkään ollut siinä huonossa suhteessa läheisriippuvaisen kanssa. Nuorena hölmönä kylläkin kihloihin asti menin, mutta tajusin lopulta erota, vaikka hienot puitteet olisi minua odottanut, en siis todellakaan jäänyt rahan vuoksi, koska sitä oli omastakin takaa. Tapasin sitten eron jälkeen elämäni miehen, vaikka pitkään jaksoi exä roikkua kannoilla itkusilmässä, addikti kun oli. Tänäkin päivänä kiitän itseäni, etten tyytynyt on-off- kohteluun ja elämäni rakkaus-diipadaapa höpötyksiin, jotka olisi aina vain päättyneet pettymykseen. Nyt on rakas mieheni, puolikkaani ollut elämässä pitkään ja tulee olemaan. Eikä ole intohimo laantunut, kun se oikea sattuu kohdalle🔥